Suomessa vietettiin viime viikolla maailmanlaajuista sananvapauden viikkoa. Se antaakin aiheen pohtia, mikä on sananvapauden tila Suomessa vuonna 2015. Valtamedian ja poliittisen eliitin mukaan Suomi on sananvapauden mallimaa. Eikä tämä puhe täysin vailla katetta ole. Moneen muuhun länsimaahankin verrattuna sananvapaus on meillä lain puolesta melko hyvin turvattu. Tilanne on kuitenkin huonontumaan päin. Rikoslakiin lisättiin jo 1970-luvulla pykälä, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan. Sittemmin tätä lakia on tiukennettu ja sen soveltamisalaa laajennettu. Laki on hyvin tulkinnanvarainen ja syytekynnys on sen osalta jatkuvasti madaltunut. Sananvapauteen kohdistuu tänä päivänä suurempi uhka kuin koskaan aiemmin.

Sananvapautta vai sanan helinää?

Perustuslain mukaan Suomessa vallitsee sananvapaus: ”Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” Heti perään kuitenkin todetaan epämääräisemmin: ”Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla.” Tuo viimeksi mainittu lisäys hieman vesittää koko perustuslain suoman sananvapauden, mutta perustuslailla on – ainakin periaatteessa – muita lakeja painavampi asema silloin, kun nämä lait ovat ristiriidassa perustuslain määräysten kanssa. Käytäntö on sitten toinen asia. Suurimmassa ristiriidassa perustuslain suoman sananvapauden kanssa on rikoslain 11. luvun pykälä §10.

Rikoslaki 11. luku, §10 Kiihottaminen
kansanryhmää vastaan
Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Tämän lisäksi meillä on rikoslaissa jo vanhastaan pykälä uskonrauhan rikkomisesta, jota on pidetty vanhentuneena, mutta joka on löytänyt uutta käyttöä lähinnä tiettyjen vähemmistöuskontojen arvosteluun sovellettuna.

Rikoslaki 17. luku, §10: Uskonrauhan rikkominen.
Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Kyseenalaista lainsäädäntöä

Jo näiden lakien tarkoituksenmukaisuus on kyseenalainen. Kuten Janne Vainio on Vapaa-ajattelija -lehdessä todennut kiihottamispykälästä, ”uhkaus tappaa kaikki juutalaiset olisi yhtä rangaistava jo ilmankin tätä pykälää. Laittoman uhkauksen rangaistusasteikko on täsmälleen sama (sakko – 2 v. vankeutta). Rikokseen yllyttäjä puolestaan tuomitaan jo rikoslain 5. luvun 5 §:n mukaan kuten rikoksen tekijä, joten mitään erityistä pykälää etniseen väkivaltaan yllyttämisestä ei tarvita rikosoikeudellisesti mihinkään. Pykälä on täysin vailla merkitystä muutoin paitsi silloin, kun on kyse ajatuksien rauhanomaisesta levittämisestä, joka ei sisällä mitään uhkauksia ketään vastaan.” 1

Kiihotus kansanryhmää vastaan on virallisen syytteen alainen rikos. Kansanryhmän, jota vastaan on kiihotettu ei tarvitse itse vaatia rangaistusta esitutkinnan käynnistämiseksi. Itse asiassa ko. kansanryhmän ei tarvitse edes tuntea tai olla tietoinen, että sitä vastaan on kiihotettu. Raskauttavaa on siten yksinomaan väärän mielipiteen esille tuominen.2

Janne Vainio muistuttaa, kuinka Ranskassa kirjailija Michel Houellebecq joutui taannoin syytteeseen sikäläisen vastaavan viharikospykälän nojalla hänen lausuttuaan julkisesti, että islam on maailman tyhmin uskonto. ”Eikö tällainen lainkäyttö ole jo itsessään selvää uhkailua sitä tiettyä kansanryhmää (islaminuskon vastustajia) vastaan, joka on tässä asiassa samaa mieltä syytetyn kanssa”, Vainio kysyy ja jatkaa: ”Miksi islamilainen identiteetti olisi lain edessä sen arvokkaampi kuin islaminvastustajan identiteetti? ”Vihapuheen” kriminalisointia perustellaan juuri eri kansanryhmien välisellä tasa-arvolla – mutta tällainen ”tasa-arvo” on väistämättä ristiriidassa itsensä kanssa, koska eräät kansanryhmät (esim. uskonnot) ovat orwellilaisittain tasavertaisempia kuin jotkin toiset.”

Tulkinnanvarainen lainsäädäntö johtaa mielivaltaiseen oikeudenkäyttöön

Molemmat lait ovat sananmuodoiltaan sellaisia, että ne ovat säädöksinä hyvin tulkinnanvaraisia. Oikeuslaitoksen tehtäväksi jää viime kädessä määritellä, millainen on sellainen tieto, mielipide tai muu viesti, joka voidaan tulkita uhkaavaksi, panettelevaksi tai solvaavaksi jotakin laissa määriteltyä ryhmää kohtaa. Sama pätee lakiin uskonrauhan rikkomisesta. Oikeuslaitos joutuu tässäkin tapauksessa arvioimaan, mitä voidaan pitää Jumalan pilkkana tai jonkun pyhän asian herjaamisena tai häpäisemisenä. Uskonrauhan rikkomispykälä sentään sisältää ehdon, että teko on tehty loukkaamistarkoituksessa, mutta tässäkin tapauksessa oikeuslaitoksella on täysi vapaus arvioida tekijän motiiveja. Kansanryhmää koskeva lain pykälä on tältä osin kuitenkin tiukempi, koska se ei huomioi lain rikkojan motiiveja, eikä siten esimerkiksi tee eroa teon tahallisuuden tai tahattomuuden välillä.

Näiden lakien suuri tulkinnanvaraisuus on jo itsessään ongelma sananvapauden kannalta, mutta yhdistettynä matalaan syytekynnykseen ne muodostavat todellisen uhan sananvapaudelle. Käytännössä oikeuslaitos ottaa lakeja tulkitessaan meillä ja muualla huomioon sen, mitä yhteiskunnan valtavirta – toisin sanoen poliittinen ja kulttuurillinen eliitti – ajattelee asioista. Kuten yhteiskunnan valtavirta, myös oikeuslaitos asettaa erilaiset kansanryhmät eriarvoiseen asemaan. Vaikka enemmistökansallisuuden tai virallisen uskontokunnan solvaamisesta tai panettelusta voitaisiin syyttää ja tuomita ihmisiä ja oikeushenkilöitä aivan samoin perustein kuin etnisten vähemmistöjen ja vähemmistöuskontojen kohdallakin, käytännössä näin ei tapahdu. Juutalaisvitsien kohdalla syyteharkintakynnys on jo ylittynyt, mutta blondivitsejä saa julkaista vapaasti.

Syytekynnys on näiden lakien osalta madaltunut huolestuttavasti viime vuosina, mistä on esimerkkinä Jussi Halla-ahon saama syyte viranomaiskritiikiksi tarkoitetusta ivallisesta blogikirjoituksesta. Voidaan myös ennustaa, että jos ja kun rasismiksi mielletyn ilmaisun vastainen kiihotus yhteiskunnan ylätasoilla lisääntyy, alenee syytekynnys entisestään. Mielipide, joka vielä tänään nauttii sananvapauden suojaa, ei siten välttämättä nauti sitä enää huomenna.

Freespeech

Kuva: Newtown Grafitti / Flickr

Kiihotuspykälän ongelmallisuus tunnustetaan yhä laajemmin

Molempia lakeja onkin ansaitusti arvosteltu ja vaadittu muutettavaksi tai jopa poistettavaksi. Lakia uskonrauhan rikkomisesta on pidetty, paitsi sananvapautta rajoittavana, myös moderniin yhteiskuntaan sopimattomana, ja sen poistamista on vaadittu aika ajoin läpi koko poliittisen kentän. Lakia kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on arvosteltu vain harvoin. Kritiikki, joka kohdistuu Jumalan pilkan kieltävää lakiin, muttei lakiin, joka kieltää kansanryhmää vastaan kiihottamisen, on typerää ja tekopyhää, koska viimeksi mainittu laki on käytännössä korvannut ensin mainitun kriminalisoimalla mm. uskonryhmän ja vakaumuksen ”panettelun” ja ”solvaamisen”.

Esko Ahon hallituksen esityksestä vuonna 1994 kiihottamispykälää yritettiin lieventää. Esityksen mukaan rikoksen tunnusmerkit olisivat täyttyneet vain, mikäli teko olisi ollut omiaan aiheuttamaan ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää ja mikäli tekijän tarkoituksena olisi ollut tällaisen seurauksen aiheuttaminen. Tämän sananvapautta paremmin kunnioittavan esityksen eduskunta kuitenkin torjui. 3

Kokoomusnuoret puolestaan ehdottivat kaksi vuotta sitten koko kiihotuspykälän poistamista, mutta poliittinen eliitti ja valtamedia tyrmäsivät esityksen täysin. Myös sananvapausjärjestö EFF (Electronic Frontier Finland) on arvostellut lakia.4

Itsesensuuri vakavin seuraus

Kiihottamispykälän olennaisin seuraus eivät ole kuitenkaan sen nojalla nostetut syytteet tai langetetut tuomiot, vaan näiden oikeudellisten seurausten pelosta johtuva itsesensuuri. Tämä itsesensuuri ei ulotu vain jyrkän vihamielisiin uhkailuihin ja alatyylisiin herjauksiin, vaan myös aivan asialliseen keskusteluun ja kritiikkiin maahanmuuttoa ja monikulttuurista yhteiskuntamallia kohtaan. Laki siis tosiasiallisesti kaventaa sananvapautta paljon enemmän kuin oikeuskäytännöstä voitaisiin päätellä.

Julkiset vetoamiset kiihotuspykälään maahanmuuttokriittisen ilmaisun tukahduttamiseksi ovat yleistyneet. Kansanedustaja Olli Immosen kuuluisia Facebook-päivitys, jossa hän luonnehti monikulttuurista yhteiskuntaa painajaiseksi ja kehotti taisteluun sitä vastaan, nostatti sekin esiin väitteitä, joissa kyseenalaistettiin Immosen puheiden laillisuus.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus ko. tapauksesta on tästä hyvä esimerkki: ”Sananvapaus tarkoittaa itselle vastenmielistenkin näkemysten sallimista. Se oli pääviesti reaktioissa satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa tehtyyn terrori-iskuun. Vaikka lehdestä ei pitänyt, sitä saattoi puolustaa.
Sen sijaan rasismin ja vihapuheen kohdalla pitää soveltaa lakia. Immosen kirjoituksen osalta rima vähintään heiluu.”5 Lakia ei tällä kertaa sovellettu, mutta tutkintapyyntö poliisille Immosesta kuitenkin tehtiin.6

Olli Immosen tapaus kertoo kuinka herkästi valtamedia ja yhteiskunnan eliitti tuomitsevat kaiken maahanmuuton ja monikulttuurisen yhteiskunnan kritiikin vihapuheeksi, jonka ei tulisi nauttia lain suojaa.

Joku voisi jopa kysyä, mihin kiihottamispykäliä edes tarvitaan, kun maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelu johtaa julkiseen lynkkaukseen mediassa.

Tosiasia kuitenkin on, että nämä pykälät ovat yhteiskunnallisen eliitin kannalta pelote, joka antaa samalla tavalla pontta julkisen sanan toisinajattelijoille langettamalle sanallisille tuomioille kuin ydinaseet suurvaltojen kannanotoille.

Herääkin kysymys, kuinka moni kriittinen mielipide jää ilmaisematta tällaisessa ilmapiirissä?

Alistuminen ei ole vaihtoehto

Sortavasta laista huolimatta on entistäkin tärkeämpää käyttää sananvapautta arkailematta, mutta viisaasti. Maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikki ei kaipaa huonosti harkittuja, alatyylisiä tai tahallisen provokatiivisia ilmaisukeinoja avukseen – ne eivät auta sen asiaa, vaan päinvastoin toimivat vallitsevan hegemonian eduksi. Valtaeliitti haluaa ylläpitää toisinajattelevista viholliskuvaa, joka esittää heidät pahantahtoisina, epäluotettavina ja irrationaalisina epäihmisinä, joihin kunnon kansalainen ei voi samaistua, liittymisestä puhumattakaan. Kaikki toisinajattelevan opposition oma toiminta, joka tukee tätä viholliskuvaa, toimii vallitsevan hegemonian hyväksi.

Sen sijaan harkitut, huolellisesti argumentoidut ja selkeisiin faktoihin nojaavat asialliset, ja mahdollisuuksien mukaan omissa nimissä esitetyt mielipiteen ilmaisut vievät asiaa eteenpäin. Jos tällainen asiallinen ilmaisu tukahdutetaan lain keinoin, niin tapahtukoon. Silloin järjestelmä tulee kuitenkin paljastaneeksi sortoluonteensa, ja sen legitimiteetti kärsii sitä enemmän mitä paremmin opposition onnistuu pitää tällaisia tapauksia esillä ja julkisessa keskustelussa. Sortopolitiikalla on aina tapana kääntyä itseään vastaan pitkällä tähtäimellä.

Tapio Linna

1  Vainio, Janne: ”Jumalanpilkan maallinen paluu”, Vapaa-ajattelija 4/2005.
2  sama
3  Hannula, Ilari: ”Rasistiset rikokset lainsäädännössä”, Haaste 3/2011.
LaVM 22/1994 – HE 94/1993: Lakivaliokunnan mietintö n:o 22 hallituksen esityksestä rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi.
4 EFF Lehdistötiedote 30.3.2009: ”Tulkinnanvarainen lainsäädäntö uhka sananvapaudelle”.
5  Helsingin Sanomat 6.8.2015 pääkirjoitus: ”Sananvapauden turvaamiseksi tarvitaan selvä raja vihapuheelle”
6  Etelä-Suomen Sanomat 6.8.2015: ”Immosen Facebook-kirjoituksesta ei aloiteta esitutkintaa”