Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin Kansallinen Suunta -lehden numerossa 2 (1993).
Eräs aikamme vakavimmista ongelmista on kolmannen maailman maiden väestön liikakasvu, jonka myös Euroopan ja muun läntisen maailman maat ovat saaneet kokea viime vuosikymmeninä alati kasvavan siirtolaistulvan muodossa. Kun tilanpuute ja nälkä kehitysmaissa käyvät sietämättömiksi, saattaa väestöräjähdys purkautua jopa satojen miljoonien ihmisten joukkomuuttona läntisiin maihin. Tämän uhkaavan väestökatastrofin edessä koko valkoinen maailma joutuu kohtalonkysymystensä äärelle.
Euroopan väestöpohjassa on tapahtunut parissa vuosikymmenessä dramaattisia muutoksia, jotka ovat tänään nähtävissä useimpien Euroopan kaupunkien katukuvassa. Pääosin 1950-luvulla alkanut siirtolaisvirta on tuonut Eurooppaan vierasperäistä väestöä enemmän kuin mikään aiempi muuttoliike koko maanosan historiassa. Vierasperäisen siirtolaisväestön tarkka lukumäärä on vaikeasti arvioitavissa. 1980-luvun loppupuolella Länsi-Euroopan maiden laillisen ulkomaalaisväestön määrä arvioitiin 16-17 miljoonaksi. (Helsingin Sanomat 3.2.1991)
Laskentaperusteet kuitenkin vaihtelevat maittain, eivätkä luvut kerro Euroopan ulkopuolelta tulevien siirtolaisten osuutta, vaikka tiedetäänkin ulkoeurooppalaisten maahanmuuttajien muodostavan enemmistön siirtolaisvirrasta. Laskelmasta puuttuvat sitä paitsi maahanmuuttajat, joille on myönnetty kansalaisoikeudet sekä heidän Euroopassa syntyneet jälkeläisensä; tähän ryhmään kuuluvia on useita miljoonia. Edelleen lukuun eivät sisälly ne lukuisat laittomasti maanosassamme oleilevat siirtolaiset, joiden kokonaismäärän arvioitiin jo pari vuotta sitten olevan vähintään kaksi miljoonaa. (sama) Edellä mainitut seikat huomioon ottaen voidaan ulkoeurooppalaisen siirtolaisväestön määrä siten arvioida 20-30 miljoonaksi, mutta tuo määrä kasvaa koko ajan kiihtyvällä vauhdilla.
Paine Euroopan rajoilla kasvaa sitä mukaa, kun kolmannen maailman väestöylijäämä kasvaa. Tulevaisuus ei lupaa tässä suhteessa hyvää. Maapallo on jo nyt ylikansoittunut ja siitä aiheutuva ekologinen rasitus heikentää jatkuvasti ravintotuotannon edellytyksiä.
Väestömäärän räjähdysmäinen kasvu alkoi teollisen vallankumouksen myötä viime vuosisadalla. Tehokkaammat viljelymenetelmät ja parantunut terveydenhuolto ja hygienia alensivat kuolleisuutta jyrkästi. Vuoden 1850 paikkeilla ihmisten lukumäärä maapallolla ylitti ensi kertaa miljardin rajapyykin. Toisen miljardinsa ihmiskunta saavutti noin vuonna 1930. Kolmen miljardin raja rikkoutui noin vuonna 1960 ja neljännen vuonna 1975. Tällä hetkellä maailmassa on noin 5,5 miljardia ihmistä. Vuoden 2000 tienoilla ihmisten kokonaismäärän arvioidaan kohoavan kuuteen miljardiin. Näiden lukujen valossa on helppo ymmärtää, miksi tutkijat puhuvat väestöräjähdyksestä.
Väestöräjähdys on kehitysmaiden ongelma: Kehittyneet maat kärsivät samanaikaisesti alenevasta väestönkasvusta ja siitä johtuvasta ikärakenteen vinoutumisesta. Yhdistyneet kansakunnat arvioikin, että jokaisesta 10000 vastasyntyneestä lapsesta 9950 syntyy kehitysmaihin. Nopeinta väestönkasvu on tällä hetkellä Afrikassa, jonka väestömäärän arvellaan kohoavan nykyisestä noin 650 miljoonasta 900 miljoonaan seuraavan 8-9 vuoden kuluessa. Somalia, josta meidänkin maahamme on saapunut ”pakolaisia”, tarjoaa varsin kuvaavan esimerkin. Somalian itsenäistyessä vuonna 1960 maassa oli noin kaksi miljoonaa asukasta. Nyt kolme kymmentä vuotta myöhemmin maan väkiluvuksi arvioidaan lähes kahdeksan miljoonaa (PCGlobe tietokanta, 1989). Vajaassa kolmessa vuosikymmenessä Somalian väkiluku on siis nelinkertaistunut! (Eikö tämä kertone jotakin myös maan nykyisen pakolaisongelman todellisista taustoista?)
Ylilaidunnetut, eroosion kuluttamat viljelysmaat eivät enää pysty tuottamaan kylliksi ravintoa koko ihmiskunnan tarpeisiin. Vuodesta 1970 lähtien henkeä kohden tuotettu viljamäärä maailmassa on vähentynyt 20 prosentilla. Yksinomaan Afrikassa ruoantuotanto aleni 14 prosentilla henkeä kohden 1970-luvulla (Palmer Stacy & Wayne Lutton: The Immigration Time Bomb, 1988).
Monet liberaalihumanistit uskovat vakavissaan, että maailma voisi hyvin elättää nykyistä jopa paljon suuremman määrän ihmisiä, jos vain ruoka jakaantuisi tasaisemmin ihmisten kesken. Amerikkalaistutkijat Paul ja Anne Erhlich ovat toista mieltä, kuten heidän kirjastaan The Population Explosion (1990) käy ilmi.He huomauttavat, että jo ruoan jakamisessa olisi suuria käytännön ongelmia. Nälkäisten köyhyys ja rajalliset kuljetusmahdollisuudet tekisivät ravinnon suurimittaisen tasajaon mahdottomaksi. Ja vaikka tasajako voitaisiinkin toteuttaa, ongelmat eivät ratkeaisi, sillä parantunut ravitsemus lisäisi nopeasti väestönkasvua siellä missä nälkä sitä nyt rajoittaa.
Erhlichien mukaan sitä paitsi edes maapallon nykyinen ruoantuotanto ei riittäisi kunnolla ravitsemaan kaikkia maapallon ihmisiä, vaikka se miten jaettaisiin kansojen kesken. Kirjassa esitetään laskelmia, joiden mukaan maailman nykyinen (1985) elintarviketuotanto riittäisi tasan jaettuna tarjoamaan lähinnä vegetaarisen perusravinnon noin 6 miljardille ihmiselle; vähän tyydyttävämmän ravinnon tarjoamiseen nykyinen tuotanto riittäisi vain 4 miljardille ihmiselle ja täysin terveelliseen ravintoon nykyinen tuotanto ei riitä kuin 2,5 miljardille ihmiselle.
Mahdollisuudet lisätä elintarviketuotantoa ovat Erclichien mukaan vähäiset. Ensinnäkin, kuten jo edellä mainittiin, ruoantuotantokyky on viime vuosikymmeninä päinvastoin heikentynyt. Toiseksi, lähes kaikki elintarviketuotantoon soveltuvat maa-alat on jo otettu käyttöön. Metsien raivaaminen viljelysmaiksi lisää sekin enemmän aavikoitumista ja eroosiota kuin tuottaa uutta viljelysmaata. Lisäksi epäsuhta elintarviketuotannon ja väkiluvun välillä vain pahenee: Tänäkin vuonna maapallon väkimäärä kasvaa yli 90 miljoonalla ihmisellä.
Tällä hetkellä ei ole näkyvissä mitään merkkejä väestönkasvun vähenemisestä, päinvastoin. Amerikkalainen Discover-lehti vavahdutti viime marraskuussa lukijoitaan teoreettisilla maailman väestönkehitystä koskevilla laskelmillaan. Discoverin mukaan vuonna 2150 maan päällä asuisi liki 700 miljardia ihmistä, jos maailman väkiluvun kasvu jatkuu nykyistä exponentiaalista vauhtia. Silloin maata asuttaisi 5000 ihmistä mantereiden jokaisella neliökilometrillä. Vuonna 2250 maailman väkiluku olisi jo mielikuvitukselliset 30 biljoonaa, jos kasvu jatkuisi eksponentiaalisena.
Kuten Discoveria referoinut Helsingin Sanomat (7.11.1992) huomauttaa, eivät Discoverin laskelmat tietenkään koskaan toteudu. Lehden mukaan ihmiset kuluttavat jo nyt välillisesti 19 prosenttia kaikesta kasvien eläimille ja hajottajille tuottamasta energiasta. Jos lukema kohoaa lähellekään sataa, maapallon liki kaikki muut eliölajit tuhoutuvat. Käytännössä raja tulee vastaan jo paljon, paljon aikaisemmassa vaiheessa. Eräiden tutkijoiden, esim. juuri Erhlichien mukaan maapallo ei voi pysyväisesti elättää edes nykyistä 5,5 miljardin väestöä ja optimistisimmatkin arviot liikkuvat enintään 10-20 miljardin lukemissa. Kaikki tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että jos maailman väestöongelmaan ei löydetä ratkaisua, seuraamukset inhimilliselle sivilisaatiolle ja luonnolle tulevat olemaan tuhoisia.
Uhka läntiselle maailmalle
Sen lisäksi, että väestöräjähdys ongelmana koskettaa kaikkia maapallon asukkaita yleisesti, se koskettaa valkoisia eurooppalaisia aivan erityisesti. Helsingissä vuonna 1991 ulkoministeriön seminaarissa esitelmöinyt YK:n väestörahaston (UNFPA) pääjohtaja, tohtori Nafis Sadik arvioi, että nykykehityksellä teollisuus- ja kehitysmaiden väestönkasvu- ja varallisuuserot johtavat lähivuosina yhä sankempiin siirtolais- ja pakolaisvirtoihin. (Helsingin Sanomat 17.1.1991).
Tämän tosin olettaisi olevan kaikille itsestään selvää. Samalla kun köyhyys ja väestöpaine kasvavat kehitysmaissa, lisääntyy myös näiden maiden asukkaiden muuttohalukkuus. Ekologisesti ajatellen Eurooppaakin voi pitää ylikansoitettuna, etenkin sen länsi- ja keskiosia, mutta koska tuo mahdollinen liikakansoitus ei vaikuta välittömästi ihmisten elinolosuhteisiin, ei sillä ole muuttoliikkeen suuntautumisen kannalta merkitystä. Sitä paitsi kolmannen maailman massoilla ei ole mitään hävittävää: Eikö heidän osaltaan olekin viime kädessä kysymys elämästä ja kuolemasta? Mikäli he jäävät kotiseuduilleen, olisi heillä edessään ennen pitkää varma nälkäkuolema. Ja edelleen: Eikö heille – samoin kuin meillekin – ole opetettu, että he ovat köyhiä siksi, että me olemme rikkaita, ja että meidän vaurautemme perustuu heidän työnsä ja luonnonvarojensa riistoon?
Ennemmin tai myöhemmin kehitysmaiden väestöllinen aikapommi laukeaa eurooppalaisten käsiin. Kun kymmenet, jopa sadat miljoonat tummapintaiset maahanmuuttajat vyöryvät kohti maanosaamme, olemme me valkoiset eurooppalaiset peruskysymysten äärellä. Euroopan, valkoisen rodun ja koko inhimillisen sivilisaation kohtalo riippuu tavastamme reagoida tähän
edessä olevaan uhkaan. Mikäli me avaamme ovemme kehitysmaiden nälkäisille laumoille, on kohtalomme sinetöity. Kuin valtaisa heinäsirkkaparvi, tuo muuttovirta voimistuu ja tuhoaa lopulta kaiken tieltään. Valkoiset eurooppalaiset ja heidän asuinseutunsa aina Pohjois-Amerikkaa ja Australiaa myöten katoavat tummapintaisen hyökyaallon syleilyyn.
Vielä ohikiitävän hetken ihmiskunta jatkaa taivaltaan yhä ahtaammaksi käyvällä planeetalla. Tuhoisa kehityskulku jatkuu nyt kuitenkin entistä nopeammin, kun me emme enää ole ruokkimassa ja lääkitsemässä heitä; eikä heillä ole enää meidän tiedettämme ja teknologiaamme, joiden avulla he voisivat etsiä uusia ratkaisuja ongelmiinsa. Lopulta savimajoihin ja aaltopeltislummeihin sulloutuneet ihmismassat kuluttavat maamme loppuun, aivan kuten he tekivät omilla asuinseuduillaankin. He ylilaiduntavat peltojamme ja hakkaavat metsämme polttopuiksi altistaen maaperämme voimakkaalle eroosiolle, joka muuttaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtaisiksi hiekkaerämaiksi. Sitten heillä ei enää olekaan paikkaa minne mennä ja he kuolevat nälkään. Maailmassa, joka on muuttunut yhdeksi suureksi pölypalloksi, ei ihmiskunnalla ole enää paljoakaan selviytymisen mahdollisuuksia.
Valkoisten syyllisyyskompleksi
Väestöräjähdyksen uhkaa ei kiistä kukaan, mutta läntisten maiden valtaapitävät ovat osoittautuneet sen edessä täysin toimintakyvyttömiksi. Samanaikaisesti joukkotiedotusvälineet levittävät valkoisten eurooppalaisten keskuuteen täysin perusteetonta väitettä länsimaiden ”syyllisyydestä” kolmannen maailman hätään.
”Hyvinvointimme perustuu tehokkaaseen ja suunnitelmalliseen kehitysmaiden ryöväämiseen. Koska se johtaa hätään ja kurjuuteen kehitysmaissa, on meidän vastattava teoistamme”, kirjoittaa Ylioppilaslehti (10.1.1991). Samaa väitettä toistavat myös monet johtavat yhteiskunnalliset vaikuttajat ja erityisesti pakolaisapuihmiset. ”Pakolaistulvan perussyy on maailman epäoikeudenmukaisuus”, sanoi eläkkeellä oleva arkkipiispa Mikko Juva puhuessaan marraskuussa 1991 Satakunnan pappien kokouksessa Luvialla (Helsingin Sanomat 30.11.1991). Samanlaisia näkemyksiä edustaa myös
Suomen Pakolaisavun tiedotussihteeri Esa Aallaksen yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa 22.11.1991: ”Nykyajan evakot tuovat maailman monet kasvot tähän golf-kenttien ja sähkölämmitteisten mökkien maahan. Heidän kanssaan voimme yhdessä pohtia, miten jakaisimme kakun tasaisemmin.”
Vuosi pari takaperin nähtiin täällä Suomessakin samanaikaisesti kahdentoista muun Euroopan maan kanssa BBC:n tekemä televisiodraama The March. Ohjelma kertoi fiktiivisen tarinan nälkäisten afrikkalaisten joukkovaelluksesta Eurooppaan Saharan autiomaan ja Gibraltarin salmen kautta. Sen sanoma ei jäänyt kenellekään epäselväksi: Eurooppalaiset ovat syyllisiä kolmannen maailman köyhyyteen ja heidän on kannettava siitä vastuu.
Perusteetonta propagandaa
Tuollainen propaganda on tietenkin täysin perusteetonta. Me emme suinkaan ole rikkaita siksi, että he ovat köyhiä. Maailman vauraus on epätasaisesti jakautunutta, koska tuotantokin on epätasaisesti jakautunutta. Me olemme rikkaita yksinkertaisesti siksi, että me kykenemme tuottamaan enemmän vaurautta; vaurautta, jota ilman meitä ei olisi edes olemassa.
Sen sijaan, että me olisimme ”riistäneet” kolmatta maailmaa, me olemme päinvastoin vuosikymmenten ajan investoineet niihin pääomaa, rakentaneet teollisuuslaitoksia, lääkinneet sairaita sekä ruokkineet ja kouluttaneet kehitysmaiden ihmisiä. Siirtomaakaudella eurooppalaiset isäntämaat kuluttivat suunnattomia summia rakentaakseen takapajuisiin alusmaihinsa maanteitä, rautateitä, satamia, kouluja, sairaaloita ja nykyaikaisia kaupunkeja viemäri- ja vesijohtoverkostoineen, jotka muutoin olisivat vieläkin rakentamatta.
Kehitysmaiden väestöongelmaa voidaan kylläkin pitää meidän aiheuttamanamme, mutta jälleen kerran syynä ei ole mikään oletettu ”riisto”, vaan – paradoksaalista kylläkin – meidän kehitysmaille antama ruoka- ja lääkintäapumme. Valkoiset eurooppalaiset, tai tarkemmin sanoen eurooppalaiset liberaalit ja kristityt lähetyssaarnaajat – samat tahot, jotka nykyään jatkuvasti puhuvat ”syyllisyydestämme” kehitysmaiden kurjuuteen – ovat sinänsä hyvää tarkoittavalla avustustoiminnallaan tehneet mahdolliseksi hallitsemattoman väestönkasvun. Ilman tuota apua kehitysmaiden väestömäärä olisi pysynyt ympäristön kantokyvyn rajoissa; luonto itse olisi pitänyt siitä huolen.
Länsimaiden ihmisten on kyettävä vapautumaan syyllisyyskompleksistaan ja opittava näkemään maailma sellaisena kuin se on. Meidän on tunnustettava se tosiasia, että planeettamme ja sen resurssit ovat rajalliset: Kaikille ei ole tilaa. Resurssien niukkuus johtaa elävät olennot kilpailuun olemassaolosta, jolloin toisen kuolema voi merkitä toisen elämää.
Mikäli luulemme voivamme elää jatkuvasti luonnonlakien yläpuolella, joudumme ennen pitkää kokemaan niiden vaikutukset nahoissamme.
Tarvitsemme uutta moraalista normistoa, joka vastaa ympäröivän todellisuuden sille asettamia vaatimuksia. Mitä pikemmin me tähän kykenemme sen parempi, sillä aikaa ei ole paljoa hukattavaksi. Nationalistien tehtävänä on saada ihmiset näkemään tämän muutoksen välttämättömyys. Tehtävä ei välttämättä ole edes niin vaikea, kuin miltä se saattaa näyttää.
Kansallisuustunne, rotutietoisuus, istuu syvällä meissä jokaisessa, alkukantaisena veren äänenä, ja tarvittaessa se on sieltä nostettavissa esiin. Mitä enemmän läntisen maailman ihmiset joutuvat kilpailemaan työpaikoista, asunnoista, koulutuksesta ja elintasosta kolmannesta maailmasta tulleiden maahanmuuttajien kanssa, sitä vaikeampaa on tiedotusvälineiden kerätä sympatiaa ”kolmannen maailman köyhiä pakolaisparkoja” kohtaan näyttämällä kuvia nälkää näkevistä lapsista. Kolmannen maailman nälkäisillä laumoilla ei ole mitään sympatiaa meitä kohtaan; sellaiseen ylellisyyteen heillä ei ole varaa, eikä valkoisten liberaalien itseinho suo heille minkäänlaista erikoisasemaa kehitysmaiden köyhien silmissä. Kun kilpailu elintilasta ja olemassaolosta kärjistyy äärimmilleen, jakautuvat rintamalinjat aivan uudella tavalla, sillä vaihtoehtoja on lopultakin vain kaksi: Kansallinen herääminen tai kuolema. Ja mikäli se meistä riippuu, valitsemme ensin mainitun.
Tapio Linna