Lukijalle: Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Kansallinen Suunta -lehden numerossa 2 (1993). Artikkelissa puhutaan EY:stä, Euroopan yhteisöstä, koska tätä kirjoitettaessa nykymuotoista Euroopan Unionia ei vielä ollut. Euroopan Unionista alettiin puhua vasta vuoden 1993 loppupuolella. Tekstissä puhutaan myös Iso-Britanniaan viitaten hieman harhaanjohtavasti Englannista, kuten puhekielessä on tapana.

Englanti on ollut Euroopan yhteisön jäsen jo parinkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana maan kansantalous on joutunut historiansa pahimpaan kriisiin, joka jäytää koko brittiyhteiskunnan perusteita. Arvioitaessa ETA- ja EY-jäsenyyksien merkitystä Suomen kannalta, tulisi Englannin tarjoama varoittava esimerkki ottaa mitä vakavimmin huomioon. Englanti on Suomen kannalta sikäli oivallinen esimerkkimaa, että sen talousmaantieteellinen asema muistuttaa nykyisistä EY:n jäsenmaista läheisimmin omaamme.

Toisesta maailmansodasta ei ollut kulunut kahtakaan kymmentä vuotta, kun Englannin maailmanvalta oli maailman silmissä pelkkä muisto vain. Imperiumin luhistuttua Britanniassa tunnettiin tarvetta luoda tiiviimpiä siteitä manner-Eurooppaan. Pääomapiirit ja vientiteollisuus kokivat lisäksi läntisen Euroopan ostokykyisten markkinoiden tarjoavan houkuttelevia mahdollisuuksia. Kun kuusi Länsi-Euroopan maata (Ranska, Länsi-Saksa, Italia, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg) aloittivat 1950-luvun puolivälissä neuvottelut Euroopan taloudellisesta ja poliittisesta yhdentymisestä, pyydettiin myös Englantia liittymään yhteisöön. Jäsenyyden katsottiin Englannissa kuitenkin heikentävän maan suhteita entisiin alusmaihin päin, koska se olisi edellyttänyt tullimuurin perustamista yhteisömaiden ja muun maailman välille, ja tätä britit eivät katsoneet voivansa hyväksyä. Englanti vastasikin EY:tä kaavailevien maiden kutsuun ehdottamalla Euroopan vapaakauppa-alueen perustamista, joka ei olisi edellyttänyt yhteisen tulliliiton muodostamista. EY-maat kuitenkin hylkäsivät ehdotuksen ja neuvottelut brittien kariutuivat siihen.

Euroopan yhteisön perustamisasiakirja eli ns. Rooman sopimus allekirjoitettiin vuonna 1957 ilman Englannin myötävaikutusta – brittien melkoiseksi hämmästykseksi. Sellaista ratkaisua ei Englannissa oltu osattu odottaa. Englannin konservatiivihallitus päätti vastavetona perustaa oman yhteisön niistä maista, jotka eivät olleet EY:n jäseniä. Vuonna 1959 allekirjoitettiin Tukholmassa Euroopan vapaakauppasopimus (EFTA), jossa olivat mukana Englanti, Tanska, Norja, Portugali, Sveitsi, Ruotsi ja Itävalta. Myöhemmin mukaan liittyi myös Suomi. EFTA oli puhdas vapaakauppasopimus, joka ei pitänyt sisällään pyrkimystä poliittiseen tai taloudelliseen yhdentymiseen. Englannin hallituksen kannalta EFTA oli kuitenkin vain poliittinen ase, jolla se pyrki saavuttamaan edullisemmat neuvotteluasemat EY-maiden kanssa. Vuoden 1960 elokuussa Englanti ilmoittikin sitten julkisesti anovansa jäsenyyttä EY:ssä. Englannin jäsenyysneuvottelut kariutuivat kuitenkin Ranskan vastustukseen, joka lukkiutti neuvottelut lähes kymmenen vuoden ajaksi.

EY-jäsenyyttä ajavat piirit eivät kuitenkaan unohtaneet asiaa. He panivat merkille, että Englannin talouskasvu oli 1960-luvulla ollut hitaampaa kuin EY-maiden: Vuosina 1958-1968 Englannin talous kasvoi 3,2 prosenttia, kun samaan aikaan EY-maiden taloudet kasvoivat keskimäärin 5,3 prosenttia. Syyn alhaisempaan talouskasvuun arveltiin olevan vientimahdollisuuksien puutteessa ja EY-jäsenyyden katsottiin tuovan ratkaisun tähän ongelmaan. Englannin EY-jäsenyyden puoltajat eivät kiinnittäneet mitään huomiota siihen, että Englannilla oli jo omasta takaa laaja kotimarkkina-alue, jota täydensivät vielä entisistä alusmaista koottu kansainyhteisö ja EFTA. Kuten nykypäivän Suomessakin, englantilaiset EY-intoilijat näkivät vauhtisokeudessaan vain vientimarkkinat, eivät lisääntyvän tuonnin kotimarkkinoille muodostavaa uhkaa.

Kun Englannin EY-jäsenyyden päävastustaja, Ranskan presidentti Charles de Gaulle oli vetäytynyt pois poliittiselta näyttämöltä, päätti Englannin hallitus esittää EY-neuvottelujen aloittamista uudelleen. Tällä välin EY-jäsenyyden vastustus oli kuitenkin ehtinyt kasvaa. EY-jäsenyyden vastustajat kiinnittivät huomiota Englannin itsenäisen päätösvallan kavenemiseen, joka EY-jäsenyyden myötä seuraisi. He varoittivat myös EY-jäsenyyden taloudellisista seurauksista: Kaupankäynti EY:n ulkopuolisten maiden kanssa vähenisi tuntuvasti ja pääomia ja työvoimaa virtaisi manner-Eurooppaan enemmän kuin sieltä Englantiin. EY-jäsenyyden puoltajat taas lupailivat taas EY-jäsenyyden kasvattavan vientiä manner-Eurooppaan ja lisäävän siten työllisyyttä ja hyvinvointia Englannissa. Koska EY:n kannattajat olivat enemmistönä molemmissa pääpuolueissa, oli ratkaisu kuitenkin jo ennalta selvä: Vuoden 1973 alusta Englanti oli EY:n täysjäsen. Jälkikäteen voidaan havaita, että EY:n vastustajien varoitukset ovat käyneet toteen ja kenties vielä laajemmassakin mittakaavassa kuin silloin vielä osattiin kuvitella. EY:n kannattajien lupaukset ovat sitä vastoin osoittautuneet pelkiksi harhakuvitelmiksi.

Englannin kansantalous ja EY

Tilastotiedot Englannin kansantalouden kehityksestä EY:hyn liittymisen jälkeen ovat surullista luettavaa. Kun vielä vuosina 1957-1973 Englannin teollisuustuotanto kasvoi 67 prosenttia, kohosi se vuosina 1973-1988 vaivaiset 3 prosenttia!
Jäsenyys EY:ssä on kylläkin lisännyt Englannin ja manner-Euroopan välistä kaupankäyntiä, mutta tuo kauppa on ollut Englannille vahvasti alijäämäistä. Vielä vuonna 1970 Englannin ja EY:n välinen kauppatase oli 30 prosenttia ylijäämäinen brittien eduksi; tuo ylijäämä oli vuonna 1988 vaihtunut 31:n prosentin alijäämäksi. Kun vuosina 1970-1988 Englannin vienti muihin EY-maihin kasvoi 210 prosentilla, lisääntyi tuonti muista EY-maista samalla aikavälillä peräti 640 prosenttia.

Vaikka EY-maiden osuus Englannin vientimarkkinoista onkin kasvanut, niin Englannin vientituotteiden markkinaosuus EY-maissa on supistunut vuoden 1973 jälkeen. Englantilaiset tuottajat ovat menettäneet asemiaan myös kotimarkkinoillaan: Vuosina 1972-1979 kotimaisten tuottajien osuus supistui 13:lla prosentilla ja suunta on yhä ollut laskeva.

Ehkä kaikkein dramaattisempia ovat olleet Englannin teollisuuden rakenteessa tapahtuneet muutokset: Ennen niin voimakkaat teollisuuden alat, kuten auto-, lentokone-, laivanrakennus-, raskasmetalli-, konepaja- ja tekstiiliteollisuus ovat enää hädin tuskin hengissä. Koneenrakennusteollisuutta on perinteisesti pidetty Englannin kansantalouden kivijalkana, mutta vuonna 1989 ylitti tuonti tälläkin alalla viennin ensimmäistä kertaa maan historiassa. Myös kalastuselinkeino on kärsinyt suunnattomia vaurioita espanjalaisten ja ranskalaisten tunkeuduttua samoille kalavesille. Ainoastaan kemianteollisuus on jotenkuten menestynyt.

Jäsenyys EY:ssä on tuonut mukanaan suunnattomia taloudellisia menetyksiä, työttömyyttä ja hintojen nousua.

EY-jäsenyyden myötä Englanti on myös menettänyt runsaasti pääomaa mannermaalle. Vuodesta 1970 lähtien Englannista on virrannut ulos 40 miljardia puntaa suorina investointeina ulkomaille ja lisäksi 29 miljardia salkkusijoituksina. Vuosina 1970-1980 investoinnit Ranskaan lisääntyivät 304 prosentilla ja Länsi-Saksaan 1780 prosentilla!

EY-jäsenyyden seuraukset ovat näkyneet myös tavallisten ihmisten elämässä. Kun vuonna 1972 työttömien määrä oli 777 600, niin kolmetoista vuotta myöhemmin tuo luku oli kohonnut jo yli kolmen miljoonan. EY-jäsenyys on myös kohottanut elintarvikehintoja. Englanti oli vuonna 1846 siirtynyt elintarvikkeiden vapaakauppaan ja ostanut siitä lähtien pääosan tarvitsemastaan ruoasta vapailta markkinoilta. Toisen maailmansodan jälkeen Englannin elintarvikeomavaraisuutta oli hieman parannettu, mutta edelleen maa toi noin puolet tarvitsemistaan maataloustuotteista ulkomailta; erityisesti viljaa ja lihaa tuotettiin ulkomailta, lähinnä Argentiinasta, Australiasta ja Uudesta Seelannista. EY-jäsenyys merkitsi kuitenkin sitä, että Englannin oli ryhdyttävä perimään tullia EY:n ulkopuolisilta maataloustuottajamailta. Tämä taas johti siihen, että brittien oli hankittava tarvitsemansa tuotteet muista EY-maista, vaikka näiden hintataso olikin huomattavasti korkeampi kuin vapailla maailmanmarkkinoilla. Englantilaiset EY-vastustajat ovat laskeskelleet, että nelihenkinen englantilaisperhe joutuu maksamaan vuosittain noin 700 puntaa kohonneina elintarvikehintoina.

Englanti on jo joutunut maksamaan EY-jäsenyydestään kalliisti taloudellisina menetyksinä, mutta siitä huolimatta maa joutuu antamaan köyhemmille EY-maille taloudellista tukea, jonka nettomäärä on tällä hetkellä noin 2 miljardia puntaa vuodessa.

Jäsenyyden poliittinen hinta

EY-jäsenyyden poliittisten seuraamusten arviointi on paljon vaikeampaa, sillä toisin kuin talouden kohdalla, niitä ei voida tutkia tilastollisesti. Euroopan yhteisökin on vasta viime vuosina ryhtynyt lisäämään ylikansallista valtaansa jäsenmaihinsa nähden ja tällä hetkellä on vaikea arvioida, mihin tämä kehitys tulee johtamaan. Englanti on tässä suhteessa kuitenkin samassa veneessä kuin kaikki muutkin jäsenmaat.

Englanti on kuitenkin saanut maksaa EY-jäsenyytensä seurauksista ulkopolitiikan alalla. Ennen vuotta 1973 Englanti oli Argentiinan tärkein kauppakumppani. Englanti oli siihen asti ostanut vuosittain yhä enemmän vehnää, naudanlihaa ja muutamia muita maataloustuotteita, joiden viennin varaan Argentiinan talous perustui – 90 prosenttia maan vientituloista saatiin maataloustuotteista. Englannin liityttyä EY:n jäseneksi vuonna 1973, tuonti Argentiinasta väheni kahdessa vuodessa puoleen aikaisemmasta tasostaan EY:n perimän tullin vuoksi. Tämä merkitsi murskaavaa iskua Argentiinan taloudelle. Maa ajautui poliittiseen sekasortoon, joka nosti valtaan sotilasjuntan vuonna 1976.

Johtiko Englannin EY-jäsenyys Falklandin sotaan?

Entä mitä merkitystä tällä tapahtumaketjulla on ollut Englannille? Muistetaanko vielä, mitä tapahtui keväällä 1982? Tuolloinhan argentiinalaisjoukot nousivat maihin Englannille kuuluville muutamille eteläisen Jäämeren ja Falklandin saarille, mistä seurasi sota Englannin ja Argentiinan välille. Falkland-saaret, joita argentiinalaiset kutsuvat Malvinas-saariksi, olivat kuuluneet vuosina 1816-1833 Argentiinalle, joka puolestaan oli perinyt ne Espanjalta. Sittemmin Englanti otti saaret haltuunsa ja toi saarille myös pysyvän asutuksen. Saarten väestö on täysin brittiläisperäistä, mutta Argentiina ei ole koskaan luopunut vaatimuksistaan saariryhmää kohtaan.

Kiista saarten omistuksesta oli ollut olemassa koko ajan, mutta niin kauan kuin Argentiina oli taloudellisesti täysin riippuvainen Englannista, sen oli mahdotonta kuvitellakaan saarten haltuun ottamista sotilaallisin keinoin. Kun kaupalliset suhteet vuoden 1973 jälkeen lähestulkoon katkesivat, ei saarten valtaamiseen liittyvät riskit tuntuneet enää kohtuuttoman suurilta. Voidaankin kysyä, olisiko Argentiina koskaan hyökännyt Falkland-saarille, mikäli kauppa Englannin kanssa olisi voinut jatkua normaalisti? Englannille olisi joka tapauksessa ollut paljon edullisempaa turvata Falkland-saarten koskemattomuus ylläpitämällä hyviä kauppasuhteita Argentiinaan kuin käyttää rahansa miljardeja puntia ja satoja ihmishenkiä vaatineeseen sotilaalliseen operaatioon. Englanti joutuu yhä käyttämään suuria summia Falkland-saarilla majailevien sotilasyksiköiden ylläpitoon, vaikka maan rappeutuvat asevoimat kaipaisivat kipeästi noita rahoja yli-ikäisen kalustonsa uusimiseen.

Tilinpäätös

On helppo havaita, miten lupaukset EY:n mukanaan tuomasta vauraudesta ja hyvinvoinnista ovat kääntyneet päälaelleen Englannin kohdalla. Mutta oliko noiden lupausten takana edes vilpitöntä mieltä? Sir Richard Body kertoo kirjassaan Farming in the Clouds (1984), kuinka Englannin kemianteollisuusjätti ICI, maan liityttyä EY:n jäseneksi, on pystyttänyt Pariisin, Milanon ja Hampurin muodostaman ”kultaisen kolmion” alueelle useita tuotantolaitoksia, jotka nyt työllistävät 11 000 työntekijää. Bodyn mukaan yhtiön investoinnit Keski-Eurooppaan liikkuvat sadoissa miljoonissa punnissa ja puolet yhtiön Länsi-Eurooppaan suuntautuvasta myynnistä tuotetaan tätä nykyä manner-Euroopassa. Samalla hän muistuttaa, että ”enemmän kuin mikään muu yhtiö” ICI on järjestänyt rahankeräyksiä EY:hyn liittymisen puolesta käytävän kampanjan rahoittamiseksi. ”Ensimmäinen rahankeräystilaisuus Eurooppa-liikkeen hyväksi järjestettiin heidän kokoustiloissaan”, hän lisää ja jatkaa: ”Samaan aikaan, kun he tukivat voimakkaasti kampanjaa, jonka tarkoituksena oli uskotella briteille, että he menettäisivät työpaikkansa, elleivät he äänestäisi yhteisöön liittymisen puolesta, he suunnittelivat, kuten nyttemmin tiedetään, useiden miljoonien puntien investointeja siirtääkseen täältä työpaikkoja Ranskaan, Saksaan ja Italiaan… Rowntree Macintosh Ltd. tuki brittejä työttömyydellä pelottelevaa kampanjaa vaatimattomalla 10 000 punnan lahjoituksella, minkä jälkeen yhtiön johto suoraa päätä perusti Hampuriin tehtaan, joka nyt tuottaa makeisia ei ainoastaan mannermaalle, vaan myös kotimarkkinoillemme.”

Jos kerran EY-jäsenyyden haitalliset seuraukset ovat niin ilmeiset, niin miksi englantilaiset sitten yhä pysyttelevät yhteisössä? Mikäli Englannin kansa saisi itse päättää asiasta, maa olisi ilmeisesti jo eronnutkin EY:stä; niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. EY:tä vastustava enemmistö on kuitenkin ollut ja on edelleenkin niukka ja epävakaa. EY:n propagandistit ovat myös vaihtaneet taktiikkaa, eivätkä enää puhu niinkään EY-jäsenyyden siunauksellisuudesta, kun kaikki kuitenkin voivat nähdä omin silmin tällaisten puheiden katteettomuuden, vaan puhuvat siitä, kuinka asiat olisivat vielä hullummin, jos maa jäisi yhteisön ulkopuolelle. He selittävät myös yhä uudelleen ja uudelleen, miten vaarallista on, jos Englanti ”eristäytyisi” tai ”kääntäisi selkänsä Euroopalle”, mutta eivät kuitenkaan tunne tarvetta perustella väitettään sen tarkemmin. Samanlaisia väitteitä kuulee myös suomalaisten EY-intoilijoiden suusta: Pelottelukampanjan tehoon ilmeisesti luotetaan. Mitäpä muutakaan laumasieluinen nykyeurooppalainen pelkäisi enemmän kuin ”eristäytymistä” ts. lauman ulkopuolelle jäämistä.

Todelliset koettelemukset Englannille ja muulle Euroopalle ovat kuitenkin vasta edessäpäin. Euroopan yhteismarkkinat ovat parhaillaan muotoutumassa ja samaan aikaan EY pyrkii kohti lisääntyvää ylikansallista vallankäyttöä, kehityskulku, jota symbolisoi myös yhteisön nimen muuttuminen Euroopan unioniksi (EU). Englannille tämä kehitys tulee merkitsemään nykyisten ongelmien syvenemistä ja lisäksi monia uusia ongelmia. Se voi toisaalta merkitä myös sitä, että yhä useammat englantilaiset havahtuvat huomaamaan, ettei ”keisarilla olekaan vaatteita”. Siten voi saada alkunsa poliittinen kehityskulku, jonka tuloksena tuo internationalistien ja ylikansallisen suurpääoman yhteinen luomus, ”Euroopan Yhdysvallat”, välivaihe tiellä kohti ”Maailman hallitusta” (”Uusi maailmanjärjestys”), hylätään ja haudataan iäksi. Kuten muullakin Euroopalla, Englannillakin on vielä mahdollisuus palata juurilleen; onhan se sentään, kuten laulussa sanotaan, ”land of hope and glory”!

Kirjallisuutta:

Richard Body: Farming in the Clouds; Maurice Temple Smith Ltd, 1984.
Brian Burkitt and Mark Baimbridge: What 1992 really means: Single market or double cross? British Anti-Common Market Campaign, 1989.
Derek James (toim.): BOUND TO FAIL: Britain’s membership of the Common Market, The Anti-Common Market League, 1989 (3.painos).
Richard Ritchie (toim.): Enoch Powell on 1992; Anya Publishers Ltd, 1989.
Oliver Smedley: OUT! UK in EEC spells DISASTER, Classic Press, 1986.

Tapio Linna