Artikkeli on aiemmin julkaistu Uusi Suunta -lehden numerossa 4 (1991).

Suomen muukalaistamista ajavat kotimaiset ja kansainväliset internationalistit ovat joutuneet sen tosiasian eteen, että Suomeen tulevien pakolaisten määrää on vaikea kasvattaa erityisesti nyt, kun viranomaiset ovat kansalaismielipiteen painostuksesta joutuneet kiristämään turvapaikanhakijoiden seulontaa. Syytä huolestumiseen heillä ei kuitenkaan ole: pakolaisten avulla ja ”humanitarismia” savuverhona käyttäen on muukalaistumiselle luotu sillanpääasema, jota laajennetaan, kunnes maa on kypsä massasiirtolaisuudelle. Siihen asti pakolaisuus tarjoaa kuitenkin käyttökelpoisen keinon muukalaismäärän kasvattamiseksi, joten sitä on pyrittävä käyttämään hyväksi niin pitkälle kuin mahdollista. Jo olemassaoleva pakolaislainsäädäntö siihen tehtävine pienine lisäyksineen tarjoaa tähän monia mahdollisuuksia.

Perheiden yhdistäminen

Ensimmäinen keino, jonka nykyinen turvapaikkalakikin tuntee, on ”perheiden yhdistäminen”. Uusi Suomi kertoi 14.3.1991, että Suomen Punaisella Ristillä on olemassa erityinen ”perheiden yhdistämisohjelma”, joka siis ”tarkoittaa perheiden vielä muualla olevien jäsenten sijoittamista yhteen mahdollisuuksien mukaan”, kuten SPR:n pakolaissihteeri Marjatta Laine toteaa haastattelijalle. Lahti kertoo, että tämän ohjelman toteuttaminen on merkinnyt noin kolmanneksen lisäystä alkuperäisiin pakolaiskiintiöihin.

Sanomattakin on selvää, ettei tämä lisäys näy tiedotusvälineiden esittelemissä pakolaistilastoissa. Perheiden yhdistäminen on toistaiseksi koskenut lähinnä ns. kiintiöpakolaisia, jotka ovat pääosin kotoisin Vietnamista, mutta sitä mukaa kun yhä useammat ns. spontaanipakolaiset saavat maastamme turvapaikan tai oleskeluluvan, ei mikään estä ”perheiden yhdistämisohjelman” ulottamista heihinkin – itseasiassa se onkin väistämätöntä. Se noin kahdensadan hengen lisäys vuotuiseen viidensadan pakolaisen kiintiöön, mitä perheiden yhdistäminen tällä hetkellä merkitsee, ei ehkä tunnu vielä kovin suurelta määrältä, mutta entäpä sitten, kun pian tuhannet ja kymmenettuhannet tänne päästetyt ”pakolaiset” alkavat vaatia perheittensä yhdistämisen varjolla tänne omia sukulaisiaan?

Vaikka vielä tällä hetkellä perheiden yhdistäminen ulottuukin ”vain” ns. ydinperheen jäseniin; vanhempiin, lapsiin ja alaikäisiin sisaruksiin, niin ajan myötä paineet myös muiden sukulaisten maahan päästämiseksi kasvavat varmasti, kun maahan saapuu yhä enemmän ihmisiä, joilla on erilainen käsitys perheyhteisön koosta. Marjatta Laine valmisteleekin varovaisesti maaperää tällaiselle ajatukselle huomauttamalla, että ”jossain muussa kulttuurissa saattaa ydinperheen käsitys olla toisenlainen kuin meillä Suomessa. Perheen rakenteeseen saattavat kiinteästi kuulua esimerkiksi isovanhemmat. Muista kulttuureista tulevien perheet ovat myös yleensä suurempia kuin meillä.” Tämän jälkeen Laine myöntää, että suomalaisesta ydinperhekäsitteestä on jo itseasiassa poikettu useissa tapauksissa ja lasten, vanhempien ja sisarusten lisäksi on ohjattu yhteen myös ”muita perheyhteisöön kiinteästi kuuluvia henkilöitä”.

Ei vaadita paljoakaan mielikuvitusta, jotta ymmärtäisi, mitä tämä perheiden yhdistämisohjelma voisi pahimmillaan merkitä: tuhansien ja kymmenientuhansien ihmisten vapaata maahanmuuttoa muodollisesti pakolaisina, mutta ilman että heidän tarvitsisi täyttää yhtäkään turvapaikkalain edellyttämää kriteeriä. Tosin kuin siirtolaisten kohdalla, joutuisivat suomalaiset veronmaksajat vielä kustantamaan heidän matkansa ja vastaanottokulunsakin.

Lapsipakolaiset

Perheiden yhdistämisen ohella voidaan pakolaiskäsitettä hyödyntää toisellakin tavalla. Kysymys on ilman vanhempiaan maahan saapuvista lapsipakolaisista. Pakolaisasian neuvottelukunta esitti viime keväällä, että ilman vanhempiaan Suomeen saapuville lapselle pitäisi myöntää oikeus jäädä maahan, vaikka tämä ei täyttäisikään pakolaisen tunnusmerkkejä. Sen mukaan alle 18-vuotiasta turvapaikanhakijaa ei saisi palauttaa etenkään silloin, jos hänen vanhempiensa olinpaikasta ei ole tietoa. (Helsingin Sanomat 18.4.1991). Tarpeetonta mainitakaan, Työryhmän mielestä oleskeluluvan saaneen lapsen tulisi saada myös perheenjäsenensä Suomeen, eikä perheen yhdistäminen saisi riippua siitä, onko lapsi saanut turvapaikan vai ainoastaan oleskeluluvan.

Tämä onkin varsin ovela veto muukalaistulvan kasvattamiseksi. ensinnäkään neuvottelukunnan ehdotuksen toteuttamiseen ei tarvita edes lainmuutosta, kuten lainsäädäntöneuvos Matti Savolainen toteaa Helsingin Sanomille. Toiseksi, moniko poliitikko rohkenisi ehdottaa lapsipakolaisten karkottamista, vaikka näitä ei voitaisi varsinaisiksi pakolaisiksi luokitellakaan?

Kun tieto lapsipakolaisten vapaasta maahanpääsystä leviää kolmannen maailman maihin, tulee lapsipakolaisten määrä kasvamaan huimasti. Korkeampaa elintasoa kaipaavat vanhemmat voivat lähettää lapsensa varmaan vastaanottajamaahan ja tulla itse myöhemmin perässä, kun perhe yhdistetään sosiaaliviranomaisten toimesta. Näin helppoa ei pääsy länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan holhokiksi ole vielä koskaan ollut. Tänä vuonna maahan on tullut runsas sata lapsipakolaista. Suurin osa heistä on kuitenkin 14-17-vuotiaita teini-ikäisiä, kuten Uusi Suomi lapsipakolaisia koskevassa artikkelissaan myöntää. (Uusi Suomi 12.9.1991). Lehti toteaa edelleen, että vaikka ”kertomukset lapsipakolaisten surkeasta kohtalosta ovat saaneet puhelimet pärisemään” ja ”nenäliinansa märiksi niiskuttaneet tädit ovat halunneet hakea orporaukat pois”, niin ”useimmat nuoret ovat kaikkea muuta kuin surkeita”.

Tässä yhteydessä on kenties paikallaan kertoa hieman tuon pakolaisasian neuvottelukunnan kokoonpanosta. Helsingin Sanomien mukaan siihen kuuluvat SPR:n Leena-Kaisa Mikkola, Pakolaisneuvonnan lakimies Johanna Suurpää sekä tarkastaja Sirkka Päivärinne, suunnittelija Leena-Maija Qvist ja ylitarkastaja Anne Hujanen sosiaali- ja terveyshallituksesta. On huomionarvoista, että neuvottelukunnan jäsenet ovat kaikki naisia ja pakolaisapuihmisiä. Tuskin siis voidaan puhua mistään neuvottelukunnasta; paremminkin painostusryhmästä.

Keisarin uudet vaatteet

Sen jälkeen, kun on käynyt yhä vaikeammaksi uskotella suurelle yleisölle, että Suomeen ja muualle Eurooppaan tulvivat turvapaikanhakijat olisivat kaikki ”aitoja” pakolaisia, on alkanut kuulua ehdotuksia koko pakolaiskäsitteen muuttamisesta. Ehdotuksen mukaan pakolaisuuden käsitettä olisi tärkeää laajentaa koskemaan myös taloudelliset syyt. ”Moraalisesti ja eettisesti olisi tärkeää laajentaa pakolaisuuden käsitettä”, selittää Tukholman yliopiston dosentti, ”pakolaisuuden asiantuntija”, Tomas Hammar Uudelle Suomelle (7.4.1991). YK:n pakolaisasian päävaltuutettu norjalainen Thorwald Stoltenberg arvioi Helsingin Sanomissa 20.8.1990, että moraaliselta kannalta katsoen köyhyyttä pakenevien ihmisten vaikuttimet ovat yhtä päteviä kuin vainoa tai väkivaltaa pakenevien. Hän myöntää avoimesti, että pakolaisongelman takana on köyhyys.

Samanlaisia ääniä on kuulunut myös Suomesta (vrt. esim. Pakolaisapu ry:n tiedotusihteeri Esa Aallaksen yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa 22.11.1990). Ennenpitkää nämä ehdotukset kasvavat vaatimuksiksi. Talouspakolaisuus ei enää käsitteellisesti eroa siirtolaisuudesta, mutta pakolaisen nimikkeeseen on hyvä verhota kaikki maahan suuntautuva muutto, jotta sille saataisiin moraalinen pyhitys. Näin ollaankin päästy Suomen muukalaistamisen lopulliseen vaiheeseen, vapaan maahanmuuton sallimiseen.

Psykologinen painostus

Nykyaikaiseen sodankäyntiin kuuluva psykologinen sodankäynti kuuluu oleellisesti Suomen muukalaistamista päämääränään pitävien internationalistien arsenaaliin ja sillä muokataan jatkuvasti maaperää yhä kasvavalle muukalaistuonnille. Lehdet, radio, tv ja kaikki mielipidevaikuttajat toitottavat yhteen ääneen päivästä toiseen, että (lainatakseni eräitä yleisempiä pakolaisapuihmisten argumentteja) ”pakolaiset ovat tulleet Suomeen pysyvästi”, ”Paluuta impivaaraan ei enää ole: Suomen on kannettava vastuunsa maailman hädästä” tai ”kakku on jaettava tasaisemmin”.

Turvaudutaan myös pelotteluun tyyliiin ”elintasomme laskee ilman ulkomaista työvoimaa”, ”siirtolaisten tulolle ei ole enää vaihtoehtoa” tai ”jos Suomi haluaa lukeutua sivistysmaiden joukkoon, sen on otettava vastaan pakolaisia”. Pelottelu ja suostuttelu ovat yhdistettyinä jatkuvasti toistettuihin iskulauseisiin varsin tehokas menetelmä ja taktiikan vaikutusta mitataan säännöllisesti mielipidemittauksin.

Ennemmin tai myöhemmin he uskovat onnistuvansa. Osoittihan venäläinen psykologi Serge Tshakotine maanmiehensä Valentin Pavlovin kehittämän refleksiteorian pohjalta, että vain noin 10 prosenttia ihmisistä pystyy vastustamaan refleksien hyväksikäyttöön perustuvaa poliittista propagandaa, ja että 90 prosenttia on altis henkiselle väkivallalle.

Vasta 75 vuoden ikään ehtivä Suomi on kävelemässä omaan hautaansa. Voi ihmetellä Suuren kansallisen runoilijamme Eino Leinon sanoin:

”Liemme heränneetkin liian myöhään;
ollut lie vain aamurusko, jonka
vuorten päältä päivä meille näytti.
Tullut on yö. Mennään maata maani.”

(Eräänä uuden vuoden yönä, 1900)