Artikkeli on aiemmin julkaistu Näköpiirin numerossa 2 (2001)
Syyskuussa Helsingin Sanomissa (HS 30.9.2000) esiteltiin väestötilastoihin perustuvia laskelmia, joiden mukaan ”pääkaupunkiseutu tarvitsee 440 000 ulkomaalaista 2020” ja koko Suomen ”ulkomaalaistarpeeksi” määriteltiin ”yli kaksi miljoonaa ihmistä”. Lukujen taustalla on Suomen arvioitu väestökehitys, jolle on leimallista eläkeikäisten määrän kasvu ja vastaavasti työikäisten määrän suhteellinen väheneminen. Alhaisten syntyvyyslukujen valossa tällainen kehityssuunta onkin väistämätön. Asiasta tehdyt siirtolaispoliittiset johtopäätökset eivät kuitenkaan sitä ole.
Muistoja kymmenen vuoden takaa
Suomen väestökehityksen yleinen suuntaus on ollut tiedossa jo vuosikymmenien ajan. Syntyvyys väheni 1940-luvun lopun ns. suurten ikäluokkien jälkeen jo 1960-luvulle tultaessa tasolle, joka ei enää riitä väestön määrän lisäämiseen tai edes ennallaan pitämiseen. Toisin sanoen väestö uusiutuu alle 100-prosenttisesti. Syntyneiden määrä vähenee, vaikka hedelmällisyys säilyisi entisellään, sillä hedelmällisyysikään tulee vuosittain yhä pienempiä ikäluokkia.
Väestön ikääntymisestä ja aktiivisen siirtolaispolitiikan tarpeesta keskusteltiin näkyvämmin viimeksi kymmenen vuotta sitten. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot olivat silloin koko lailla toisenlaiset, mutta keskustelussa esitetyt argumentit kuulostavat varsin tutuilta.
Keskustelun herättäjänä toimi tuolloin Työministeriön alaisen siirtolaisasiain neuvottelukunnan mietintö, joka valmistui joulukuussa 1990. Mietinnössä laskeskeltiin ”Suomen tarvitsevan vuosittain 9 000 – 15 000 maahanmuuttajaa, jotta kasvava työvoiman tarve voitaisiin tyydyttää”. Mikäli Suomen väkiluku haluttaisiin pitää viidessä miljoonassa, samainen mietintö suositteli 25 000 siirtolaisen vuosittaista maahanmuuttoa.
Mietinnön vastaanottanut silloinen pääministeri Harri Holkeri piti neuvottelukunnan arvioita oikeina ja kertoi yhtyvänsä mietinnössä esitettyihin periaatteisiin.
Liiketyönantajien keskusliiton yhteiskuntayksikön johtajana toiminut Pekka Merenheimo oli yksi ensimmäisiä mietinnön julkisia kannattajia. Hän ilmoitti pitävänsä 15 000 siirtolaisen maahanmuuttoa minimitavoitteena. ”Jos jotakin halutaan saada aikaan, tässä ei auta näpertely muutamalla tuhannella vuosittain”, Merenheimo jyrisi Helsingin Sanomissa. (HS 2.12.1990)
Turun yliopiston sosiaalipolitiikan silloinen apulaisprofessori Ismo Söderling väitti siirtolaisasiain neuvottelukunnan mietintöön viitaten, että ”nykyinen elintasomme laskee ilman ulkomaalaista työvoimaa”. (Turun Sanomat 3.2.1991) Söderling uskoi vierastyövoimaa tarvittavan ”erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon alalla, maataloudessa ja eräillä palvelualoilla”.
Vaatimukset vierastyövoiman maahantuonnista haudattiin hiljaisesti 1990-luvun alun taloudellisen laman myötä. Uhkaavasta työvoimapulasta puhuminen olisikin ollut ilmeisen mieletöntä aikana, jolloin työttömien määrä pahimmillaan ylitti historiallisesti ennätyksellisen puolen miljoonan rajapyykin.
Tilastoharhoja
Viimeisimmän siirtolaispoliittisen keskustelun käynnisti varsinaisesti YK:n sihteeristön talous- ja sosiaaliasioiden osaston väestötoimiston tutkimus, joka julkaistiin vuoden 2000 keväällä.
Sen mukaan pelkän vanhushuoltosuhteen perusteella Eurooppa tarvitsisi 135 miljoonaa siirtolaista vuoteen 2025 mennessä, mikäli Eurooppa haluaa säilyttää työikäisten ja eläkeikäisten suhteen sellaisena, että yhtä eläkeläistä (yli 65-vuotiasta) kohti on viisi työikäistä ihmistä (15-64-vuotiasta). Tilastokeskus suoritti sitten Helsingin Sanomien toimeksiannosta Suomen osalta vastaavanlaisen laskelman käyttäen lähtökohtana nykyisin Suomessa vallitsevaa huoltosuhdetta, jossa työikäisiä on 4,5 jokaista vanhusta kohden. Näin päästiin sitten siirtolaistarpeen osalta tämän artikkelin alussa mainittuihin lukuihin.
Tiedotusvälineissä haastatellut eri asiantuntijat ”hämmästelivät” ja ”olivat yllättyneitä” tilastokeskuksen esittämistä suurista luvuista, mutta eivät kiistäneet tutkimuksen lähtökohtia.
Poikkeuksen teki kuitenkin työministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen, joka esitti eriävän näkemyksensä Helsingin Sanomien mielipide-sivulla 6.10.2000.
Tiainen asetti kyseenalaiseksi tutkimuksen koko peruslähtökohdan, jonka mukaan huoltosuhteen olisi säilyttävä nykyisellä tasollaan ja havainnollisti kantaansa mm. seuraavilla esimerkeillä:
”Vuonna 1980 meillä oli 5,6 työikäistä vanhusta kohden. Vastaava laskelma olisi silloin tuottanut tuloksen, että 20 vuoden kuluttua siitä eli vuonna 2000 meillä pitäisi olla 830 000 ulkomaalaista enemmän. Ei ole ja silti talous kasvaa kohisten seitsemättä vuotta ja työttömiä on paljon.”
”Hulvaton laskija olisi voinut myös ottaa lähtökohdaksi vuoden 1960. Silloin työikäisiä oli vanhusta kohden peräti 11,8. Jos vaatisimme, että luvun pitää olla sama vuonna 2020, tarvittaisiinkin ulkomaalaisia lisää 10,7 miljoonaa.”
Työikäisten määrän kasvattaminen vaikuttaisi Tiaisen mukaan kasvattavasti myös väkilukuun, joka olisi vuonna 2020 liki kahdeksan miljoonaa, jos meillä olisi tuolloin Helsingin Sanomien laskelman edellyttämät pari miljoonaa työikäistä enemmän. Laskelmassa on otettu huomioon näiden työikäisten ulkomaalaisten lapset.
”Houkuttelevaa on myös siirtää ajatukset Suomesta koko maailman tasolle. Nimittäin maapallolla on 9,2 työikäistä vanhusta kohden. Vaatikaamme leikillämme, että suhdeluvun pitäisi olla sama vuonna 2020. Kun pohjaksi otetaan YK:n väestöennusteet, maapallolle tarvittaisiin 1,4 miljardia työikäistä enemmän ja lapset sen lisäksi.”
Tiainen huomauttaakin sarkastisesti, että ”vanhusten määrän kasvun vuoksi telluksellamme maailman väestö pitäisi saada jyrkkään kasvuun sen sijaan, että nyt ymmärtämättömyyttämme yritämme väestönkasvua rajoittaa. Elämän etsimisellä lähiplaneetoilta alkaa olla kiire, että saataisiin niistä siirtolaisuutta paikkaamaan maapallon vanhenevasta väestöstä aiheutuvaa ongelmaa.”
Tiaisen mukaan tilastolliset laskelmat tarvittavista siirtolaismääristä johtavat harhaan, koska työikäisten suhde vanhusten määrään on muuttuva luku, eikä ole mitään perustetta sanoa, että sen pitäisi olla sama kuin se sattuu Suomessa olemaan tällä hetkellä.
Taloudelliset arvot vs. yhteisölliset arvot
Taloudelliset argumentit siirtolaisuuden puolesta ovat muutenkin häilyvällä pohjalla. Taloudellista kehitystä on vaikea ennustaa pitkällä aikavälillä, kun taas väestöpoliittiset ratkaisut ulottavat vaikutuksensa kauas tulevaisuuteen. Kun kymmenen vuotta sitten käytiin keskustelua siirtolaispolitiikasta, ei kukaan osannut ennakoida tulevaa taloudellista lamaa ja sen aiheuttamaa suurtyöttömyyttä. Työmarkkinoiden tarpeet vaihtelevat paitsi kvantitatiivisesti niin myös kvalitatiivisesti: Kun kymmenen vuotta sitten puhuttiin tarpeesta tuoda maahan terveys- ja sosiaalialan sekä maatalousalan työntekijöitä, eivät puhujat osanneet aavistaa, että jo muutamaa vuotta myöhemmin sosiaali- ja terveysalan rahoitusta leikattaisiin kovalla kädellä ja suomalaiset terveysalan ammattilaiset joutuisivat lähtemään ulkomaille töiden perään, tai että Suomi liittyy EU:hun ja sadat maatalousyrittäjät joutuvat lopettamaan tilanpidon tukien vähenemisen myötä.
Nykyään puhutaan vastaavasti tietotekniikka-alan kasvavan työvoimatarpeen tyydyttämisestä vierastyövoimalla, mutta kuka tietää millaiset ovat työmarkkinoiden tarpeet vuonna 2010?
Taloudelle on luonteenomaista sopeutumiskyky vallitseviin olosuhteisiin. Yksi talouden (markkinatalouden) peruslähtökohtia on resurssien, mukaan lukien työvoiman, niukkuus, joka on taloudellisen kilpailun perusta. Resurssien niukkuus on pakottanut taloudelliset järjestelmät resurssien tehokkaampaan hyväksikäyttöön, ja juuri tähänhän tuottavuuden kasvu perustuu. Talous kykenee siis sopeutumaan työvoiman niukkuuteen, ja voi pitkällä tähtäimellä jopa hyötyä siitä.
Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä tule mitata taloudellisilla arvoilla. Maahanmuutolla on kauaskantoisia ja osin peruuttamattomiakin seurauksia kohdemaan kannalta. Suomalaiset ovat kiistatta rakentaneet tämän maan; onnistuisiko se muilta yhtä hyvin? Rakentajia on monesti kannustanut ajatus siitä, että he tekevät työtään tulevien sukupolvien hyväksi – ihmisille, kuten muillekin eläimille kun on luonteista suosia geneettisiä sukulaisiaan, erityisesti jälkeläisiään. Mutta entäpä jos nämä tulevat sukupolvet ovatkin yhä lisääntyvässä määrin vierasperäisiä? Näitä kysymyksiä sopii miettiä, sillä juuri näistä asioista maahanmuutossa on kysymys.
Tapio Linna