Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Kansallinen Suunta -lehden numerossa 1 (1992). Euroopan Yhteisö muutti nimensä seuraavana vuonna Euroopan Unioniksi. Artikkelissa väitetään virheellisesti, että kreivi Coudenhovi-Kalergin isä olisi ollut osin juutalaissyntyinen, mutta tästä ei ole näyttöä. Isän puolelta kreivisuvun tausta oli monikansallinen, mutta tiettävästi etnisesti täysin eurooppalainen. Mainittakoon kuitenkin, että Richard Coudenhovi-Kalergin ensimmäinen ja kolmas vaimo olivat juutalaissyntyisiä, ja kreivi itse oli kiihkeä filosemiitti.

Ajatusta yhtenäisestä Euroopasta kannattavat tänä päivänä miljoonat eurooppalaiset, mutta tietävätkö he todella mitään siitä luomuksesta, jonka käsiin he ovat valmiit uskomaan Euroopan kansojen kohtalon? Vaikka Euroopan yhdentymisestä kirjoitetaan ja puhutaan nykyään huomattavan paljon, ovat käynnissä olevan ”yhdentymiskehityksen” taustat ja päämäärät saaneet osakseen merkittävän vähäistä huomiota. Mistä sitten Euroopan yhdentymisessä on loppujen lopuksi kysymys?

Kreivi Coudenhove-Kalergi

Kreivi Coudenhove-Kalergi. Kuva: Creative Commons.

On jokseenkin mahdotonta sanoa, kuka ja milloin esitti ensimmäisen kerran ajatuksen yhtenäisestä Euroopasta. Julkiseksi puheenaiheeksi se nousi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Epäilemättä sen tunnetuimpana puolestapuhujana esiintyi kreivi Richard Coudenhovi-Kalergi (1894-1972), joka ei itse edustanut varsinaisesti mitään eurooppalaista kansallisuutta. Hänen isänsä oli osin juutalaissyntyinen ja työskenteli ensimmäisessä maailmansodassa romahtaneen monikansallisen Itävalta-Unkarin diplomaattina. Hänen äitinsä oli puolestaan japanilainen. Tätä taustaa vasten on varsin ymmärrettävää, ettei kreivi Coudenhovi-Kalergi tuntenut viehtymystä nationalismiin, jota hän kiihkeästi vastustikin, vaan valitsi johtotähdekseen internationalismin toteuttamisen eurooppalaisissa puitteissa eli ns. paneurooppalaisuuden.

Coudenhovi-Kalergi julkaisi 1923 ohjelmansa kirjana, jonka uudistettu laitos ilmestyi suomeksikin 1930 nimellä Paneurooppa. Hän mm. kiisti siinä täysin nationalismin biologisen ulottuvuuden ja katsoi, että kansallishenki olisi korvattavissa eurooppalaisella yhteishengellä, joka saavutettaisiin kasvatuksen kautta.

Euroopan kansojen onneksi Coudenhovi-Kalergin kaavailut eivät saaneet osakseen merkittävää poliittista tukea missään Euroopan maassa ja diplomaattipiireissä hän sai auttamatta idealistisen haihattelijan maineen. Paneurooppa-liike kirjasikin merkittävimmät saavutuksensa konferenssien järjestämisessä ja pamflettien julkaisemisessa.

Euroopan Yhdysvallat

Toisen maailmansodan jälkeen ajatus Euroopan valtioliitosta tai liittovaltiosta sai toden teolla tuulta purjeisiinsa. Englannin pääministeri Winston Churchill, joka oli jo vuonna 1940 ehdottanut ranskalaisille poliittista unionia, puhui sodan jälkeen innokkaasti ”Euroopan Yhdysvaltojen” puolesta. Hankkeen varsinaisena kummisetänä toimi ranskalainen konjakkikauppiaiden suvusta polveutuva talousasiantuntija Jean Monnet (1888-1979), joka koki omien sanojensa mukaan ajankohdan otolliseksi ”Euroopan Yhdysvaltojen” toteuttamiseksi. Merkille pantavaa kuitenkin on, että tuo ajankohdan otollisuus selittyi paljolti pelolla: Pienet Euroopan maat pelkäsivät Saksaa, joka haluttiin tehdä helpommin kontrolloitavaksi sitomalla se osaksi laajaa eurooppalaista yhteistyötä; ennen kaikkea pelättiin kuitenkin Neuvostoliiton taholta tulevaa uhkaa, jonka torjumiseksi katsottiin tarvittavan Euroopan valtioiden yhteistyötä, mahdollisesti jopa valtioliittoa. Euroopan yhdentymisen perusteleminen taloudellisilla hyötytekijöillä on paljon myöhäisempää perua.

Monnet’in aisaparina toimi Ranskan ulkoministeri Robert Schuman (1886-1963), joka ryhtyi toteuttamaan ajatusta poliittisella tasolla. Vuonna 1948 pidettiin Haagissa suuri eurooppalainen konferenssi, joka kannatti poliittisesti yhdistynyttä Eurooppaa. Seuraavana vuonna perustettiin Euroopan Neuvosto, jonka päämajakaupungiksi tuli Strasbourg. Englanti ja Skandinavian maat kuitenkin vastustivat tuolloin yrityksiä muuttaa se poliittiseksi elimeksi, joten se on siitä lähtien toiminut lähinnä neuvonantajan tehtävissä.

Euroopan yhdentymisen varsinaisena kulmakivenä voidaan pitää Monnet`in ideoiman Euroopan Hiili- ja Teräsunionin perustamista vuonna 1952. Ensisijaiset lähtökohdat olivat tässäkin tapauksessa poliittiset: Hankkeen tarkoituksena oli vähentää Ranskan ja Saksan välisiä luonnonvaroista rikkaiden raja-alueiden omistusta koskevia ristiriitoja saattamalla nämä alueet ja luonnonrikkaudet – rauta- ja hiilikaivokset – valtioiden yhteisvalvontaan. Taloudellinen hyöty oli tässäkin tapauksessa toissijainen näkökohta.

Hiili- ja Teräsunionin astuessa voimaan vuonna 1952 siihen kuului kuusi maata: Belgia, Ranska, Italia, Luxemburg, Alankomaat ja Länsi-Saksa. Englanti oli kieltäytynyt sille tarjotusta jäsenyydestä.

Vuonna 1955 järjestettiin Messinassa konferenssi, jossa kuuden maan edustajat päättivät laajentaa Hiili- ja Teräsyhteisön aloittamaa taloudellista yhteistyötä yhteismarkkinoiden suuntaan. Vuonna 1957 allekirjoitettiin Roomassa ne sopimukset, johon koko nykyinen Euroopan yhdentymisprosessi pohjautuu. Tuolloin perustettiin Euroopan Talousyhteisö (EEC) ja Euroopan Atomienergiaelin (EURATOM). Rooman sopimuksessa yhdentymiskehityksen lopulliseksi päämääräksi ilmoitettiin kansalliset rajat häivyttävän Euroopan liittovaltion muodostaminen.

Rooman sopimukseen kirjattuja utopistisia tavoitteita ei kuitenkaan onnistuttu toteuttamaan niin nopeasti kuin alussa oli suunniteltu. Taloudellinen yhdentymiskehitys edistyi jossain määrin, mutta poliittinen yhdentyminen oli käytännöllisesti katsoen pysähdyksissä. Jäsenmaat olivat tuolloin vielä kovin haluttomia luovuttamaan kansallista päätösvaltaansa EY:n keskushallinnolle Brysseliin. Yhdentymisintoilijatkin ilmeisesti pyrkivät välttämään liian voimakasta painostusta peläten tämän lisäävän vastahakoisten jäsenmaiden halukkuutta loikata EY:stä sen kanssa kilpailevaan, vuonna 1959 perustettuun, Euroopan Vapaakauppaliittoon (EFTA), johon kuuluivat Englanti, Skandinavian maat (Suomi vuodesta 1961), Sveitsi, Itävalta ja Portugali.

EFTA koki toisaalta vakavan iskun, kun Englanti muuttikin mielensä ja päätti anoa EY:n jäsenyyttä jo vuonna 1960. Englannin jäsenyysaikeet kuitenkin kaatoi vetollaan Charles de Gaullen johtama Ranska. Euroopan yhdentäjien mieliharmiksi de Gaulle vastusti myös pyrkimyksiä siirtää ylikansallista päätösvaltaa EY:n elimille. Taloudellinen yhdentymiskehitys sen sijaan eteni: Vuonna 1967 toteutettiin tulliliitto. Samana vuonna yhdistettiin EEC:n, Hiili- ja Teräsunionin ja EURATOMin byrokratiat nimikkeen Euroopan yhteisöt (EC, European Communities) alle (Huom. Nykyään yhteisöistä puhutaan yksikkömuodossa: Euroopan Yhteisö).

Englanti liittyi EY:n jäseneksi lopulta vuonna 1973, kun de Gaulle oli jo poistunut poliittiselta areenalta. Samana vuonna hyväksyttiin jäseneksi myös Tanska ja Irlanti. EFTA-maat solmivat samaan aikaan vapaakauppasopimukset EY:n kanssa. Myöhemmin yhteisöön liittyivät vielä Kreikka (1981), Espanja (1986) ja Portugali (1986). Jäsenmaiden kokonaismäärä kasvoi siten 1980-luvun puoliväliin tultaessa kuudesta kahteentoista.

Yhdentymiskehityksen nykyinen vaihe

Euroopan yhteisön uusin ja yhä jatkuva kehitysvaihe käynnistyi 1980-puolivälissä. Vuonna 1984 EY ja EFTA sopivat alustavasti kahdeksantoista maan Euroopan talousalueen (ETA) luomisesta. Seuraavana vuonna EY hyväksyi omassa huippukokouksessaan Milanossa ns. valkoisen kirjan, ohjelman vapaiden sisämarkkinoiden luomiseksi. Tuolla sisämarkkina-alueella tuli tavaroiden, palvelujen, pääoman ja työvoiman saada liikkua täysin esteettömästi.

Sisämarkkina-alue (hankkeesta käytetään myös nimeä Projekti Eurooppa 1992) oli määrä toteuttaa vuonna 1992. Vuonna 1986 EY-maat sopivat enemmistöpäätösten käyttöönotosta useimmissa yhteisön asioissa (ns. Single European Act). Euroopan yhdenmukaistamiskehitys voimistui näin ratkaisevalla tavalla, mutta kyse ei suinkaan ollut mistään uudesta asiasta vaan siitä, että Rooman sopimukseen jo lähes kolme vuosikymmentä sitten kirjattuja tavoitteita ryhdyttiin nyt entistä voimaperäisemmin toteuttamaan.

Hankkeiden toteuttaminen on edennyt vähitellen. Sopimus Euroopan Talousalueesta allekirjoitettiin vuosia kestäneiden neuvotteluiden jälkeen lokakuussa 1991 ja sen on määrä astua voimaan 1.1.1993. Tämän vuoden alussa EY-maat hyväksyivät ns. Maastrichtin sopimuksen, jossa sovittiin aiempaa yksityiskohtaisemmin poliittisen ja taloudellisen yhdenmukaistamisen käytännön toimenpiteistä ja niiden toteuttamisaikataulusta. Vaikka sopimus sisälsi useita hyvinkin pitkälle tähtääviä ylikansallisia tavoitteita, pidettiin sopimusta vain uutena alkuna, joka johtaa EY:n tielle kohti yhä tiiviimpää liittoa. ”Sopimus ei ole lopullinen vaihe, vaan paremminkin uuden syklin alku”, kuvasi sopimusta EY:n nykyisen puheenjohtajamaan Portugalin pääministeri Anibal Cavaco Silva Helsingin Sanomien mukaan (HS 8.2.1992). Maastrichtin sopimuksen pääkohdat olivat samaisen lehden mukaan seuraavat:

  • EY muuttuu taloudellisesta liitosta yhä poliittisemmaksi liitoksi.
  • Ulkopoliittinen päätöksenteko tulee viralliseksi osaksi EY:tä; vaikka pääosa ulkopoliittisista päätöksistä tehdään vielä toistaiseksi yksimielisesti, siirrytään joissakin ulkopoliittisissa kysymyksissä enemmistöpäätöksiin.
  • EY ottaa piiriinsä puolustuspolitiikan, joka voi johtaa myös yleiseen puolustukseen. EY-maiden sotilaallinen yhteistyöjärjestö WEU liitetään askel askeleelta osaksi EY:tä.
  • EY perustaa talous- ja rahaliiton, joka johtaa vuosikymmenen lopulla yhteiseen rahaan ja keskuspankkiin. EY määrää pitkälle jäsenmaiden talouspolitiikan linjoista, inflaatiosta, koroista.
  • EY:n apu köyhille jäsenmaille kaksinkertaistetaan.
  • EY:n jäsenmaiden kansalaiset saavat ”Euroopan” kansalaisuuden, joka oikeuttaa äänestämään paikallisvaaleissa siinä maassa, jossa ko. henkilö sattuu kulloinkin asumaan.
  • EY ryhtyy noudattamaan yhtenäistä viisumi- ja pakolaispolitiikkaa.
  • EY luo sisäisen poliisin, Europolin.
  • 11 jäsenmaata tekee yhteistä sosiaalipolitiikkaa, josta osa päätetään enemmistöäänin. Britannia jää ulkopuolelle.
  • EY parlamentti saa hieman lisää valtaa mm. kommission nimityksissä.
  • EY-maat kokoontuvat viimeistään vuonna 1996 tekemään jatkopäätökset yhteistyön tiivistämisestä.

EY on tehnyt myös selväksi, että jokaisen uuden jäseneksi pyrkivän maan on hyväksyttävä Maastrichtin sopimus ja EY:n siihen ja aiempiin asiakirjoihin merkityt tavoitteet yhä pidemmälle menevästä yhteensulautumisesta – ja tämä koskee myös Suomea.

Uusi uljas maailma

”Me olemme saavuttaneet demokratian keinoin sen, mikä Hitleriltä ja Napoleonilta jäi yritykseksi”, iloitsi Englannin entinen pääministeri Edward Heath jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun Englanti oli hänen johdollaan liittynyt EY:n jäseneksi (BOUND TO FAIL: Britains membership of the Common Market, 1987). Arvovaltaisen saksalaisen viikkolehden Der Spiegelin haastattelussa (nro 42/91, siteeraus kansanedustaja Ulla Klötzerin yleisönosaston kirjoituksesta Helsingin Sanomissa 15.3.1992) EY-kommission presidentti Jacques Delors sanoo EY:n tulevasta kehityksestä seuraavaa: ”Tämän hetken dynaamisesta talous- ja kauppamahdista on kehitettävä poliittinen suurvalta. Muuten on pelättävissä, että yhteisö lopulta hajoaa. Ei tule enää olemaan 24:ää EY-komissaaria, vaan sen sijaan jäsenmaat valitsevat eurooppalaisen presidentin. Hän muodostaa sitten hallituksen, jota hän johtaa niillä yhteisön alueilla, jotka on annettu yhteisön hoidettavaksi.”

Missä kulkevat yhdentymisen rajat? Pysähtyykö yhdentyminen lopultakaan Eurooppaan vai onko tekeillä jotakin paljon pahaenteisempää? Monen mieleen ehkä muistuvat Yhdysvaltain presidentti George Bushin Persianlahden sodan jälkeiset mystiset puheet ”uudesta maailmanjärjestyksestä”. Amerikkalainen T.G.Ash kirjoitti pari vuotta sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Euroopan yhdentymisestä otsikolla ”Kehittyykö Euroopasta tasavaltojen maanosa?” (HS 16.7.1990), jossa hän muistutti EY-maita huomauttamalla: ”Meidän tulisi tutkia luottamuksen rakentamisen muotoja ja kansainvälistä säätelya. Meidän ei tulisi hylätä liberaalin demokratian pyrkimystä tasavaltojen maailmaan, jolla on juurensa koko maailman kattavassa kansalaisyhteiskunnassa ja joka hoitaa asiansa maailmanhallituksen avulla.”

Se, joka on seurannut maailmanpolitiikan tapahtumia parin viime vuoden ajalta, on saattanut panna merkille, että jotakin pahaenteistä on todella tekeillä. Päivälleen vuosi T.G.Ashin kirjoituksen ilmestymisen jälkeen Helsingin Sanomat otsikoi: ”Lännen johtajat etsivät Lontoossa YK:lle uutta, tehokkaampaa roolia. Seitsemän johtavaa teollisuusmaata vaativat järjestölle maailmanpoliisin tehtäviä”. Kokouksen sisällöstä kerrottiin samaisessa artikkelissa mm. seuraavaa: ”Kokouksen isännän, Britannian pääministerin John Majorin mukaan YK:n on muututtava ’rauhanturvaajasta rauhan tekijäksi’. YK:n muutos on osa brittihallituksen kokouksessa peräänkuuluttamaa ’uutta maailmanjärjestystä’, joka tekee ’maailman turvallisemmaksi, demokraattisemmaksi ja vauraammaksi paikaksi elää’.” Rinnan Euroopan yhdentymiskehityksen ollaan nyt vähin erin vahvistamassa muidenkin ylikansallisten järjestöjen vaikutusvaltaa ja rakenteita. Aikanaan toista maailmansotaa seuranneina vuosina perustetut monet yleismaailmalliset järjestöt näyttäytyvät nyt sangen hyödyllisinä ”uuden maailmanjärjestyksen” rakentajille.

Samalla, kun Eurooppaa ollaan muovaamassa kahdeksantoista maan yhteismarkkina-alueeksi, käydään kansainvälisen tulli- ja vapaakauppajärjestön GATT:in (General Agreement on Tariffs and Trade, per. 1947) piirissä neuvotteluja koko maailman laajuisesta kaupan vapauttamisesta. Äskettäin Helsingissä pidetyssä ETY-kokouksessa puhuivat Euroopan maiden johtajat kuin yhdellä suulla ETYKin aseman vahvistamisesta Euroopan rauhanturvaajana ja ”ihmisoikeuksien” valvojana. Oma presidenttimme Mauno Koivisto esim. esitti tyytyväisyytensä sen johdosta, että ETYK on ottanut suunnan kohti ”uutta yhtenäisyyttä, joka perustuu yhteisiin arvoihin, ihmisoikeuksiin ja demokratiaan” (HS 10.7.1992). Koiviston mielestä tulevaisuutta leimaa ”jatkuva muutos, jolle näyttää tietä sitoutuminen ETYKissä hyväksyttyihin periaatteisiin ja arvoihin” (sama).

On ehkä oireellista, että Koivisto ja muut Euroopan maiden johtajat tapaavat määritellä ”eurooppalaisuuden” kreivi Coudenhovi-Kalergin tapaan yhteisten arvojen ja ihanteiden kautta. Tässä on vain se ongelma, että arvot ja ihanteet eivät tunne mitään maantieteellisiä rajoja. ”Demokratia” ja ”ihmisoikeudethan” ovat iskusanoja kaikkialla maailmassa ja ne muodostavat YK:n sekä useimpien muiden yleismaailmallisten järjestöjen toiminnan perustan. Koko eurooppalaisuuden sisällyttäminen näihin muutamiin vajaat parin sadan vuoden ikäisiin iskusanoihin on sitä paitsi törkeää historian väärennystä ja harhaan johdatusta. Herää kysymys, mihin Euroopan kansojen johtajat ovat unohtaneet ”eurooppalaisuuden” käsitteestään Euroopan maanosan, Euroopan maat ja eurooppalaiset ihmiset? Ottaen huomioon ns. yleisen mielipiteen, on helppo ymmärtää, että demokraattiset poliitikot välttävät Euroopan ja eurooppalaisuuden korostamista, sillä sehän on paitsi epämuodikasta, niin myös ”nurkkakuntaista” ja jopa ”rasistista”. On kuitenkin niin, että mikäli EY:n innokkaasti markkinoimaa ”eurooppalaisuuden” käsitettä ei ankkuroida pitävästi Euroopan maaperään ja eurooppalaisiin, ei mikään takaa, etteikö nykyinen EY voisi laajentua kauas maantieteellisen Euroopan ulkopuolelle ja muuttua osaksi ”uutta maailmanjärjestystä”. Vai onko se tarkoituskin?

Tapio Linna