Vapaakauppa uhkaa vapautta: Globalisaatio uhkaa kurjistaa teollisuusmaat kehitysmaiden tasolle

Globalisaatioon olennaisena osana kuuluvan maailmanlaajuisen vapaakaupan väitetään hyödyttävän kaikkia osapuolia. Lähemmin tarkasteltuna tämä väite voidaan kuitenkin osoittaa lähtökohtiaan myöten virheelliseksi. Globalisaatio ei ole myöskään väistämätön kehityssuuntaus, kuten usein väitetään, vaan poliittisin ratkaisuin aikaansaatu asiantila, johon voidaan myös poliittisin ratkaisuin vaikuttaa. Globalisaatio on järjestelmä, jossa hyödyn keräävät suuret kansainväliset yritykset ja harvalukuinen taloudellinen ja poliittinen eliitti, kansalaisten valtaosan jäädessä häviäjien asemaan niin teollisuus- kuin kehitysmaissakin.

Globalisaatio eli “maapalloistuminen” on aikamme avainkäsitteitä. Vaikka globalisaatiossa on kysymys sekä poliittisesta että taloudellisesta yhdentymisestä, sitä markkinoidaan meille lähinnä taloudellisin argumentein. Näiden argumenttien talousteoreettinen perusta on kuitenkin horjuva.

Globalisaatiota ajavat tahot vakuuttelevat meille, että globalisaatio on hyödyllistä, koska se lisää kansainvälistä kilpailua ja tuo näin lisää tehokkuutta talouteen. Parantunut tehokkuus taas lisää tuottavuutta ja sitä kautta myös tavallinen palkansaaja hyötyy, meille kerrotaan.

Edellä kerrottu päättelyketju pohjautuu klassisen taloustieteen erääseen keskeisimpään opinkappaleeseen, englanninjuutalaisen David Ricardon (1772-1823) kehittämään kansainvälisen kaupan teoriaan. Ricardon mukaan vapaakauppa eli kauppa, jossa kaksi valtiota ei aseta keskinäiseen vaihdantaan mitään esteitä, hyödyttää molempia.

Vapaakauppa hyödyttää Ricardon mukaan molempia osapuolia jopa siinä tapauksessa, että toinen maa pystyy tuottamaan kaikki tarvitsemansa tuotteet halvemmalla kuin toinen. Tätä periaatetta Ricardo kutsui suhteellisen edun periaatteeksi.

Teorian merkitys on nykyään suuri, sillä se on globalisaatiokehityksen keskeisin taloudellinen argumentti. Siihen nojaavat mm. Gatt-sopimus ja Euroopan Unioni.

Suhteellisen edun teoria ei päde nykymaailmassa

Ricardon teoria on kuitenkin jo pahasti vanhentunut. Suhteellisen edun periaate on nimittäin voimassa ainoastaan siinä tapauksessa, että pääoma ei liiku rajojen yli, kuten esim. edesmennyt amerikkalainen taloustieteen professori John M. Culbertson on osoittanut.

Ricardo todisteli aikanaan suhteellisen edun periaatetta käyttämällä esimerkkinä Englannin ja Portugalin välistä kauppaa. Ricardon mukaan Portugali pystyi tuottamaan sekä viiniä että vaatteita halvemmalla kuin Englanti. Tästä huolimatta Portugalin kannatti erikoistua viinin tuottamiseen ja Englannin vaatteiden tuotantoon. Tämä johtui Ricardon mukaan siitä, että mikäli kaikki Portugalissa oleva pääoma käytetään viinin tuotantoon, se voi ostaa viinistä saaduilla tuloilla enemmän vaatteita Englannista kuin käyttämällä osan pääomastaan omaan vaatteiden tuotantoon.

Ricardon esimerkki pitää paikkansa, mikäli oletetaan, että pääoma ei liiku maasta toiseen. Tässä suhteessa Ricardon maailmalla ja nykypäivän maailmalla on kuitenkin merkittävä ero. Tavaroiden lisäksi jälkimmäisessä liikkuvat myös pääomat. Jos siis, Ricardon esimerkkiä käyttääksemme, Portugali pystyy tuottamaan sekä viiniä että kankaita halvemmalla kuin Englanti, pääoman liikkuvuus takaa sen, että molempia tuotetaan ennen pitkää Portugalissa. Englannille ei jää mitään, millä se ostaisi viininsä.

Vapaakauppa lisää työttömyyttä ja alentaa palkkatasoa

Mitä vaikutuksia pääoman vapaaseen liikkumiseen perustuvalla vapaakaupalla sitten on teollistuneisiin maihin? Jos pääomat voivat vapaasti liikkua, ne siirtyvät sinne, missä ne tuottavat suurimman voiton. Suhteellisen edun sijaan määräävänä tekijänä on siis absoluuttinen etu. Tästä seuraa, että pääomia siirtyy korkean tulo- ja kustannustason maista alemman tulo- ja kustannustason maihin kunnes saavutetaan taso, jossa korkean tulo- ja kustannustason maiden tuotantokustannukset alkavat lähestyä niiden maiden tasoa, joissa tuotteita voidaan tuottaa halvimmalla.

Teollistuneista maista on siirtynyt ja siirtyy jatkuvasti työvoimavaltaista teollisuutta alemman tulo- ja kustannustason maihin. Erityisesti kommunistisen järjestelmän romahtaminen Itä-Euroopassa 1990-luvun vaihteessa ja Kiinan avautuminen ovat voimakkaasti voimistaneet tätä kehitystä. Suomesta esimerkiksi loppui 1990-luvulla lähes kokonaan oma vaatevalmistus tehtaiden siirrettyä tuotantolinjojaan Viroon ja muualle Itä-Eurooppaan. Tällä hetkellä tuotannon maastapako on voimakkainta elektroniikkateollisuudessa, joka on siirtänyt valmistustaan mm. Viroon, Unkariin ja Kiinaan. Suomalainen Elqotec on yksi Viron suurimmista työnantajista ja viime vuosina yritys on perustanut uusia tehtaita mm. Unkariin. Elqotecin Unkarin tehdasprojektin johtaja Reijo Itkonen myönsi Helsingin Sanomien 18.4.1998 julkaistussa jutussa (“Elektroniikka teollisuus hakeutuu Kiinaan”), että edullisen maantieteellisen sijainnin ohella “matalat työvoimakustannukset ovat olleet merkittävä houkutin myös Unkarissa”, sillä sikäläinen palkkataso on alle viideosa suomalaisesta.

Kiinassa palkkataso on kuitenkin vielä moninkertaisesti alhaisempi kuin Unkarissa. Elqotecin ohella suomalaisista elektroniikkavalmistajista myös Aspocomp, Eimo, JOT Automation, PMJ Automec, Perlos ja Wecan Electronics ovat siirtäneet tuotantoaan Kiinaan. Suomalaisten yritysten investoinnit Kiinaan ovatkin olleet voimakkaassa kasvussa. Suomen Pankin tilastojen mukaan suomalaisten sijoitusten arvo Kiinassa oli vuonna 1994 vain 9 miljoonaa markkaa, mutta jo kuusi vuotta myöhemmin eli vuonna 2000, suomalaisten sijoitusten arvo oli kohonnut 1 455 miljoonaan markkaan.

Kustannussäästöt eivät välttämättä näy hinnoissa

Globalisaation kannattajien mukaan tuotannon siirtyminen halpatuotantomaihin hyödyttää kuitenkin kuluttajia, koska tavaroiden hinnat laskevat, kun niitä kyetään tuottamaan entistä halvemmalla. Koska kuluttajat saavat tavaransa halvemmalla, heidän ostokykynsä kasvaa, mikä puolestaan luo tilaa uudelle kulutuskysynnälle ja sitä kautta luo uusia työpaikkoja.

Tämä on pitkälti kuitenkin näköharha. Kehittyneessä markkinataloudessa hinta ei ole enää keskeinen kilpailutekijä, koska yhä harvemmat tuotteet ovat ns. bulkkitavaroita, joiden hinta määräytyy paljolti niiden käyttöarvon tai ominaisuuksien mukaan. Nykyään useimpiin tuotteisiin sisältyy enemmän tai vähemmän erilaisia ei-mitattavia symbolisia ominaisuuksia, jotka ohjaavat kulutuskysyntää usein paljon voimakkaammin kuin hinta. Kuluttaja, joka ostaa deodoranttia tai auton, ei siis osta pelkästään hienhajua peittävää tuoksua tai kuljetusvälinettä, vaan esimerkiksi sosiaalista arvostusta, nuorekkuutta, urheilullisuutta, puhtaampaa ympäristöä jne. riippuen siitä, mitä hän haluaa valinnallaan viestiä.

Tätä taustaa vasten on selvää, että kustannussäästöt eivät välttämättä näy tavaroiden hinnoissa. Amerikkalainen urheiluvälinevalmistaja Nike ei alentanut kenkiensä hintoja siirtäessään tuotantoa Yhdysvalloista Aasiaan; yhtiön voitot sen sijaan kasvoivat. Itse asiassa hinnan alentaminen saattaa joissakin tapauksissa alentaa tuotteen kysyntää, sillä kuluttajat ovat tottuneet yhdistämään korkean hinnan korkeaan laatuun. Lisäksi hinta on monissa tuotteissa merkittävä, tuotteeseen liittyvään statusarvoon vaikuttava tekijä. Rolls-Royce ei olisi Rolls-Royce, jos sen saisi ostaa tavallisen pikkuauton hinnalla.

Huono vaihtokauppa

On kuitenkin totta, että osa kustannussäästöistä siirtyy tuotteiden hintoihin, ja että tämä on omiaan synnyttämään uutta kulutuskysyntää ja sitä kautta uusia työpaikkoja. Tosin merkittävä osa näistä työpaikoista syntyy halpatuotantomaihin; teollistuneisiin maihin uutta työtä syntyy lähinnä vain palvelusektorilla.

Teollistuneiden maiden kannalta vaihtokauppa on huono. Ensinnäkin, suhteellisen hyvin palkattujen teollisuustyöpaikkojen korvautumista huonosti palkatuilla palvelutyöpaikoilla voidaan tuskin pitää edistysaskeleena. Toiseksi, syntyneiden uusien palvelualojen työpaikkojen määrä on jäänyt selvästi menetettyjen teollisuustyöpaikkojen määrää vähäisemmäksi, etenkin kun jätetään huomioimatta verovaroin kustannetut julkisen sektorin palvelutyöpaikat.

Sitä paitsi palvelusektorin työpaikat ovat huomattavan riippuvaisia kuluttajien ostovoimasta ja verokertymän määrästä, joita pääomien maastapako ja matalapalkkaisten työpaikkojen suhteellisen osuuden kasvu jatkuvasti nakertavat. Tämä onkin johtanut monet teollisuusvaltiot vaikeaan kassakriisiin, jossa hyvinvointipalvelujen rahoittaminen on pienenevän verokertymän vuoksi yhä vaikeampaa. Koska verojen korotukset vain kiihdyttäisivät pääomien maastapakoa ja vähentäisivät uusia työpaikkoja luovaa ja välillistä verokertymää tuottavaa yksityistä kulutusta, on monissa valtioissa turvauduttu hyvinvointipalvelujen leikkauksiin.

Työn arvon romahdus

Halpatuotantomaihin menetettyjen työpaikkojen takia teollistuneisiin maihin on syntynyt työvoiman ylitarjontaa, joka ilmenee laajamittaisena työttömyytenä. Työvoiman ylitarjonta johtaa työntekijöiden neuvotteluaseman heikkenemiseen palkkaneuvotteluissa, mikä puolestaan johtaa keskimääräiseen reaalipalkkojen laskuun. Tällä on tietenkin pitkän päälle palkansaajien kulutuskykyä alentava vaikutus, mikä edelleen heikentää työllisyystilannetta.

Nykyisin puhutaan kuitenkin työvoimapulasta, joka vaikuttaa samanaikaisesti joukkotyöttömyyden kanssa. Osittain työvoimapulassa on kysymys sopivan koulutuksen tai ammattitaidon omaavan työvoiman puutteesta, mikä johtuu talouden rakenteiden nopeasta muuttumisesta. Monien toimialojen kohdalla paljon puhutussa työvoimapulassa on todellisuudessa kysymys “halpatyövoimapulasta”; ts. työstä tarjottu palkka ei houkuttele riittävästi työnhakijoita.

Jos halpatyövoimaa ei saada kotimaasta, sitä voidaan tuoda kehitysmaista, joissa sitä on yllin kyllin tarjolla. Näin vapaakaupan teoriaan tulee neljäskin ulottuvuus, jota Ricardo ei aikanaan osannut ottaa huomioon: työvoiman vapaa liikkuvuus.

Matalapalkkamaista tulvivien siirtotyöläisten määrä on johtanut monessa teollisuusmaassa työn arvon suoranaiseen romahtamiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa laitonta ja laillista halpatyövoimaa on runsaasti saatavissa, on syntynyt käsite Working Poor eli “työtätekevä köyhälistö”, jolla tarkoitetaan sitä väestönosaa, jonka työstä saama palkka ei riitä edes perustoimeentuloon. Ilmiö tunnettiin aiemmin lähinnä vain kehitysmaista.

Työmarkkinajärjestöistä ei ole tämän kehityksen pysäyttäjiksi, sillä suuri halpatyövoiman tarjonta kuitenkin ennen pitkää romahduttaisi mahtavimmatkin etujärjestöt ja laajimmatkin työehtosopimukset. Keskeisin este siirtotyöläisten laajemmalle hyväksikäytölle onkin siksi maahanmuuton säätely, jota kaikki teollisuusmaat ovat toistaiseksi pyrkineet enemmän tai vähemmän harjoittamaan. Työnantajat yhdessä kosmopoliittisten piirien kanssa painostavat kuitenkin yhä kovemmin hallituksia löyhentämään maahanmuuttosäädöksiä.

Epärehellisimmät työnantajat ovat keksineet paremman ja nopeamman keinoin helpottamaan halpatyövoiman tarvettaan: siirtotyöläisten laittoman maahantuonnin. Laittoman työvoiman käytössä on riskinsä, mutta monissa maissa riski on kuitenkin pieni. Houkutus on joka tapauksessa suuri: laiton ulkomailta hankittu työvoima on kokonaan työnantajansa armoilla, joten sille voidaan maksaa normaalia selvästi alhaisempaa palkkaa. Yritys välttyy lisäksi palkan sivukuluilta, joten nämä seikat yhteenlaskettuna yrityksen kustannustehokkuus paranee valtavasti laillista työvoimaa käyttäviin yrityksiin verrattuna. EU-maissa arvioidaan olevan tällä hetkellä vähintään kolme miljoonaa laitonta siirtolaista.

Laittoman työvoiman käytön vaikutus työmarkkinoihin on kuitenkin sama kuin laillisen, mutta huonoon palkkaan alistuvan työvoiman ylitarjonnankin, vaikutus on vain huomattavasti nopeampi. Yhteiskunnan kannalta pimeän työvoiman käyttö on toki haitallisempaa työntekijöiltä keräämättä jäävien verojen vuoksi.

Keskiluokan kurjistuminen

Teollisuusmaiden keskiluokka, joka on toistaiseksi välttynyt globalisaation haittavaikutuksilta, ja on jopa jossakin määrin hyötynyt siitä halvempien tavaroiden muodossa, saa vähitellen sekin kokea globalisaation kalmankosketuksen. Valtion verotulojen väheneminen johtaa joko verotuksen kiristymiseen tai lisääntyviin hyvinvointipalvelujen leikkauksiin, jotka kummatkin kaventavat keskiluokan elintasoa. Työttömyys ja sosiaalipalvelujen heikentyminen ruokkivat myös rikollisuutta, joka lisää keskiluokan kokemaa turvattomuutta.

Globalisaation voidaan ennakoida lisäävän työttömyyttä myös keskiluokkaisissa ammateissa. Yritykset fuusioituvat keskenään turvatakseen asemansa kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa, mikä johtaa yrityskoon kasvuun ja yritysten määrän vähenemiseen. Fuusioiden myötä syntyneet suuremmat yritykset tulevat toimeen suhteellisesti pienemmällä väliportaan hallinnolla, mikä siis käytännössä merkitsee irtisanomisia hallintohenkilöstön keskuudessa. Julkisella sektorilla keskiluokkaisissa ammateissa työskenteleviä uhkaa jo aiemmin käsitelty valtion verotulojen väheneminen ja siitä johtuvat hyvinvointipalvelujen leikkaukset.

Kaiken kukkuraksi myös keskiluokka joutuu yhä enemmän kilpailemaan halpatyövoiman kanssa. Monissa Itä-Euroopan maissa sekä mm. Intiassa ja Kiinassa on jo tällä hetkellä tarjolla runsaasti pitkälle koulutettua, mutta edullista työvoimaa, jota voidaan hyödyntää varsinkin teknisen alan työtehtävissä. Koska keskiluokkaisissa ammateissa korostuvat kielitaidon ja paikallisen kulttuurin tuntemuksen vaatimukset, koulutetun työvoiman joukkomaahanmuuttoa ei tultane koskaan näkemään. Sen sijaan suunnittelu-, tuotekehitys- ja tutkimusyksiköiden sijoittaminen koulutettua työvoimaa omaaviin halpatuotantomaihin tulee yleistymään. Oma suuryrityksemme Nokia näyttää muille esimerkkiä tässä suhteessa: Esimerkiksi Kiinassa Nokialla on kaksi tuotekehitysyksikköä, joista uusin avattiin Hangzhouhun viime marraskuussa.

Valtiot yritysten vankeina

Ehkä merkittävin ja kauaskantoisin vapaakaupan seuraus on politiikan alisteinen asema suhteessa talouteen, mikä ilmenee valtioiden toimintavapauden kaventumisena.

Vapaakauppaperiaatetta noudattavissa maissa suuryrityksillä on yhä enemmän sananvaltaa poliittisessa päätöksenteossa. Suuryritykset voivat estää niille epämieluisat päätökset uhkaamalla siirtyä ulkomaille. Samaa keinoa käyttämällä valtiot voidaan taivuttaa ajamaan suuryrityksiä suosivaa politiikkaa.

Alhainen verotus on yksi keskeinen sijoituspäätöksiä ohjaava tekijä. Esimerkiksi Euroopan Unionin sisällä yritykset ovat siirtäneet toimintojaan maihin, joissa veroprosentti on alhaisin. Yksi esimerkki on Irlanti, jonne kansainväliset yritykset ovat usein näennäisesti siirtäneet päämajansa. Irlanti verottaa tuloja vain kymmenellä prosentilla.

Suuryritykset ovat huomanneet, että valtiot ja kunnat ovat varsin palvelualttiita yrityksen valitessa investointiensa fyysistä sijoituspaikkaa. Niinpä ne ovatkin oppineet kilpailuttamaan valtioita, kaupunkeja ja kuntia keskenään erittäin tehokkaasti.

Se, mihin korealainen monialayritys Samsung tai autofirma Mercedes-Benz sijoittavat uudet tuotantolaitoksensa riippuu halpojen työvoimakustannusten ja alhaisen verotuksen ohella pitkälti siitä, miten paljon ne saavat tukea tai etuja. Hans-Peter Martin ja Harald Schumann väittävät kirjassaan Globalisaatioloukku (1998), että nykyisin pidetään vähimmäisvaatimuksena ilmaisten tonttien ohella tarvittavan infrastruktuurin rakentamista.

Tämän valtion ja kuntien harjoittaman “sosiaalisen polkumyynnin” kustannuksista vastaavat viime kädessä luonnollisesti veronmaksajat.

Globalisaatio itseaiheutettua

Yleisimmin globalisaatiosta esitetty toteamus on, että sillä ei ole vaihtoehtoja, ts. se on väistämätön kehityssuunta halusimme sitä tai emme.

Kuten Globalisaatioloukun kirjoittajat toteavat, on pääomaliikkeiden vapauttamisen kautta muodostunut maailmantalous itse aiheutettu ja aikaansaatu. Demokraattisesti valitut parlamentit ja hallitukset ovat omaehtoisesti poistaneet rajoitukset. Trendi lähti liikkeelle Yhdysvalloista jo 1970-luvun puolivälistä, kiihtyen 1980-luvulle ja leviten lähes kaikkiin teollisuusmaihin. Suomessa pääomaliikkeiden vapauttaminen alkoi vuonna 1986 silloisen sini-punahallituksen toimesta.

Tämän kansainvälisen trendin taustalla on uusliberalismiksi tai monetarismiksi kutsuttu talousideologia, jonka ydinajatuksena on vankkumaton usko vapaiden markkinoiden siunauksellisuuteen ja syvä vastenmielisyys valtion puuttumiseen talouteen.

Etsittäessä vaihtoehtoa globalisaatiokehitykselle meidän on kuitenkin myönnettävä, että paluu pääomaliikkeiden vapauttamista edeltäneeseen aikaan ei enää riitä. Yksittäisen valtion palaaminen takaisin pääomaliikkeiden säätelyyn heikentäisi ainoastaan kyseisen maan elinkeinoelämän kilpailukykyä, jos muiden maiden yritykset saisivat edelleen sijoittaa pääomiaan alemman kustannustason maihin ja kilpailla siellä valmistetuilla tuotteilla pääomaliikkeitä säätelevän maan teollisuuden kanssa.

Pääomaliikkeiden rajoittamisen lisäksi tarvittaisiin siksi myös tullisuojelua ja muita ulkomaista kilpailua rajoittavia toimenpiteitä, jotka sallisivat vapaakaupan ainoastaan sosiaalisilta ja taloudellisilta olosuhteiltaan samankaltaisten maiden kesken. Tämä olisi tietenkin paljon parjattua protektionismia, mutta siihen voidaan huomauttaa, että maailman menestyneimpien teollisuusmaiden, Yhdysvaltain ja Japanin, kauppapolitiikassa on aina ollut selviä protektionistisia piirteitä. Onkin ironista, että Yhdysvallat, joka on länsimaista kaikkein protektionistisin suojatulleineen ja mahdottomine sisämarkkinasäännöksineen, on vapaakaupan näkyvin puolestapuhuja.

Siirtyminen “valikoivasti protektionistiseen kauppapolitiikkaan” olisi mahdollista toteuttaa myös yksipuolisena toimenpiteenä ilman mittavia kansainvälisiä sopimusjärjestelyjä, kuten eräät toiset globalisaation vaihtoehtoina esitetyt mallit edellyttäisivät. Malli olisi myös rajoittamatonta vapaakauppaa ekologisempi vaihtoehto, koska se hillitsisi kansainvälistä tavaraliikennettä parantamalla paikallisesti valmistettujen tuotteiden suhteellista kilpailuasemaa.

Tärkein edellä esitetyn mallin ansio olisi kuitenkin se, että se edesauttaisi politiikan aseman ensisijaisuuden palauttamista talouteen nähden. Kansojen kohtalot olisivat jälleen keskeisiltä osiltaan niiden omissa käsissä.

Tapio Linna