Vihreiden nuorten aloite rasististen järjestöjen kiellosta on kuin suoraan 1970-luvulta

Vihreiden nuorten puheenjohtajat Jaakko Mustakallio ja Saara Ilvessalo aloittivat elokuun alussa puolueisiin sitoutumattoman kansalaiskampanjan, jonka tarkoituksena on saada kirjattua ”järjestäytynyt rasismi rikoslakiin”. Kampanjan nimi on ”Huominen ilman pelkoa – järjestäytynyt rasismi rikoslakiin”.

Vihreiden nuorten kampanja on kuin takauma suoraan 1970-luvulta. Jos sana rasismi korvataan sanalla fasismi (tai fascismi, kuten sana kommunistien leirissä tavattiin kirjoittaa), huomataan Vihreiden nuorten kampanjan olevan perusteita ja toimintatapaa myöten lähes identtinen 1970-luvun taistolaisten ns. rauhan laki -aloitteen kanssa.

Nykypäivänä kuten 1970-luvullakin vasemmiston ja arvoliberaalien voimien tavoitteena on ollut heidän vastustajiensa sananvapauden kaventaminen. Vastustajien sananvapauden kaventaminen on edullista, koska näin saadaan viranomaiset valjastettua mukaan taisteluun poliittisia vastustajia vastaan. Rangaistuksiakin tehokkaampi on kuitenkin tällaisen lain pelotevaikutus, joka saa ihmiset vaikenemaan aiheista, joihin liittyy rangaistuksen uhka. Näin poliittista keskustelua saadaan rajoitettua kaventajien kannalta sopiviin aihealueisiin.

Sananvapauden kaventamiselle on kummassakin tapauksessa tekopyhien moraalisten argumenttien ohella haettu oikeudellisia perusteita Suomen allekirjoittamista kansainvälisistä sopimuksista. Sopimukset, joihin vedotaan, ovat nykyaikana toisia kuin 1970-luvulla, mutta perusteissa ja aloitteen tekijöiden toimintatavoissa on silmiin pistäviä yhtäläisyyksiä.

Sodanjälkeinen tilanne määritti 1970-luvun Suomea

Nelisenkymmentä vuotta sitten Suomi oli monessa suhteessa erilainen maa. Niin sisä- kuin ulkopolitiikkaakin leimasi hävitty sota ja tasapainottelu suhteissa voittaneeseen osapuoleen, Neuvostoliittoon, joka pyrki vaikuttamaan Suomen sisäiseen kehitykseen. Suomen ulkopoliittista asemaa ja osin sisäpolitiikkaakin rajoittivat Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947 ja vuoden 1948 Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (YYA) Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen velvoitti ylläpitämään hyviä naapuruussuhteita, kun taas edellinen määritteli sanan- ja kokoontumisvapaudelle Neuvostoliiton tavoitteisiin sopivat puitteet.

Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.

Pariisin rauhansopimus, 8. artikla (1947)

Sopimustekstissä viitattiin siis samansisältöiseen välirauhansopimuksen (1944) määräykseen ja annettiin tunnustusta Suomella pykälän toimeenpanosta.

Huomiota herättävää on, että sopimusteksti ikään kuin laittaa yhtäläisyysmerkin ”fascisminluontoisen” ja Neuvostoliitolle vihamielisen asenteen välille. Kuten tunnettua ”fascisminluontoisina” järjestöinä Suomessa lakkautettiin Isänmaallisen Kansanliikkeen ja Akateemisen Karjala-seuran ohella mm. Suojeluskunta– ja Lotta Svärd -järjestöt, Rintamamiesliitto sekä Aseveljien liitto, joita mikään vakavasti otettava taho ei ole pitänyt missään vaiheessa fasistisina. Sopimuksen tulkintaa ja lakkautettavien järjestöjen valintaa ei ohjannut kuitenkaan akateeminen lainopillinen pohdinta, vaan poliittinen ilmapiiri ja liittoutuneiden (so. Neuvostoliiton) valvontakomission painostus.

Myöhemmin rauhansopimuksen nojalla lakkautettavien järjestöjen listalle pääsivät vielä Itsenäisyyden Liitto ja Ylioppilasoikeisto. Sen sijaan Valtiollisen poliisin esitys Ilmailuliiton, Reserviupseeriliiton, Suomalaisuuden Liiton ja Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) lakkauttamisesta kaatuivat hallituksen äänestyksessä. Nykyään on vaikea kuvitella, että näitä yhä tänäkin päivänä toimivia järjestöjä uhkasi aikanaan lakkautus ”fascisminluontoisina”.

Fasismin ”nousu” 1970-luvun Suomen poliittiselle agendalle

1970-luvun Suomessa Pariisin rauhansopimuksen pykälät koettiin vielä varsin velvoittaviksi. Voimansa tunnossa ollut äärivasemmisto kaivoi sopimuspykälät naftaliinista 1970-luvun alussa, samalla kun se ryhtyi ahkerammin viljelemään uhkakuvia fasismin noususta. Puheissa viitattiin osin ulkomaiden tapahtumiin kuten Kreikan sotilasvallankaappaukseen vuonna 1967 ja myöhemmin myös Chilen sotilasvallankaappaukseen (1973), mutta ennen kaikkea kysymys oli sisäpolitiikasta.

Suomen vasemmistopuolueet olivat menettäneet kannatustaan ja ennen kaikkea ratkaisevan enemmistöasemansa eduskunnassa vuoden 1970 vaaleissa. Vaalin voittajia olivat Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue (SMP), joka otti lähes kaikki tahot yllättäneen suurvoiton vaaleissa. Koska sekä Kokoomusta että SMP:tä pidettiin Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan kannalta vähintäänkin epäluotettavina, merkitsi se äärivasemmiston silmissä ”fascismin” voittokulkua, mikä on ymmärrettävää, etenkin kun muistetaan, että äärivasemmistolaisessa ja Neuvostoliiton terminologiassa ”fascismi” ja neuvostovastaisuus olivat käytännössä yksi ja sama asia.

Äärivasemmisto oli siten omalla tavallaan oikeassa, kun se puhui ”fascismin” uhasta 1970-luvun alun Suomessa. Sillä oli huoli oman kannatuksensa, omien arvojensa ja sille sisäpoliittisesti hyödyllisen ulkopoliittisen linjan jäämisestä tappiolle poliittisessa kamppailussa.

Ns. Rauhan laki

Ns. Rauhan lakia voidaan pitää edellä kuvatun äärivasemmiston fasismin vastaisen kampanjan eräänlaisena kliimaksina. Laki tuli vireille vuonna 1972 SKDL:n kansanedustaja Mirjam Vire-Tuomisen aloitteesta ja lakialoitteen allekirjoittajien joukossa oli myös muutamia tunnettuja demarikansanedustajia kuten Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen ja Tellervo M. Koivisto.

Lähtökohdan sille tarjosi Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen v. 1966 hyväksymään kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan yleissopimukseen sisältyvä pykälä, joka kielsi sotapropagandan sekä kansallisen, rotu- ja uskonnollisen vihan lietsomisen. Suomi oli kuitenkin muiden Pohjoismaiden tavoin tehnyt varauman tähän sopimukseen eli jättänyt sen hyväksymättä sananvapauden kannalta ongelmallisena.

Maan voimakkain rauhanjärjestö, Rauhanpuolustajat, jonka kannanottoihin ainakin tuohon aikaan kommunistisella puolueella ja Neuvostoliitolla oli suuri vaikutus, ryhtyi ajamaan vastaavaa pykälää laiksi myös Suomeen.

Lainmuutoksen vastustajien parissa arveltiin yleisesti, että hankkeen perimmäisenä tavoitteena oli luoda maahan sellainen olotila, jossa kaikkinainen Neuvostoliiton olojen arvostelu olisi ”sotapropagandana” ollut rikos, ja jossa tämän vuoksi kommunistien vastustajien mahdollisuudet osallistua poliittiseen keskusteluun olisivat oleellisesti rajoittuneet.

Tämä ei ollutkaan kaukaa haettua, sillä jo lakiehdotuksen johdantotekstissä lain todellinen luonne kävi varsin hyvin ilmi:

Rauhaa suojaavan lain säätämisestä

Eduskunnalle Eduskunnassa ja kansalaisjärjestöissä on useaan otteeseen kiinnitetty huomiota maamme etuja vahingoittavaan viime vuosina varsin laajat mittasuhteet saaneeseen Neuvostoliiton vastaiseen propagandaan. Monissa erilaisissa julkaisuissa olleiden kirjoitusten ainoa tarkoitus voi olla vain vihamielisen mielialan levittäminen itäistä naapurimaatamme vastaan.

Suomen vaiheet puhuvat siitä miten vaarallisia seurauksia ennakkoluuloja ja vihaa levittävällä mielipiteenmuokkauksella saattaa olla, joten on vakava virhe aliarvioida sitä. On kiinnitettävä huomiota siihen, että tämänkaltainen toiminta on syvästi ristiriidassa rauhan- ja YYA-sopimuksen kanssa. Samaa on sanottava myös rauhansopimuksessa kiellettyjen järjestöjen laajasta mainostamisesta.

Julkisen sanan vastuu on suuri. Se voi mitä arvokkaimmalla tavalla tukea virallista rauhanpolitiikkaa tai sitä vaikeuttaa. Lehdistön vapautta käytetään silloin väärin, kun yleistä mielipidettä pyritään ohjaamaan rauhan ja hyvien naapurussuhteiden vastaiseen suuntaan. Maan kansallisten etujen mukaista on toimia päinvastoin. Voimakas yleinen mielipide on hallituksen rauhanpolitiikan paras tuki.

Paras tapa vahingollisen toiminnan estämiseksi on tehokas valitustyö. Mikäli se ei yksin riitä, kuten tällä hetkellä näyttää, on paikallaan harkita rauhaa suojaavia lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joilla vahvistetaan hyvien kansainvälisten suhteiden kehittymistä ja rauhan lujittumista. Vertailukohdaksi voi esittää eduskunnan viime vuonna hyväksymän lain rotusyrjinnän kieltämistä, jolla turvataan käytännössä rotusyrjinnän estäminen.

Vihamielisyyden levittäminen jotain kansaa vastaan on vähintään yhtä tuomittava ja Suomen oloja ajatellen vieläkin haitallisempi teko. Rauhan turvaamista koskevalla lainsäädännöllä olisi vahvistettava Suomen virallisen politiikan pyrkimys edistää rauhaa ja hyviä kansainvälisiä suhteita. Siinä tulisi antaa tunnustus kaikelle rauhantyölle kansallisesti arvokkaana työnä ja tuomita vahingollisena sellainen toiminta, joka kiihottaa sotaan tai levittää vihaa muita kansoja vastaan.

Edellisen perusteella ehdotamme eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavan toivomuksen,

että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin rauhaa suojaavan lain säätämiseksi.

Helsingissä 6 päivänä helmikuuta 1972

Mirjam Tuominen
Pauli Puhakka
Pekka Salla
P. Liedes
Aarne Koskinen
Siiri Lehmonen
Ulf Sundqvist
Erkki Liikanen
Kuuno Honkonen
Lauha Männistö
Tellervo M. Koivisto
Kaisa Raatikainen
Anna Liisa Hyvonen
Heimo Rekonen

– Rauhaa suojaava laki (TA 158/1972 vp)

Eduskunta ei hyväksynyt rauhanlakia, mutta äärivasemmiston fasismin vastaisella kampanjalla oli vaikutusta 1970-luvun Suomen ilmapiiriin. Fasismista tuli suosittu viholliskuva ja leimakirves poliittisessa kentässä laajemminkin.

Keskustapuolueen Helsingin piiri asetti 1974 erityisen toimikunnan tutkimaan fasistista ja rauhanvastaista toimintaa Suomessa. Kekkonenkin varoitteli fasismista säännöllisin väliajoin, jopa uudenvuoden puheissaan peräti kolmena vuonna (1972, 1974 ja 1977).

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen kommentoi 70-luvun fasistihysteriaa osuvasti.

Sopivasti Suomeen ilmestyi 1970-luvulla muutamia fasismia ainakin ulkoisilta piirteiltään muistuttavia pienryhmiä, joiden olemassaoloon sitten ikään kuin todisteena huolen aiheellisuudesta vedottiin. Pienryhmistä tunnetuin oli Pekka Siitoimen Isänmaallinen Kansanrintama (IKR), josta varsinkin taistolaisten äänenkannattaja Tiedonantaja sai aihetta salaliittoteorioihinsa, joissa suomalaiset fasistiryhmät mm. reserviupseeriliiton suosiollisella tuella toimivat pääomapiirien likaisen työn tekijöinä.

Tässä ilmapiirissä ja tavallaan ns. rauhan lain vanavedessä uudistettiin v. 1974 myös rikoslain 13 luku ”rikoksista ihmisyyttä vastaan”, jossa aiemman rotusyrjinnän kiellon lisäksi myös kiihottaminen kansanryhmän syrjintään kriminalisoitiin.

Rasismi on uusi fasismi

Fasismi on suosittu uhkakuva ja leimakirves edelleenkin, vaikka se nykyään yleisemmin rinnastetaan rasismiin kuin neuvostovastaisuuteen. Rasismi onkin ohittanut suosiossa fasismin julkisessa huolipuheessa ja ”hyvän” yhteiskunnan vihollisena.

Taistolaiset ja 1970-luku ovat nykymaailmasta kaukaisia, mutta ainakin allekirjoittaneessa Vihreiden nuorten aloite herättää déjà-vu-tuntemuksia.

Kuten ei äärivasemmisto 1970-luvulla, eivät tämän päivän vihervasemmistolaisetkaan tyydy olemassa oleviin lakipykäliin, jotka jo kieltävät sen mitä he haluavat kieltää, vaan vaativat vielä pidemmälle meneviä sananvapauden ja poliittisten oikeuksien rajoituksia.

Ns. Rauhan lakia ajavat halusivat kriminalisoida Neuvostoliiton ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän arvostelun ”sodan lietsonnan” kieltämisen varjolla. Vihreät nuoret puolestaan haluavat kriminalisoida monikulttuurisuuden ja Suomen väestöpohjan muuttamisen arvostelun ”rasismin” vastustamisen nimissä. Vihreiden nuorten kampanjan nettisivun nimenä on vieläpä harhaanjohtavasti ”rasismirikoslakiin.fi”, vaikka rasismi (kansanryhmän syrjintä) jo on kriminalisoitu rikoslaissa varsin selvästi.

Vetoaminen kansainvälisiin sopimuksiin yhdistää molempia aloitteita, vaikka oikeusoppineet eivät ole väitettyä epäyhdenmukaisuutta mainittujen sopimusten ja Suomen lakien välillä havainneetkaan. Viime kädessä sen arviointi, vastaavatko Suomen lait niitä kansainvälisiä velvotteita, joihin Suomi on sitoutunut, on joka tapauksessa lainsäätäjän eli eduskunnan tehtävä. Kysymys on mitä suurimmassa määrin poliittinen.

Tetenkään Vihreiden nuorten lähtökohtana ei ole yht’äkkiä herännyt huoli Suomen lakien ja kansainvälisten sopimusten yhteismitallisuudesta, sen enempää kuin se oli samalla verukkeella toimineilla ns. rauhan lakia ajaneillakaan.

Lakialoitteen todelliset tavoitteet

Lait itsessään ovat tietenkin vain sanoja paperilla ilman toimeenpanoa. Epäselvä lain muotoilu antaa lain tulkitsijalle, oikeusistuimille, paljon valtaa. Jo yksinomaan sen määrittely, mikä teko tai sana missäkin tapauksessa täyttää rotusyrjintään kiihottamisen tunnusmerkit on kysymys, jonka tuomioistuin joutuu jokaisella kerralla erikseen määrittelemään. Oikeusistuimet eivät toimi irrallaan yhteiskunnasta, vaan yhteiskunnan ilmapiiri, yleinen mielipide ja vallitsevat arvostukset vaikuttavat niiden ratkaisuihin.

Kuten alussa jo mainitsinkin, Suomessa oli välittömästi sodan jälkeen voimakkaita sisä- ja ulkopoliittisia paineita lakkauttaa mahdollisimman monia järjestöjä rauhansopimuksen vastaisina kuten sitten tapahtuikin. Rauhansopimus on edelleenkin voimassa, mutta sen 8. artiklan perusteella on Suomessa kielletty ainoastaan yksi järjestö 1940-luvun jälkeen ja sekin tapahtui fasismin vastaisen hysterian ilmapiirissä 1970-luvulla (IKR:n lakkauttaminen 1977). Tuomioistuinten linjaukset ovat siis vahvasti kiinni omassa ajassaan.

Lakialoitteilla pyritäänkin myös vaikuttamaan tuomioistuinten linjauksiin. Lakialoitteen tekijät vetoavat usein siihen, että nykyinen lainsäädäntö ei ole riittävää, koska heidän mielestään laissa jo kiellettyä toimintaa yhä ilmenee, eikä tuomioita anneta riittävästi. Asiasta keskustellaan sitten yleensä eduskunnassa ja mediassa, ja mikäli keskustelu saa sellaisen sävyn, että tuomioistuinten linja tuomioiden jakamisessa on ollut liian lievä, on sillä vaikutuksensa tuomiovallan käyttäjiin.

Kuten 1970-luvullakin nähtiin, lakialoitteella voidaan myös muokata poliittista ilmapiiriä lakialoitteen tekijöiden haluamaan suuntaan, vaikka itse lakialoite ei läpi menisikään. Vaikka ns. rauhan laki jäi aloitteentekijöidensä haaveeksi, fasismin uhasta alettiin Suomessa puhua 1970-luvun kuluessa muuallakin kuin äärivasemmiston piirissä. Tietenkään tämä ei ollut yksin ns. rauhan laki -aloitteen ansiota, eikä jälkikäteen voida yleensä varmuudella sanoa, mikä asia vaikutti mihinkin. Kohtalaisella varmuudella voidaan kuitenkin todeta, että fasismin uhasta puhuminen 1970-luvun Suomessa oli nimenomaan äärivasemmiston sinnikkään kampanjoinnin ansiota.

Samalla tavoin on rasismista puhuminen 2010-luvun Suomessa yhtenä yhteiskuntamme suurimmista ongelmista tiettyjen piirien jo pitkään jatkuneen kampanjoinnin ansiota.

Ehkäpä Vihreiden nuorten rasismi rikoslakiin -aloite nähdään kolmen-neljänkymmenen vuoden kuluttua samoin kuin 1970-luvun ns. rauhan laki -aloite: pienen vähemmistön ajamana salakavalana hankkeena, jossa näennäisen viattomasti pyrittiin poliittisten vastustajien sanan- ja toimintavapauden kaventamiseen.

Edit: Poistettu maininta Tellervo M. Koivistosta Mauno Koiviston vaimona. Kyseessä on kuitenkin eri Tellervo Koivisto.