Yksilön oman elämän, siihen vaikuttavien tekijöiden sekä koko ympäröivän todellisuuden hahmottaminen romanttisesta näkökulmasta on eräs keskeisimpiä seikkoja, joka kautta historian on määrittänyt eurooppalaisen ihmisen sielunmaisemaa. Tämä siitäkin huolimatta, että nykyinen länsimainen liberalismiin ja kuluttamiseen nojaava hegemonia painottaa yksipuolisesti romantiikalle vastakkaisen valistuksen aikakauden ja rationalismin ”henkistä” perintöä.
Tässä ainoa yksilölle sallittu rooli on kuluttajan rooli markkinoilla sekä toiminta postmodernissa ympäristössä. Seurausilmiöt ovat kaikkien nähtävissä: vieraantuminen, henkinen pahoinvointi, yksinäisyys, moraali- ja kulttuuriarvojen rapautuminen. Ei siis ole ihme, että monet etsivät Euroopan aate- ja kulttuurihistoriasta perustavanlaatuisempia elementtejä minuutensa rakennusaineksiksi.
Romanttisen liikkeen perusideat
Itse romantiikan käsitettä ja sen sisältämiä ideoita on vaikea tyhjentävästi määritellä, koska ne kumpuavat tunteenomaisesta suhteestamme yhteisöömme, kulttuuriperintöömme ja luontoomme ja ovat siten puhtaan järkiperäisen analyysin ulottumattomissa. Luontevin tapa onkin lähestyä asiaa kulttuurihistorian näkökulmasta eli tarkastella romantiikan aikakauden kirjallisuutta, taidetta ja filosofiaa. Näköpiirin kanta kuitenkin on, että vaikka kyseiset ideat saivat kulttuurisesti jalostuneimmat ilmauksensa romantiikan aikakaudella, ne ovat aina olleet ja ovat edelleen pysyvä elementti eurooppalaisessa sielussa.
Arnold Böcklin: Viides ja viimeinen versio teoksesta Die Toteninsel, 1886).
Alan oppikirjoissa romantiikan aikakaudeksi on yleensä määritelty ajanjakso Ranskan vallankumouksesta (1789) Euroopan ns. ”hulluun vuoteen” (1848). Tosin englantilaisessa arkkitehtuurissa varhaisromantiikan ensi merkit näkyivät jo 1700-luvun puolivälistä lähtien goottilaisen tyylin uutena tulemisena uusgotiikan muodossa. Ja maalaustaiteessa myöhäisromantiikka esiintyy aina 1800-luvun loppupuolelle mm. sveitsiläisen Arnold Böcklinin mytologisissa fantasiasommitelmissa, joita on tunnelmaltaan verrattu Richard Wagnerin oopperoihin.
Varsinaisesti romantiikka syntyi vastareaktiona siihen asti vallinneille klassismin ihanteille, jotka korostivat tiukkaa muotosidonnaisuutta, jäykkyyttä, auktoriteettiuskoa ja yksipuolista rationalismia. Romantikko piti subjektiivisen intuition ja mystisen luonnonelämyksen puolta. Omasta yhteisöstä ja kansasta sekä sen historiasta haettiin tunnevoimaista jumalallista innoitusta. Keskiaika, joka edusti rationaalisen antiikin vastapainoksi eurooppalaisuuden salaperäistä ja maagista puolta, saatettiin uudelleen kunniaan.
Itse termi romantiikka viittaa juuri romaanisiin kieliin ja niiden keskuudessa syntyneeseen keskiaikaiseen ritarirunouteen. Sieltä löytyvät romantiikan perusideat ja ihanteena pidetty eurooppalainen arvomaailma: kunniallisuus, yksilöllinen sankaruus, idealismi, luonnon kunnioitus sekä puhtaan ja alkuperäisen yhteisöllisyyden kaipuu ja etsiminen.
Vasta romantiikan aikakaudella käsitteet ”kansa” ja ”kansakunta” rupesivat saamaan todellista sisältöä. Poliittisen ja kulttuurisen ilmaston välillä vallitsi jatkuva vuorovaikutus. Lopulta romantiikan kansanomaista kulttuuria korostavat ainekset yhdistettynä Napoleonin ajan sotaretkiin nostivat nationalismin pysyvästi Euroopan poliittiselle kartalle. Kansallisesta taiteesta ja kansallisesta kirjallisuudesta tuli ajan tunnuslause ja kansojen identiteetin lähde.
Seuraavassa keskitytään englantilaiseen ja saksalaiseen romantiikkaan, koska niiden vaikutus on ollut Suomeen nähden merkittävintä. Välimeren maiden, kuten Ranskan ja Espanjan romantiikan ajan taiteeseen ja kirjallisuuteen ei sisältynyt samalla lailla myyttisestä keskiajasta juurensa juontavaa eurooppalaista ideaalia ja kansallisromantiikkaa korostavia aineksia, joten ne rajataan tässä käsittelyn ulkopuolelle.
[sociallocker id=241]
Englantilainen esteettinen romantiikka
Englannissa varhaisromantiikka alkoi osaltaan kiinnostuksen kasvulla kelttiläisiä ja pohjoismaisia myyttejä ja legendoja kohtaan. Sysäyksen tähän antoi Macphersonin vuosina 1760-65 julkaisema kiistelty Skotlannin Ylämaasta löytyneiden gaelilaisten runojen kokoelma Ossianin laulu, josta tuli heti maailmanmenestys ja suurten mittojen innoituksen lähde.
William Blake: Newton (1795-1805).
Varhaisromantiikan kaudella vaikutti myös elinaikanaan vähän tunnettu, mutta 1900-luvulla kulttimaineen saavuttanut taiteilija ja runoilija William Blake (1757-1827). Tämä swedenborgilaisen spiritualismin seuraaja oli visionääri, joka julisti tunteen ja mielikuvituksen vapauttamista valistuksen ja rationalismin kahleista.
Varsinaisesti englantilaisen romantiikan ytimen muodostivat ”järvikoulun” (Lake School) runoilijat. Nimensä nämä saivat Cumberlandin järvialueen mukaan. Voidaan sanoa, että Cumberland toimi Englannissa samanlaisena innoituksen lähteenä kuin Kolin järvimaisemat suomalaisessa kansallisromantiikassa vuosikymmeniä myöhemmin.
Järvialueen runouden tunnetuin edustaja oli William Wordsworth (1770-1850). Hän oli luonteeltaan mietiskelevä luonnon ystävä, jonka runoista löytyy usein mystiikkaan kohoava luonnontulkinta. Todelliset rakkauden ja kiintymyksen tunteet eivät ole mahdollisia juurettomassa kaupunkiympäristössä, vaan vasta luonto tarjoaa sen täyttymyksen ”joka ylentää sielun”.
Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään Wordsworth oli aluksi Ranskan vallankumouksen ihailija, mutta sitä seurannut terrorin aalto ja Napoleonin yksinvaltius muuttivat hänen mielensä. Hänestä tuli pienten kansojen oikeuksien puolustaja ja nationalismin ihanteen edistäjä, sillä kansallinen itsemääräämisoikeus nähtiin vapauden ehdottomana edellytyksenä. Wordsworthin ystävä, runoilija ja filosofi Samuel Coleridge (1772-1834) kehitti näitä ajatuksia edelleen. Yksilön toiminnan pääasiallinen kannustin ja motivaation lähde on kuuluminen siihen kansaan ja yhteisöön, jossa hänen juurensa ovat.
Kolmas järvialueen runoilija Robert Southey (1774-1843) suhtautui edellisten tavoin vihamielisesti modernin industrialismin perinteisiä yhteisöllisiä siteitä ja moraalista yhtenäisyyttä tuhoavaan vaikutukseen. Erityisen kriittinen hän oli Adam Smithin suhteen. Southeyn mukaan ”kansojen varallisuus” on paljon syvällisempää ja henkevämpää kuin pelkästään taloustieteen keinoin mitattavissa olevat suureet.
Koko romantiikan aikakauden kuuluisin ja merkittävin runoilija Lordi Byron (1788-1824) tuli kuitenkin järvikoulun ulkopuolelta ja erilaisista lähtökohdista. Hänelle runous ei merkinnyt vain romanttista haaveilua, vaan hän pyrki työssään estetisoimaan tekoja ja uljuutta, vapautta ja voimaa. Byronin ristiriitaisessa ja dramaattisessa elämässä hän ja hänen runoutensa sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi.
Vuonna 1821 alkanut Kreikan vapaussota Turkkia vastaan muodostui eurooppalaisten romantikkojen mielessä unelmaksi ihanteiden Hellaan vapauttamiseksi. Byron näki, että osallistuminen sotaan kruunaisi hänen elämäntyönsä. Hänen kaaduttuaan siellä sankarina kreikkalaiset olisivat mielellään haudanneet hänet Parthenoniin tai Theseuksen temppeliin, mutta hänen alkuperäinen toiveensa oli ollut saada viimeinen leposijansa Englannin maaperään. Kuolemansa jälkeen Byronista tuli palvottu sankari varsinkin kaikkialla missä noustiin tyranniutta ja sortoa vastaan.
Byronin ystävä Percy Shelley (1792-1822) oli myös romantiikan ajalle tyypillinen idealisti. Hänen ihanteensa taistelusta tyranniutta vastaan tulee hyvin ilmi hänen runossaan The Mask of Anarchy:
Rise like lions after slumber
In unvanquishable number;
Shake your chains to earth like dew
Which in sleep had fallen on you –
Ye are many, they are few.
Maalaustaiteessa William Turnerin (1775-1851) meriaiheiset maalaukset ja John Constablen (1776-1837) vehreät maaseutumaisemat ovat kiinteä osa englantilaisen romantiikan esteettistä olemusta.
William Turner: Shipwreck of the Minotaur, 1810. Turnerin maalaus kuvasi alunperin nimettömän kauppalaivan haaksirikkoa, mutta linjalaiva HMS Minotaurin haaksirikkouduttua Hollannin rannikolle maalauksen valmistumisaikoihin Turner nimesi maalauksen uudestaan sen mukaan.
Saksalainen romantiikka ja kansakunnan rakentaminen
Englantiin verrattuna oli saksalainen romantiikka kansallisemmin suuntautunutta. Tämä johtui siitä, että Saksa oli 1800-luvun alussa valtiollisesti pirstoutunut maa, jolloin saksalaisia yhdisti lähinnä yhteinen kieli ja kulttuuri. Ulkopuolisista tekijöistä saksalaisen nationalismin syntyyn vaikuttivat modernien kansallisvaltioiden Englannin, Ranskan ja USA:n tarjoamat esikuvat sekä Napoleonin hyökkäyssodat.
Kirjailija Ernst Arndt (1769-1860) totesi jo varhain, että niin pitkälle kuin yhteinen kieli ulottuu, ulottuu myös saksalainen isänmaakin. Tällainen romanttinen kansakuntakäsite nojasi sellaisiin seikkoihin kuin runoilija Gottfried Herderin (1744-1803) ”kansanhengen” (Volksgeist) ideaan. Kielinationalistinen hegemonia sai aikaan sen, että kansallisrunoilijoista ja filosofeista tuli valtiomiehiä tärkeämpiä kansakunnan rakennustyössä. Huippunsa tämä kehitys sai, kun Johann Fichte (1762-1814) piti vuosina 1807-1808 ranskalaisten joukkojen miehittämässä Berliinissä innostavat puheensa ”Reden an die deutsche Nation”, jossa hän osoitti tietä Saksan kansan uudelleen nostattamiseksi kansalliskasvatuksen avulla.
Myös Saksassa romantiikka-sana merkitsi usein samaa kuin keskiajan elämännäkemys ja samalla oppositiota valistusta vastaan. Enemmän kuin kukaan muu tällaista näkemystä edusti Friedrich von Hardenberg (1772-1803), joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Novalis. Romantiikan symboli, sininen kukka, oli hänen keksintöään. Lyhyen elämänsä aikana Novalis ehti kirjoittaa ohjelmakirjoituksen keskiajasta Euroopan Hengen siihen asti korkeimpana ilmentymänä sekä unohtumattomia runoja, joista tunnetuimmat ovat saaneet kuvaavan nimen Hymnen an die Nacht. Hänelle olivat tunnusomaisia kaikki periromantikon ominaisuudet: samanaikainen elämänjano ja kuolemankaipuu, vastustamaton viehtymys mystiikkaan ja magiaan sekä taukoamattomaan liikkeeseen että lopulta ikuiseen lepoon.
Novalis samoin kuin Friedrich Schlegel (1772-1829) korostivat eurooppalaisuutta kulttuurisena ideaalina. He torjuivat kosmopoliittien markkinoiman ”rakkauden koko ihmiskuntaa kohtaan”, koska pitivät ”ihmiskuntaa” vain filosofisena abstraktiona.
Caspar David Friedrich: Vaeltaja sumumeren yllä (Der Wanderer über dem Nebelmeer, 1818)
Maalaustaiteessa erityisesti Caspar David Friedrichin (1774-1840) maisematöissä taustan häälyvä utuisuus luo epätodellisen äärettömyyden tunnun ja tavoittaa näin visuaalisesti romantiikan perusideat.
Saksalainen romantiikka saavutti lopullisen huippunsa Wagnerin tuotannossa. Hänellä oli kaikkea, mitä siihen tarvittiin: kansansatujen ihailua Lentävässä Hollantilaisessa (1843), ritarilaitoksen Tannhäuserissa (1845) ja Lohengrinissa (1850), muinaisgermaanisen Nibelungenringissa (teksti vuodelta 1853), kelttiläisen Tristan ja Isoldessa (1859), saksalaisuuden Mestarilaulajissa (1868) ja uuden uskonnon perustamisen haaveita Parsifalissa (1882).
Pekka Palolahti
Lähteet:
Andreae, D. & Tigerstedt, E. N. Lyhyt kirjallisuuden historia. Porvoo: WSOY 1963.
Byron, G. G., Lord. The Collected Poems. Ware: Wordsworth 1994.
Davies, R. ”Radicalism and Tradition”. The Scorpion, Issue No. 8, 1985.
Roos, V. Dantesta Dickensiin. Porvoo: WSOY 1946.
Shelley, P. The Selected Poetry and Prose. Ware: Wordsworth 2002.
Walker, M. ”The Romantic Vision”. The Scorpion, Issue No. 8, 1985.
Walker, M. ”Eros and Chaos”. The Scorpion, Issue No. 8, 1985.
[/sociallocker]