Englantilaisen John Maynard Keynesin (1883-1946) ajatteluun perustuvaa makrotalousteoreettista suuntausta on yleensä pidetty ainoana uskottavana vaihtoehtona markkinoiden mahdollisimman vapaata toimintaa korostavalle, kansallisvaltioiden moraalista perustaa ja yhtenäisyyttä tuhoavalle uusliberalistiselle talousmallille. Keynesiläinen teoria korostaa kansantaloudessa vallitsevan kokonaiskysynnän vaikutusta tuotannon määrään ja työllisyyden kehitykseen. Keskeinen keino päästä irti talouden taantumiin kytkeytyvistä investointien lamautumisesta ja työttömyydestä on kokonaiskysynnän lisääminen, jossa kansallisvaltion julkisella koneistolla nähdään olevan keskeinen tehtävä. Toisin sanoen työllisyyden hoitoa ei voida jättää pelkästään omaa etuaan ajavien kansainvälisten markkinatoimijoiden varaan, vaan valtion tulee lisätä kokonaiskysyntää aktiivisen finanssipolitiikan keinoin. Lisäksi ainoastaan julkinen valta, jos se todella edustaa kansan enemmistön tahtoa, kykenee aikaansaamaan sen luottamuksen ilmapiirin, joka pitkällä tähtäyksellä on investointien ja vakaan taloudellisen kehityksen edellytys. Keynes julkaisi käänteentekevän teoksensa The General Theory of Employment, Interest and Money (suomenn. Työllisyys, korko ja raha) vuonna 1936.
Keynesiläisen talouspolitiikan varsinaisena kulta-aikana on pidetty Länsi- ja Pohjois-Euroopassa 1950- ja 1960-luvulla kehitettyä puitetalousmallia, johon myös pohjoismainen hyvinvointivaltio-ajatus kuuluu. Ongelmana kuitenkin on se, että puitetalousmalli nähtiin vain ja ainoastaan finanssi- ja rahapoliittisena järjestelmänä ilman kansallisen yhteishengen korostusta, josta, kuten tunnettua, oli tullut tabu toisen maailmansodan jälkeen. Niinpä tänä päivänä näemme ympäri Eurooppaa, kuinka kansalaisten välttämättömiä peruspalveluja puretaan, kun puitetalousmalli antautuu kansainväliselle markkinataloudelle ilman minkäänlaista vastarintaa.
Seuraavassa tarkastellaankin sellaisia keynesiläisessä hengessä toteutettuja 1930-luvun talous- ja yhteiskuntapoliittisia ohjelmia ja uudistuksia, joissa kansallista yhteishenkeä korostava elementti on mukana. Ensin käsitellään Yhdysvalloissa 1930-luvulla toteutettua New Deal (”uusi jako”) talousohjelmaa, koska se muodostaa mielenkiintoisen vertailukohdan Euroopan silloisille tapahtumille.
Rooseveltin New Deal
Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt allekirjoittamassa TVA-yhtiön perustamisen mahdollistanutta asetusta vuonna 1933.
Lokakuussa 1929 osakemarkkinat romahtivat Yhdysvalloissa ja se aiheutti maan suurimman kriisin sitten sisällissodan. Franklin Rooseveltin astuessa presidentinvirkaan maaliskuussa 1933 Yhdysvaltain pankkijärjestelmä oli täydellisen romahduksen partaalla ja teollinen toiminta oli käytännöllisesti katsoen olematonta. Työttömiä oli yli 15 miljoonaa ja sekä kaupungeissa että maaseudulla oli vakavia levottomuuksia. Vaalipuheissaan Roosevelt oli vaatinut voimakkaita uudistuksia, ja virkakautensa kuuluisien sadan ensimmäisen päivän aikana kongressi säätikin hänen tahtonsa mukaisia lakeja ennätysvauhdilla.
New Dealin ensimmäisiä ja samalla myös kuuluisimpia hankkeita oli huhtikuussa 1933 perustettu Tennesseen Laakson hoitokunta (Tennessee Valley Authority, TVA). Tuohon aikaan Tennesseen laakso kuului Yhdysvaltain takapajuisimpiin alueisiin ja kysymyksessä oli valtakunnallinen suunnitelma tulvien säännöstelemiseksi. TVA:sta muodostettiin tämän päivän terminologiaa käyttäen julkinen liikelaitos, joka toimi viranomaisen valtuuksilla mutta omasi yksityisen yrityksen joustavuuden. TVA:n johdossa seutu muodostuikin vauraaksi maatalous- ja teollisuusalueeksi. Erittäin kuvaavaa Yhdysvaltain ilmapiirille kuitenkin on, että erittäin hyvistä tuloksista huolimatta yksityiset voimalayhtiöt ja niiden takana olevat pääomapiirit eivät milloinkaan lakanneet taistelemasta TVA:ta ja sen toimintaperiaatteita vastaan.
Toinen suurisuuntainen toimenpide oli Yleisten töiden viraston (Public Works Administration) perustaminen ja 3,3 miljardin dollarin myöntäminen sille laajaa jälleenrakennusohjelmaa varten. Sitä kuitenkin johdettiin niin varovaisesti, että sillä tuskin lainkaan oli vaikutusta kokonaistilanteen kannalta.
Yleisten töiden viraston perustaminen oli sisältynyt 1933 säädettyyn teollisuuden jälleenrakennuslakiin (National Industrial Recovery Act). Samaan lakiin kuului myös Kansallisen jälleenrakennushallinnon (National Recovery Administration, NRA) perustaminen, joka muistutti jossain määrin Italian fasistien korporaatioita. NRA:n tehtävänä oli huolehtia elinkeinoelämässä sovellettavien uusien sääntöjen toteuttamisesta. Teollisuutta, ammattijärjestöjä ja valtiota edustavat komiteat laativat NRA:n toimeksiannosta säännöstöjä, joilla määriteltiin vähimmäispalkat ja työajan pituus sadoilla eri aloilla. Säännöissä tunnustettiin työntekijäpuolen järjestäytymisoikeus, ja vastapainoksi yrittäjäpuoli sai oikeuden hintojen ja tuotantomäärien vakiinnuttamiseen ilman trustienvastaiseen lakiin perustuvien syytteiden vaaraa. Vuonna 1935 Yhdysvaltain Korkein oikeus kuitenkin julisti Jälleenrakennuslain ja NRA:n perustuslain vastaiseksi.
Yhteenvetona voidaan todeta, että New Deal ei, arvokkaista yksittäisuudistuksista huolimatta, kuitenkaan kokonaisuutena täyttänyt sille asetettuja tavoitteita. Yhdysvaltain liittyessä toiseen maailmansotaan vuonna 1941 työttömiä oli vielä vajaa 7 miljoonaa. Ainakin yhtenä syynä tähän on luultavasti se, että Yhdysvalloissa ei uskallettu minne riittävän syvällisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin johtuen voimakkaiden pääomapiirien painostuksesta.
Kolmannen valtakunnan työllisyyspolitiikka
Saksaan esimerkiksi rakennettiin 1930-luvulla maailman ensimmäinen moderni moottoritieverkosto. Kuva: Bundesarchiv
Sen sijaan Saksassa kehitys kulki monessakin suhteessa huomattavasti radikaalimpaan suuntaan. Kun maassa oli vuonna 1933 ollut 7,9 miljoonaa työtöntä, kehittyi talouselämä niin suotuisasti, että vuonna 1939 oli jo pulaa työvoimasta. Tähän tulokseen päästiin suurisuuntaisilla valtion alullepanemien julkisten töiden ohjelmilla. Saksaan esimerkiksi rakennettiin 1930-luvulla maailman ensimmäinen moderni moottoritieverkosto.
Mutta vuonna 1933 valtaan nousseiden kansallissosialistien ideologian mukaan pelkkä julkisten varojen uudelleenkanavointi työllisyysohjelmiin ei yksinään riittänyt. Menestyksellisen työllisyyspolitiikan edellytyksinä nähtiin ideologisella ja emotionaalisella tasolla luotava yhteishenki sekä käytännön organisaatiomuodot, joiden kautta tämä yhteishenki kanavoituisi työelämän käytäntöihin. Yhteishengen luomisessa otettiin käyttöön kansanyhteisön (Volksgemeinschaft) idea, jolle kaikkien yhteiskunnan erityisintressien tuli olla alisteisia. Tähän tavoitteeseen tuli päästä jatkuvan ideologisen kasvatustyön avulla. Kansallissosialistit pyrkivät siis korvaamaan individualistisen ajattelun idealla kansankokonaisuudesta, totaliteetista. Lähtökohtana heillä oli, ettei maailma kierrä yksilöä vaan yhteisöä, kansaa.
Työpalvelusjoukkojen ryhmänjohtajien osasto kansallissosialistien puoluepäivillä 1937.
Kansanyhteisö on kuitenkin abstraktille tasolle jäävä käsite, jollei sille kyetä antamaan konkreettisiin elämänkäytäntöihin kytkeytyvää sisältöä. Kansallissosialistit tiesivät, että työttömyyden poistaminen ja sen edellyttämä talouselämän vakiinnuttaminen ja säätely oli heidän luomansa järjestelmän vakiinnuttamisen ehdoton edellytys. Ensimmäisiä poliittisia tehtäviä olikin työmarkkinasuhteiden uudelleenjärjestely. Työntekijöiden ja työnantajien vanhat järjestöt hajotettiin ja niiden tilalle luotiin henkisen ja ruumiillisen työn tekijäin yhtenäinen järjestö Saksan työrintama (Die Deutsche Arbeitsfront). Sen tehtävänä oli pyrkiä kaikissa työpaikoissa ”lujittamaan sitä vakaumusta, että taloudessa samoin kuin politiikassakin vain kaikkien jäsenten kiinteä yhteys takaa menestyksen”. Toisena tehtävänä Työrintamalla oli työrauhan säilyttäminen. Käytännössä näiden tavoitteiden toteuttaminen tarkoitti, että työntekijät luopuivat osasta järjestäytymis- ja lakko-oikeuttaan vastineeksi siitä taloudellisesta turvallisuudesta ja jatkuvuudesta, jonka keskitetty kollektiivinen talouspoliittinen ideologia tarjosi.
Erityisesti työväestölle suuntaamassaan retoriikassa kansallissosialistit korostivatkin, että ”saksalaisen sosialismin” erityispiirre on juuri valtion kaikille takaama oikeus työhön, jolloin työn ja pääoman ristiriidan nähtiin ratkeavan ilman tarvetta laajoihin taloudellisten omistussuhteiden muutoksiin. Marxilaisesta näkökulmasta tätä kansallissosialistien talousmallia on kritisoitu siitä, että se ei todellisuudessa paljoakaan muuttanut yhteiskunnassa vallinnutta tuotantovoimien välistä suhdetta. On kuitenkin todettava, että kansallissosialistisella valtiojohdolla oli sekä valtaa että autonomiaa suhteessa pääomapiireihin toteuttaa talouspoliittisia tavoitteitaan tavalla, joka on vierasta talousliberalistiselle eetokselle.
Pekka Palolahti
Lähteet:
Cameron, R. Maailman taloushistoria. Porvoo: WSOY 1995.
Coddington, A. Keynesian Economics: The Search for First Principles. London: George Allen & Unwin 1983.
Galbraith, J. K. A History of Economics. London: Hamish Hamilton 1987.
Ley, R. ”Saksan uusi sosiaalipolitiikka”. Teoksessa Saksan tie. Helsinki: Otava 1941.
Miller, W. Yhdysvaltain historia. Porvoo: WSOY 1969.
Sulkanen, E. Kapitalismi koetuksella. Rooseveltin elvytysohjelma Yhdysvalloissa. Helsinki: Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta 1934.
Öhqvist, J. Det Tredje riket. Helsingfors: Söderström & Co 1940.