Tämä teksti oli pääkirjoituksena Kansakunta-lehden numerossa 1 (1994)
Otsikon uuden muodon saanutta Kommunistisen manifestin vanhaa iskulausetta on tehnyt tunnetuksi mm. Ranskan Kansallisen rintaman johtaja Jean-Marie LePen.
Tuo iskulause kuitenkin heijastelee yleisimminkin monien nationalistipiirien ajattelua nykypäivinä. Kansallismielisyyteen nurjamielisesti suhtautuvien tahojen mielestä tuollainen iskulause on tietenkin sisäisesti ristiriitainen väite, mahdoton yhtälö. Ristiriitaisuus on kuitenkin vain näennäinen. Päinvastaisista väitteistä huolimatta, nationalismi ei ole nurkkapatriotismia – ainakaan sen ei tarvitse olla sitä.
Jos nationalismilla tarkoitetaan kansallismielisyyttä yleisemminkin, on sillä toki monet kasvot. Kansallismielisyys saa eri paikoissa ja eri aikoina erilaisia ilmauksia. Itseasiassa kansallismielisten liikkeiden ja ideologioiden välillä on usein enemmän erottavia kuin yhdistäviä tekijöitä. On siis selvää, että ”kansallisesta liikkeestä”, jos sitä käytetään yhteisnimityksenä kaikista eri maailmankolkkien kansallismielisistä liikkeistä, jotka monissakin tapauksissa on varsin kyseenalaisin perustein sellaisiksi määritelty, voidaan puhua vain lainausmerkeissä.
Tästä kaikesta huolimatta, monissa nationalistisissa piireissä on etenkin muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana alkanut itää ajatus laajemmasta yhteisymmärryksestä ja siitä mahdollisesti seuraavasta yhteistoiminnasta eri maiden kansallisten liikkeiden kesken. Ajatus ei lainkaan outo, sillä kansallismielisyys sinällään muodostaa kuitenkin yhdistävän tekijän eri maita ja kansallisuuksia edustavien kansallisten liikkeiden välille. Kansallismielisyys, oikein ymmärrettynä, ei merkitse vihaa toisia kansallisuuksia kohtaan, vaan oman kansallisen identiteetin tiedostamista ja arvostamista. Tästä määritelmästä seuraa, ettei eri maiden kansallismielisten tahojen väliselle yhteisymmärrykselle ja -toiminnalle ole olemassa periaatteellisia esteitä.
Täysin toinen asia on, että kansallismielisiksi luokitellaan yleisessä kielenkäytössä tahoja, jotka perustavat ajattelunsa aivan toisenlaisiin lähtökohtiin, mutta sillehän me emme mahda mitään. Edelleen on rehellisyyden nimissä todettava, että kansallismielisiin liikkeisiin on toisinaan, etenkin historiallisessa katsannossa, liittynyt imperialistisia pyrkimyksiä ja herrarotu-ajattelua, mutta nämä poikkeamat eivät oikeuta tuomitsemaan kansallismielisiä liikkeitä ja ideologioita kokonaisuudessaan.
Myönteistä on, että positiivinen kansallismielisyys, nationalismi, on vahvistanut voimakkaasti asemiaan etenkin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Samanaikaisesti, kun edellytykset kansallisten liikkeiden väliselle kansalliset raja-aidat ylittävälle yhteisymmärrykselle ovat positiivisen ajattelusuunnan yleistymisen myötä vahvistuneet, ovat myös tarve ja poliittiset edellytykset tällaiselle yhteistyölle lisääntyneet yhdistävien uhkakuvien vahvistumisen myötä.
Nämä uhkakuvat, jotka maailmanlaajuisesti uhkaavat nationalismille keskeisiä arvoja ja pyrkimyksiä, voidaan jakaa kolmeen luokkaan seuraavasti:
- Kulttuurillinen uhka, joka kohdistuu kansallisiin yhteisöihin pluralismin (moniarvoisuuden), monikulttuurisuuden ja individualismin propagoimisen myötä.
- Demografinen eli väestöllinen uhka, joka kohdistaa vaikutuksensa kansallisiin yhteisöihin muuttamalla niiden etnistä koostumusta roturajat ylittävän siirtolaisuuden kautta.
- Poliittinen uhka, joka puolestaan ilmenee pyrkimyksinä kyseenalaistaa kansallisten yhteisöjen itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti, ja saattaa ne ylikansallisen kontrollin alaisiksi.
Näiden uhkakuvien tiedostaminen on yhteistä kaikille nationalistisille liikkeille ja ajatussuunnille. Nämä uhkakuvat ovat myös herättäneet yhä laajempaa vastakaikua suuren yleisön keskuudessa, mikä on näkynyt nationalismin ja ylipäänsä kansallismielisten poliittisten liikkeiden kannatuksen kasvuna etenkin 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Nationalististen liikkeiden vahvistuminen on johtanut taasen siihen, että myös materiaaliset edellytykset ja kyky hyödyntää nationalistien kansainvälisestä yhteistoiminnasta saatavissa olevia tuloksia ovat parantuneet.
Nationalistien väliselle nykyistä laajemmalle kansainväliselle yhteisymmärrykselle ja yhteistyölle on olemassa edelleen joitakin esteitä, mutta ne ovat voitettavissa.
Ensinnäkin, on tehtävä selvä ero kansallisuusliikkeen positiivisen suunnan, nationalistien ja toisaalta negatiivista suuntausta edustavien näennäiskansallisten kesken. Jälkimmäistä suuntausta edustanee nykyhetkellä näkyvimmin Venäjän Vladimir Zhirinovski, ellei hän sitten suorastaan ole mielipuoli, mikä sekään ei olisi vallan tavatonta; esimerkkejähän meillä on kotimaassakin riittämiin. Rajankäyntiä vaikeuttavat monet patrioottis-populistiset liikkeet, joiden kansallismielisyys on kovin epämääräistä tai jotka usein vain käyttävät sitä poliittisena keppihevosenaan. Monissa tapauksessa tällaiset liikkeet ovat pelkkää huijausta. Periaatteessa mainitun erottelun tekeminen on kuitenkin ehdoton edellytys nationalististen liikkeiden väliselle yhteisymmärrykselle ja sitä kautta mahdolliselle yhteistyölle.
Toiseksi, vaikka lähtökohtien keskeisiltä osin tuleekin olla yhteensovitettavissa, on eri nationalististen liikkeiden kansalliset erityispiirteet on tunnustettava ja niitä on kunnioitettava. Eri maiden nationalistien omissa maissaan käymä poliittinen taistelu, jossa oman kansallisuuden etu asettuu toisten samassa valtion alueella asuvien muiden kansallisuuksien etua vastaan, ei saa estää yhteistyötä eri kansallisuuksiin kuuluvien nationalistien kesken.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esim. Baltian maiden nationalistien pyrkimys estää maidensa venäläistyminen ja siihen liittyvä kotoperäisen väestön ja venäläisen maahanmuuttajaväestön välinen etujen vastakkainasettelu, ei saisi johtaa ristiriitoihin Venäjällä asuvien venäläisten nationalistien ja Baltiassa asuvien virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten nationalistien kesken. Sama pätee myös tietyin edellytyksin saman valtion rajojen sisäpuolella: Esim. Etelä-Afrikan valkoisten ja mustien nationalistien pyrkimys omien etnisten alueiden luomiseen ei saisi johtaa ristiriitoihin näiden kesken, päinvastoin. Mikäli tätä ei joidenkin liikkeiden piirissä ymmärretä, ei niitä voida myöskään pitää määritelmän mukaisina nationalistisina liikkeinä, eikä niillä siten myöskään ole edellytyksiä kansainväliseen yhteistyöhön osallistumiselle.
Edelleen kolmanneksi, nationalististen liikkeiden suvereniteetin rajoittaminen alistamalla ne jonkinlainen ylikansallista määräysvaltaa käyttävä yhteistyöelimen alaisuuteen on jo pelkkänä ajatuksenakin mahdottomuus, sillä sehän johtaisi ristiriitaiseen käytäntöön nationalististen liikkeiden keskeisimpien päämäärien kanssa. Mikäli nationalistinen yhteisö pyrkii tarjoamaan uskottavan vastuksen ylikansallisille pyrinnöille, ei se voi itse ylikansallistua.
Mikäli edellä kuvatut näkökohdat nationalistisissa piireissä ymmärretään, niin kuin yhä enenevässä määrin onkin laita, edellytykset eri kansallisuutta edustavien nationalistien välisen yhteisymmärryksen ja siitä mahdollisesti seuraavan yhteistyön syventämiselle ovat hyvät.
Yhteisymmärrys on jo sinänsä hyödyllistä, mutta entäpä yhteistyö – onko siitä mitään hyötyä? Toisin kuin jotkin poliittiset romantikot kuvittelevat, yhteisten päämäärien ja lähtökohtien tunnustaminen eli keskinäinen yhteisymmärrys ei vielä sinänsä luo edellytyksiä yhteistyölle. Yhteistyö ei nimittäin voi olla itsetarkoitus, vaan keino muiden joukossa jonkin päämäärän saavuttamiseen.
Yhteisenä päämääränä eri maiden nationalisteilla on tietenkin ensisijaisesti hankkia nationalistiselle ajatussuunnalle mahdollisimman laaja kannatus omassa maassaan. Ja vaikka nationalismi ei olekaan vientitavaraa, eikä tavoittele mitään maailmanvallankumousta, on nationalismin vahvistuminen yhdessä maassa omiaan edesauttamaan nationalismin kannatuksen kasvua muissa maissa.
Kansainvälinen yhteistyö eri maiden nationalistien kesken voisi edesauttaa mainitun yhteisen päämäärän saavuttamisessa mm. auttamalla nationalistisia liikkeitä toimimaan entistä tarkoituksenmukaisemmalla tavalla jakamalla oppia toisten maiden nationalististen liikkeiden kokemuksista. Ehkä vieläkin tärkeämpää olisi, että tällainen yhteistyö olisi omiaan viestimään ulospäin sitä, minkä me itse jo muutenkin tiedämme; että nationalismi ei ole rotu- tai kansallisuusvihaa, ja että nationalismi (mikäli se on aitoa) ei ole este eri kansallisuutta ja rotua olevien ihmisten keskeiselle yhteisymmärrykselle ja rauhanomaiselle kanssakäymiselle, pikemmin päinvastoin. Yhteistoimintaa eri maiden nationalistien välillä on jo olemassa, mutta se on vielä paljolti lasten kengissä. Tämän yhteistoiminnan kehittäminen on mielestäni nationalistien tärkein haaste vuosituhannen vaihteen lähestyessä.
Tapio Linna