Kansallisen radikaalipuolueen perustamisesta 25 vuotta

Tänä vuonna on tullut kuluneeksi 25 vuotta Kansallisen radikaalipuolueen ja Uusi Suunta -lehden perustamisesta. Kansallinen radikaalipuolue (KRP) oli allekirjoittaneen aloitteesta synnytetty puolueyhdistys, joka oli ohjelmaltaan nimensä mukaisesti sekä kansallinen että radikaali. Se oli tiettävästi ensimmäinen selkeästi nationalistinen poliittinen organisaatio sodanjälkeisessä Suomessa. KRP:n taival jäi kuitenkin monista syistä lyhyeksi, eikä puolue ehtinyt koskaan nousta marginaaleista. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Kansallisen radikaalipuolueen tarina kannattaa kertoa.

Huom! Koska useimmat tekstissä mainitut henkilöt ovat nykyisin yksityishenkilöitä, en mainitse heidän nimiään yksityisyyden suojelemiseksi.

Maailma 25 vuotta sitten

Kun Kansallinen radikaalipuolue aloitti toimintansa alkuvuodesta 1991, elettiin maassamme ja koko maailmassa tärkeiden muutosten aikaa. Kylmä sota oli päättynyt ja Neuvostoliiton johtama kommunistinen valtablokki oli hajoamassa. Kommunistisen liikkeen kannatus ja uskottavuus oli maailmanlaajuisesti romahtanut ja Suomessakin oli lopullisesti irtauduttu ns. suomettuneisuudesta. Samanaikaisesti kansallismieliset poliittiset voimat nostivat kannatustaan niin lännessä kuin entisissä itäblokin maissakin. Suomessa oltiin ajauduttu taloudelliseen lamaan, jonka ankarimmat seuraukset olivat vielä edessäpäin. Euroopan Unioni oli omaksumassa tavoitteekseen vähittäisen kehityksen kohti liittovaltiota, ja Suomessakin oli alettu keskustella EU-jäsenyydestä. Samalla Eurooppa koki ensimmäisen humanitaarisen massamaahanmuuton aallon, kun Somalian sisällissota sai miljoonat somalit lähtemään pakolaisiksi. Myös Suomi sai osansa tästä pakolaisvirrasta ja turvapaikanhakijoiden määrä monikymmenkertaistui muutamassa vuodessa. Rinnan turvapaikanhakijoiden kanssa kasvoi vain työttömien ja velkaantuneiden määrä.

Keskustelupiiristä puolueeksi

Kansallinen radikaalipuolue versoi keskustelupiiristä, joka kokoontui viikoittain Café Maria -nimiseen kahvilaan Helsingin Kampissa keskustelemaan politiikasta 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteessa. Keskustelupiiri voi tosin olla liian juhlallinen ilmaisu, sillä pääsääntöisesti meitä osallistujia oli neljä; minä ja kolme muuta 30-45-vuotiasta miestä. Olimme löytäneet toisemme erään turkulaisen historianopiskelijan välityksellä. Tämä nuori turkulaismies oli aktiivinen vaikuttaja monissa antikommunistisissa, isänmaallisissa ja oikeistolaisissa järjestöissä 1980-luvulla; sellaisissa kuin Itsenäisyyden puolesta ry, Suomalaisuuden liitto ry ja Perustuslaillinen oikeistopuolue rp. Niissä piireissä muodostuneista henkilökohtaisista tai välillisistä kontakteistaan hän piti tietokantaa, jota piti käytettämän uuden, tarkemmin määrittelemättömän kansallis-konservatiivisen poliittisen puolueen perustajajoukon kokoamiseksi. Tämä puoluehanke, joka aloitettiin Kokoomuksen nuorisojärjestön soluttamisella, kuivui lopulta kokoon solutuksen paljastuttua ja perustajajoukon erilaisten näkemysten vuoksi, mutta juuri siihen eri tavoin liittyneiden projektien myötä me neljä olimme tutustuneet.

Minä itse olin päätynyt turkulaisen historianopiskelijan tietoisuuteen vuonna 1988, kun opiskellessani Helsingin yliopiston historian laitoksella olin levittänyt toimittamaani Uusi Suunta -nimistä monistelehteä, jossa mm. kritisoin ruotsinkielen vahvaa asemaa koulutuksessa ja pakolaisten maahanmuuttoa.

Meitä neljää yhdisti nationalismi, vahvan valtion korostaminen sekä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaali kansankoti-ajattelun pohjalta. Näille ajatuksille emme saaneet riittävästi vastakaikua edellä mainitun puoluehankkeen aktiiveilta, joista monet olivat konservatiiveja tai libertariaareja, joten pysyttelimme enimmäkseen omassa piirissämme.

Sisäänpäin kääntynyt, vailla tavoitteita toimiva pieni keskustelupiiri ei tuntunut minusta pitkän päälle mielekkäältä, joten ryhdyin itse aloitteelliseksi. Ajatus uudesta puolueesta nationalistisia ja sosiaalisia teemoja yhdistävältä pohjalta sekä sitä tukevasta lehdestä oli omani, mutta sain sille sentään passiivista tukea muilta keskustelupiirin jäseniltä. Käytännön perustamistoimet kuten sääntöjen, puolueohjelman ja monien muiden asioiden tekeminen jäivät minun vastuulleni, samoin kuin myöhemmin puolueen johtaminen ja edustaminen julkisuudessa.

Aatteelliset esikuvat

Tosiasiassa hanke arvelutti itseänikin, sillä en kokenut silloin vielä 24-vuotiaana opiskelijana olevani kypsä kantamaan vetovastuuta uudesta puolueesta, ja niinpä viivyttelin pitkään hankkeen valmistelussa. Kuluikin siksi melkein vuosi aikaa ennen kuin hanke eteni piirustuspöydältä käytännön toteutukseen. Puolueen nimeksi tuli Kansallinen radikaalipuolue, koska halusin vetää rajaa konservatiiveihin ja libertariaareihin sekä korostaa puolueen muutoshaluista luonnetta. Puolueohjelmaan sisältyi vaikutteita brittiläisen National Frontin, amerikkalaisen National Alliancen, uuden ruotsalaisen Sverigedemokraterna-puolueen sekä vähemmässä määrin myös 30-luvun Isänmaallisen kansanliikkeen ja Suomen Kansanjärjestön ohjelmista. Tärkein vaikutus oli juuri National Frontilla. Olin jo parin vuoden ajan tilaillut postitse ulkomaista aatteellista kirjallisuutta ja nationalististen puolueiden esitteitä turkulaiselta historianopiskelijalta saamieni kontaktien kautta. Puolueeseen väljästi liittyvän lehden nimen Uusi Suunta lainasin em. omalta monistelehdeltäni. Sen kannesta oli peräisin myös puolueen tunnus: valkoinen nuoliristi mustalla pohjalla. Katsoin sen ilmentävän yhteiskunnan joka sektorille suuntautuvaa muutoshalua, radikalismia. Uusi Suunta -nimi viittasi 30-luvun IKL:n Ajan Suuntaan, mutta sisälsi samalla ajatuksen jostakin kokonaan uudesta. Sisällöllisesti lehden esikuvina olivat amerikkalainen National Vanguard ja brittiläisen National Frontin 1980-luvulla julkaisema Vanguard.

Provokaatio julkisuusstrategiana

Vuoden 1991 alussa kaikki välttämätön oli tehty, ja päätin sitten uskaltaa tehdä hankkeen julkiseksi. En nähnyt silloin muutakaan vaihtoehtoa kannattamieni asioiden edistämiseksi.

Koska elimme aikaa ennen internetiä ja sosiaalista mediaa, yhteyksiä samoin ajatteleviin ei ollut helppo luoda. Puolueen ja lehden perustaminen olikin ennen kaikkea yritys murtautua ulos poliittisesta eristyneisyydestä ja koota yhteen samoin ajattelevia, ja vasta siltä pohjalta sitten rakentaa puolueesta uskottava poliittinen voima.

Valitsin julkisuusstrategiaksi provokatiivisuuden. Uusi Suunta -lehden ensimmäisen numeron kantavana teemana olivat rodulliset eroavaisuudet, joita käsittelin perusteellisesti argumentoiden, mutta melko suoraviivaisesti. Artikkeleiden kuvituskin oli alleviivaavaa ja provokatiivista. Lehti oli mustavalkoinen ja painettu huokealla pika-offset-menetelmällä halvalle paperille, mutta mielipidelehtien kategoriassa se oli ulkoasultaan tuolloin jokseenkin kelvollinen.

Sain Uuden Suunnan myyntiin Akateemisen kirjakaupan mielipidelehtien hyllyyn suurimmissa kaupungeissa, ja tämä toimikin lehden tärkeimpänä yksittäisenä myyntikanavana. Lehden ja puolueen markkinoimiseksi lähetin lehden, puolueohjelman ja puolueen toiminnan alkamisesta kertovan lehdistötiedotteen tiedotusvälineille. Tämä poikikin sitten muutamia juttuja sanomalehtiin – negatiivisia tietenkin – mutta näin tietoisuus lehdestä ja puolueesta lähti leviämään.

Suurimmat ongelmat ilmenivät jo alussa

Kansallinen radikaalipuolue alkoi yhden miehen vetämänä organisaationa ja paljolti pysyi sellaisena, koska en kyennyt jakamaan tehtäviäni muille. Puolue ei myöskään onnistunut myöskään houkuttelemaan riittävästi sellaisia ihmisiä, jotka olisivat voineet edustaa puoluetta julkisuudessa tai joille olisi voinut uskoa vastuuta vaativimmissa asioissa. Toki moni jäsen työskenteli uhrautuvasti kentällä ja käytännön tehtävissä. Moni pätevä ja fiksu tyyppi taas asui liian kaukana pääkaupunkiseudusta osallistuakseen aktiivisesti puolueen rakennustyöhön.

Lähes kaikki jäseneksi liittyneet olivat kuitenkin nuoria, alle 30-vuotiaita ja usein vieläpä jonkin alakulttuurin edustajia. Naiset ja korkeakoulutetut olivat joukossa pieni vähemmistö. Valitsemani julkisuusstrategia ja provokatiivisuus varmasti vaikuttivat tähän, etenkin kun poliittista kulttuuria Suomessa muuten leimasi varovaisuus ja konsensushakuisuus. Lisäksi Pekka Siitoin oli tuohon aikaan vielä niin tunnettu hahmo, että sain monet kerrat selitellä ihmisille olevamme eri porukkaa.

Kun puolueellamme ei lisäksi ollut esittää uskottavia nimiä ja naamoja tasapainottamaan negatiivista julkisuuskuvaa, KRP leimautui aika pian marginaaliryhmäksi. Niinpä toimintaamme muutoin sympaattisesti suhtautuvat ihmiset, joilla oli koulutusta ja jonkinlainen asema yhteiskunnassa, tyytyivät katselemaan toimintaamme syrjästä.

Tutkintapyyntö ja syyte

Tässä vaiheessa olisi ollut jälkiviisaana hyvä hieman uudelleen miettiä asioiden esittämistapaa ja kohdentaa viestintää sille yleisön osalle, jota eniten olisi mukaan kaivattu. Pysyttelin kuitenkin valitsemallani linjalla ja jatkoin provokatiivista linjaa Uusi Suunta -lehdessä ja antamissani lehtihaastatteluissa. Uuden Suunnan levikki kasvoikin nopeasti, joten se kannusti jatkamaan. Kun Uusi Suunta -lehdestä tehtiin yhdessä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kanssa suurta julkisuutta saanut tutkintapyyntö poliisille vuoden 1991 kesällä, en aluksi pitänyt asiaa merkittävänä. Päinvastoin päätin rikkoa vielä viimeisenkin poliittisen tabun julkaisemalla juutalaiskysymykseen keskittyneen ultraprovokatiivisen Uuden Suunnan neljännen numeron, joka myikin pari sataa kappaletta ennen kuin Akateeminen pelästyi ja veti sen myynnistä. Saman vuoden syksyllä poliisin esitutkinta päätyi sitten vapauttavaan lausuntoon Kari Suomalaisen osalta, mutta minun osaltani juttu eteni syyteharkintaan kansanryhmän syrjintään kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta.

Vuosi 1991 päättyi siten ristiriitaisissa tunnelmissa. KRP oli saavuttanut tietynlaista – joskin kyseenalaista – tunnettuutta yleisön parissa, mutta samalla olin onnistunut maalaamaan sen imagollisesti nurkkaan, josta ei ollut helppoa ulospääsyä. Uusi Suunta oli ollut menestys levikin kasvulla mitaten, mutta samalla lehden kärkevä linja oli johtanut vaikeuksiin. Yksinäinen asemani paheksutun pikkupuolueen johdossa alkoi sekin tuntua raskaalta, kun vaikeudet ja työmäärä kasvoivat. Poliittinen aktivismini rikkoi myös ystävyyssuhteeni ja välit perheeseeni.

Uudella Suunnalla ei ollut saamani syytteen jälkeen enää asiaa Akateemisen kirjakaupan hyllyille, joten lehden rahoitus muodostui ongelmaksi. Lehden viides numero ilmestyi vuoden 1992 alussa, mutta kuudennen numeron rahoitus pelkän tilaajalevikin varassa ei ollut mahdollista. Olin laittanut tuhansien edestä omaa rahaani lehden ensimmäisten numeroiden painattamiseen, mutta koska olin laman myötä menettänyt sivutoimisen työpaikkani, sitä mahdollisuutta minulla ei enää ollut. Lisäksi Uuden Suunnan tulevaisuus näytti entistä epävarmemmalta oikeusministeriön määrättyä maaliskuussa syyttäjän nostamaan minua vastaan syytteen kansanryhmän syrjintään kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta ja uhkasi lehden lakkauttamisella.

Toiminta laajenee

Tarrojen myynti sujui kuitenkin kohtalaisen hyvin ja jäsenmaksutulot olivat kasvussa, joten puolueen talous vaikutti jotenkin lupaavalta. Lehden toimittamisen sijaan päätin keskittyä enemmän puolueorganisaation rakentamiseen.

Tarrat olivat suosittuja.

Koska paperitöiden hoitaminen ja myyntiartikkeleiden varastoiminen pienessä yksiössäni oli jo melko haasteellista, vuokrasimme keväällä 1992 pienen toimiston Helsingin Vuosaaren vanhalta telakalta. Sijainti oli syrjäinen, mutta ainakin toimisto sai olla rauhassa ilkivallalta. Vuokra oli kohtuullinen, mutta yhdessä puhelinliittymän ja kopiokoneen vuokrauksen kanssa satsaus oli silti taloudellisesti raskas. Jouduimmekin ajoittain yhdessä puoluehallituksen sihteerin kanssa kaivamaan toimiston vuokrarahat omista taskuistamme.

Kansallisen radikaalipuolueen toiminta sai muutoinkin vakiintuneempia muotoja vuonna 1992. Vuoden aikana perustettiin KRP:n ensimmäiset paikallisosastot Turkuun ja Tampereelle. Keväällä järjestimme ensimmäisen valistustilaisuuden jäsenille ja kannattajille Helsingin nuorisoasiankeskuksen tiloissa Kampissa. Helsingissä jaoimme lentolehtisiä ja liimasimme julisteita ympäri kaupunkia lukuisia kertoja. Jäsenkuntaa pidettiin ajan tasalla kuukauden-parin välein ilmestyneellä KRP-Viesti-nimisellä tiedotuslehtisellä. Myyntiartikkeleiden määrä kasvoi ja valikoimaan otettiin myös kirjallisuutta. Annoin myös edelleen haastatteluja lehdille ja televisioon ja osallistuin pariin julkiseen paneelikeskusteluunkin, joista toisessa istuin Kokoomuksen Sauli Niinistön ja Vihreiden Heidi Hautalan vieressä. Olin jo kantapään kautta oppinut valikoimaan jutut, joihin lähdin mukaan, ja olemaan luottamatta toimittajiin. Virheitä tosin sattui jatkossakin.

Kunnallisvaalit 1992

Olimme edellisenä vuonna puoluehallituksessa määritelleet, että ”Kansallisen radikaalipuolueen päätavoite vuonna 1992 on puolueen läpilyönti julkisuudessa uskottavana poliittisena vaihtoehtona.” Tämä myös jäsenille ilmoitettu tavoite oli sikäli huonosti muotoiltu, että se suorastaan velvoitti meidät osallistumaan syksyn kunnallisvaaleihin, mihin meillä ei realistisesti ottaen olisi ollut edellytyksiä. Itse epäröin vaaleihin lähtemistä, mutta jäsenkunnan suunnalta osallistumista selvästi toivottiin.

Vaaleihin lähdettiin syksyllä yhteensä neljän ehdokkaan voimin, joista kaksi oli ehdolla Helsingissä ja kaksi Turussa. Itse olin ehdokkaana Helsingissä. Koska emme olleet vielä puoluerekisterissä, ehdokkaita varten piti muodostaa valitsijayhdistykset.

KRP:n yllättävä menestyminen kunnallisvaalien edellä koulujen varjovaaleissa nostatti jäsenkunnan toiveita, mutta jo itse vähäisen ehdokasmäärän, minimaalisen budjetin ja vaisun kampanjoinnin olisi pitänyt hillitä odotuksia. Helsingissä puolueemme keräsi yhteensä 308 ääntä, Turussa 196. Olosuhteet huomioiden tulokset eivät olleet aivan kehnoja, mutta osalle jäsenkuntaa vaalit olivat selkeä pettymys. Mainittakoon, että Ruotsidemokraatit keräsivät ensimmäisissä kunnallisvaaleissaan vuonna 1988 yhteensä 1118 ääntä koko Ruotsissa useamman kymmenen ehdokkaan voimin. Vaalimainosten rahoitus tyhjensi puolueen kassan, joten seuraavat kuukaudet elimme jälleen säästöliekillä.

Kunnallisvaalien alla minua oli lämmittänyt eniten eräs puhelinsoitto: Soittaja oli nyttemmin jo edesmennyt entinen maaherra Kaarlo Pitsinki (SDP), eräs Kekkosen ajan johtavista poliitikoista, joka toivotti puolueellemme menestystä vaaleissa.

Uuden Suunnan loppu

Vuonna 1992 näki päivänvalon myös Uuden Suunnan seuraaja Kansallinen Suunta, joka oli sisällöltään jo selvästi hienostuneempi ja moniulotteisempi kuin edeltäjänsä. Sillä ei kuitenkaan ollut enää asiaa Akateemisen hyllyille. Lehti ilmestyi elokuussa, mutta seuraavaa numeroa saatiinkin odottaa sitten ensi vuoteen.

Uuden Suunnan oikeudenkäynti oli vuorossa marraskuussa heti kunnallisvaalien jälkeen. Tuomioistuin totesi loppulausunnossaan mielenkiintoisesti, että yksittäisinä artikkeleina tekstini eivät olisi ylittäneet syytekynnystä, mutta että ne yhdessä antoivat kuvan määrätietoisesta kiihotustyöstä. Sain langettavan tuomion molemmista syytteistä ja rangaistuksekseni määrättiin 60 päiväsakkoa. Uusi Suunta määrättiin lakkautettavaksi ja ylijääneet lehdet takavarikoitavaksi. Enemmän minua harmittivat tosin asianajajani lausunnot, jotka saivat minut näyttämään katuvaiselta.

Vaikea vuosi 1993

Vuosi 1992 oli alkanut melko innostavasti, mutta päättyi alavireisesti. Oikeudessa oli tullut tuomio, vaalit olivat olleet pettymys, lehtien ilmestyminen oli muuttunut satunnaiseksi ja puolueen talous oli kuralla. Vuonna 1993 KRP:n toiminta alkoi jo kriisiytyä.

Oma jaksamiseni alkoi myös olla koetuksella. Jo ensimmäisenä toimintavuonna olin saanut rasitteekseni joitakin outoja siipeilijöitä, jotka tarjosivat yhteistyön kättä, mutta joiden todelliset tarkoitusperät jäivät yleensä hämärän peittoon. Joitakin heistä siedin aivan liian pitkään. Hörhötkin aktivoituivat ja päättivät perustaa Kansallinen Liittoneuvosto -nimisen katto-organisaation, johon KRP:täkin yritettiin saada mukaan minua puhelimitse vuoroin mielistelemällä, vuoroin taas painostamalla ja uhkailemalla. Myös puolueen jäsenet ja sellaiseksi väärin perustein luullut aiheuttivat ylimääräistä harmia. Turussa eräs puolueeseemme kuulumaton skinhead oli käynyt sotkemassa ja kaatamassa juutalaisten hautakiviä. KRP leimautui teon taustavaikuttajaksi, koska lähistölle oli liimattu puolueen tarroja. Teon tuominnutta lehdistötiedotettamme ei noteerattu missään. Anarkistit yrittivät myös parhaansa mukaan tehdä oloani epämukavaksi tilailemalla nimissäni kotiini lehtiä ja kaikenlaista tavaraa, joiden tilauksia sain sitten olla jatkuvasti peruuttelemassa. Nimissäni lähetettiin myös uhkaus- ja herjauskirjeitä naapureilleni ja jopa eräälle tunnetulle motoristijengille, mikä osoitti kyllä jo kieroutunutta luovuutta. Yöllisiin puhelinsoittoihin ja tappouhkauksiin olinkin jo tottunut. Vapunaattona jouduin myös yksin Helsingin rautatieaseman poikki kulkiessani humalaisten anarkistien piirittämäksi, jolloin onnekseni kuitenkin poliisia apuun huudelleen kioskin myyjän tilanteeseen puuttuminen sai puukkojaan heiluttaneet punkkarit livistämään paikalta.

Tavoitteena puoluerekisteri

Vuoden 1993 kesällä Kansallinen radikaalipuolue aloitti nimien keruun puolueen saamiseksi puoluerekisteriin. Alkuvuodesta julkaistiin Kansallisen Suunnan toinen numero ja syksyllä näki päivänvalon myös aivan uusi tabloidi nimeltään Vapaa Suomi. Tabloidin tehtävänä oli toimia puolueen varsinaisena äänenkannattajana ja popularisoida puolueen sanomaa, mutta sen rahoituspohja lepäsi paljolti oman toiveajatteluni varassa. Kunnollisia kannattavuuslaskelmia ei sen taustalla ollut ja niinpä tämänkin lehden taival päättyi yhteen numeroon. Ensimmäisen numeron julkaisemisen teki mahdolliseksi hieman eriskummallinen yhteistyökuvio Floridassa asuvan Markus Yli-Pelkosen presidenttiehdokkuuden kannattajakorttien keruussa, johon meiltä oli jostakin syystä pyydetty apua. Yli-Pelkosen kannattajakortteja oli tarkoitus kerätä rahallista palkkiota vastaan rinnan KRP:n kannattajakorttien kanssa. Puolue nettosi tästä epäilemättä poliittisesti hämmentävästä yhteistyöstä noin 5000 silloista markkaa, vaikka keruutavoitteesta jäätiinkin kauas.

Nimien keräämiseksi KRP:n kannattajakortteihin käytettävissä oli enemmän aikaa kuin Yli-Pelkosen presidenttiehdokkuuden kohdalla, mutta projekti eteni hitaasti. Vapaaehtoisia oli vaikea löytää tähän epäkiitolliseen työhön, eikä jaettavaa materiaalia riittänyt. Loppuvuodesta kerääjien into alkoi hiipua ja meidän oli pyydettävä nimien kerääjiä jättämään korttien päivämääräkohta täyttämättä, jotta korttien keruuaikaa olisi saatu jatkettua.

Puolueen jäsenmäärä kuitenkin ylitti 200:n vuoden lopulla, vaikka osa jäsenkunnasta oli ehkä hakeutunut tuolloin vastikään perustetun ja näyttävää julkisuutta nauttineen Isänmaallisen Kansallis-Liiton riveihin. Uusia paikallisosastojakin oli perusteilla.

Lopun alkua

Loppuvuodesta 1993 olin itse jo varsin uupunut johtamaan puoluetta ja pyrin aktiivisesti löytämään jonkun jatkamaan työtäni puolueen johdossa tai edes löytämään jonkin kunniallisen tavan astua syrjään. Halusin kuitenkin varmistaa, ettei puoluetta vietäisi mukaan Kansallisen Liittoneuvoston tapaiseen ilveilyyn, ja etteivät puolueen jäsen- ja asiakasrekisterit joutuisi vääriin käsiin. Jos nämä ehdot olisivat varmuudella täyttyneet, suunnilleen kuka tahansa olisi omasta puolestani kelvannut. Tällaista ehdokasta ei silloin ollut tiedossani, joten päätin jatkaa vielä toistaiseksi.

Alkuvuodesta 1994 puolueen talous oli siinä tilassa, että puoluehallitus katsoi parhaaksi luopua toimistosta, jotta rahaa riittäisi jaettaviin materiaaleihin. Kannattajakorttien keruu oli pahasti jäljessä tavoitteesta ja kesään mennessä ensimmäiset vanhenivat jo käsiin. Moni puolueessa kyllä ymmärsi, että hanke oli epäonnistunut, mutta jäsenkunnalle en uskaltanut sitä myöntää, vaan muistuttelin jäsenkirjeessä kannattajakorttien keruusta vielä kesälläkin.

Keväällä 1994 opintotukeni oli katkolla, ja koska se oli tuolloin ainoa tulonlähteeni, minun oli paneuduttava enemmän opintoihini tuen jatkumisen turvaamiseksi. Kesällä hovioikeus epäsi valitusoikeuteni Uuden Suunnan jutussa ja sakot ja oikeudenkäyntikulut lankesivat maksettaviksi. Yhtään lehteä ei senkään vuoksi julkaistu vuoden 1994 aikana. Tuon vuoden jäsenkirjeissä jouduin usein valitellen toteamaan puolueen rahapulan ja selittelemään ilmoitettujen suunnitelmien muuttumista. Kaikesta huolimatta puolueen jäsenet perustivat paikallisosastoja Poriin, Uuteenkaupunkiin, Kuopioon ja Mikkeliin.

Toiminnan päättyminen

Kansakunta-lehti. Kansikuvasta huolimatta lehdessä ei viljelty mitään salaliittoteorioita.

Loppuvuodesta 1994 olin itse saanut jo sen verran uutta virtaa, että suunnittelin puolueen uudistamista. Halusin kehittää uudenlaista tulkintaa puolueen nationalismista, joka ottaisi selkeämmin etäisyyttä kansallissosialismiin ja muihin nationalismiin joskus liitettyihin aggressiivisiin ja muita kansallisuuksia väheksyviin muotoihin. Halusin myös pehmentää ja modernisoida puolueen imagoa. Tässä mielessä, ja saadakseni lehden Akateemisen kirjakaupan myyntiin, muutin jo tekeillä olleen Kansallisen Suunnan kolmannen numeron nimeksi Kansakunta. Lehti ilmestyi sitten aikataulustaan selvästi myöhässä vasta alkuvuodesta 1995, vaikka lehden kannessa ilmestymisvuodeksi olikin merkitty 1994. Oli kuitenkin jo melko selvää, että tämä oli liian vähän liian myöhään. Kirjakauppaan lehdellä ei ollut edelleenkään asiaa, vaikka alustavasti vihreää valoa olikin näytetty.

Vuoden 1995 eduskuntavaalit lähestyivät, eikä Kansallinen radikaalipuolue ollut osallistumassa niihin, mitä oli tietenkin vaikea perustella jäsenkunnalle. Viimeiseksi jääneessä KRP-viestissä, joka postitettiin jäsenille maaliskuussa 1995, yritin vielä valaa jäsenkunnalle uskoa toimintaan, vaikka en itse enää nousuun uskonutkaan. Rekisteröinti puolueeksi oli epäonnistunut ja osa jäsenkunnasta oli hakeutunut muihin ryhmiin. Kun kuulin muutamien luotettujen avainhenkilöidenkin irtautumishaluista, tunsin, että peli oli pelattu. Mitään muodollista toiminnan lakkautuspäätöstä puolueessa ei tehty, eikä edes puoluehallitus enää kokoontunut. Puolueen toiminta yksinkertaisesti vain loppui, kun en itse enää siihen osallistunut.

Kansakunta-lehteä suunnittelin aluksi jatkavani, mutta myyntikanavien puuttuminen teki ajatuksesta vaikeasti toteutettavan. KRP:n jäljellä olleet vähäiset kassavarat siirrettiin vuosia myöhemmin Näköpiiri-lehden pesämunaksi Julkaisuyhdistys Edistyksen tilille. Henkilökohtaisesti koin epäonnistuneeni ja lisäksi pettäneeni puolueen jäsenten luottamuksen, minkä vuoksi vetäydyin vuosiksi kaikesta poliittisesta toiminnasta.

Jälkimietteitä

En edelleenkään muistele mielelläni noita aikoja, mutta teen sen nyt kunnianosoituksena niille, jotka olivat tuolloin mukana Kansallisen radikaalipuolueen toiminnassa. Kysymys oli kuitenkin vilpittömästä ja vakavamielisestä, joskin kömpelöstä, huonosti valmistellusta ja heikosti organisoidusta toiminnasta suomalaisen Suomen tulevaisuuden turvaamiseksi. Kerron siksi myös toimintaa sävyttäneistä virheistä ja vaikeuksista, jotta näistä voitaisiin tulevaisuudessa ottaa opiksi.

Provokatiivinen julkisuus- ja markkinointistrategia oli virhe, suunnitelmallisen taloudenpidon puuttuminen oli virhe, puoluetoiminnan huono alkuvalmistelu oli virhe ja välinpitämättömyys poliittisen markkinoinnin pelisäännöistä oli virhe. Virheitä tehtiin paljon muitakin ja niitä on tietysti näin jälkikäteen helppo osoittaa. Itsehän olin niistä pääosin vastuussa. En kuitenkaan pidä puolueen politiikkaa suurissa linjakysymyksissä virheenä; korkeintaan sen muotoilua. Joissakin suhteissa Kansallinen radikaalipuolue oli jopa aikaansa edellä.

Oma poliittinen ajatteluni on 25 vuoden aikana kehittynyt monin tavoin, mutta keskeiset asiat – nationalismi, vahvan valtion ja keskinäissolidaarisen kansankodin ihanne – ovat pysyneet samoina. Koen poliittisen vaikuttamisen edelleen tärkeäksi, vaikka näenkin kulttuurillisen ja epäsuoran vaikuttamisen nykyään ensisijaisena.

Tähän artikkeliin ja merkkivuoteen liittyen avaan blogini yhteyteen pian vanhojen kirjoitusteni arkiston, jossa julkaisen valikoituja, jollain tavoin yhä relevantteja tekstejäni Kansallisen radikaalipuolueen ajoilta. Nämä kirjoitukset ehkä osaltaan oikovat myös eräitä virhekäsityksiä aiemman oman toimintani ja Kansallisen radikaalipuolueen luonteesta.