Lienee kiistatonta, että rikollisuus on eräs ihmisiä eniten huolestuttavista yhteiskunnallisista ongelmista. Länsimaissa 1980-luvulta lähtien vaikuttaneen oikeistosuuntauksen myötä vaatimukset ”kurin ja järjestyksen” palauttamiseksi yhteiskuntaan ovat lisääntyneet samanaikaisesti kun itse rikollisuuskin näyttää lisääntyneen ja raaistuneen. Etenkin oikeistopopulistiset poliitikot ja liikkeet pyrkivät kalastelemaan äänestäjiä puolelleen vaatimalla rikollisille kovempia rangaistuksia ja poliiseille lisää määrärahoja. Käytännössä tällaiset toimeenpiteet ovat osoittautuneet täysin riittämättömiksi taistelussa rikollisuutta vastaan, koska ne kohdistuvat vain ongelman ilmenemismuotoihin, eivätkä lainkaan puutu sen perimmäisiin syihin. Rikollisuuden ehkäiseminen on kuitenkin toivotonta, ellei rikollisuutta kyetä näkemään, ei niinkään yksilötason, vaan ensisijaisesti yhteiskunnallisena ja rakenteellisena ongelmana.

Perinteinen oikeistolainen näkemys rikollisuuden syistä on yksinkertaistava ja äärimmäisen mustavalkoinen. Kuten amerikkalaisissa toimintaelokuvissa ikään, oikeisto näkee maailman jakaantuneen ”hyviin” ja ”pahoihin” ihmisiin. Rikollisuuden torjunnassa on oikeiston mielestä suurin piirtein kysymys siitä, että ”pahat” ihmiset tunnistetaan ja eristetään muusta yhteiskunnasta tai joissakin tapauksissa yksinkertaisesti tapetaan, kuten jyrkimmät oikeistolaiset vaativat. ”Pahojen” ihmisten pahuus taas johtuu oikeiston mielestä siitä, että eräät ihmiset vain syntyvät ”pahoiksi” tai sitten he kasvavat sellaisiksi kunnollisen kotikasvatuksen puutteen takia. Näkemykselle haetaan usein tukea myös juutalais-kristillisestä uskonnollisesta perinteestä.

Oikeiston piirissä on aina karsastettu yksilöiden käyttäytymisen selittämistä yhteiskunnallisilla tekijöillä. Tätä voidaan osin selittää kapitalististen luokkaintressien näkökulmasta käsin, mutta tärkeämpänä syynä on nähtävä sittenkin oikeiston hyväosaisen äänestäjäkunnan maailmankuvan pikkuporvarillinen rajoittuneisuus. Hyväosainen kokee yhteiskunnan pääsääntöisesti legitiiminä (koska se on suonut hänelle mahdollisuuden hyväosaisuuteen) ja suhtautuu siksi hyvin tuomitsevasti kaikenlaiseen epäsosiaaliseen käyttäytymiseen, kuten rikollisuuteen. Vallitsevan yhteiskunnan olosuhteissa menestyneiden hyväosaisten näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeata käsittää sitä, etteivät huonompiosaiset välttämättä tunne samanlaista kunnioitusta yhteiskunnan pelisääntöjä kohtaan.

Suhtautumista yhteiskuntaan ja sen normeihin ei voi kuitenkaan selittää yksinomaan tai edes ensisijaisesti yksilön varallisuudella tai yhteiskunnassa vallitsevilla omistussuhteilla. Tämä on aina ollut poliittisen vasemmiston ”sokea piste”. Rikollisuudella on vasemmiston retoriikassa tosin ollut perinteisesti hyvin vähäinen painoarvo ensiksikin siksi, että sen on katsottu johtuvan pohjimmiltaan kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta, ja toiseksi siksi, että rikollisuus on koettu tavallaan legitiiminä reaktiona yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kun vasemmiston usko omistussuhteiden manipuloinnin kaikkivoipaisuuteen ei sitten käytännössä olekaan tuottanut odotettuja tuloksia rikollisuuden torjunnassa, on turvauduttu koviin otteisiin. Reaalisosialismin oloissa toteutettu kriminaalipolitiikka ei juurikaan poikennut äärioikeiston hellimästä ”kurin ja järjestyksen” politiikasta.

Virheelliset lähtökohdat

Niin oikeisto- kuin vasemmistohallituksetkin ovat joutuneet huomaamaan kyvyttömyytensä rikollisuuden torjunnassa. Vaikka joidenkin oikeistohallitusten toteuttama ”kova linja” rikollisuutta vastaan onkin näennäisesti onnistunut vähentämään tehtyjen rikosten määrää, niin käytännössä tällaisessa politiikassa on ollut kysymys vain roskien lakaisemisesta maton alle. Vankiloiden täyttäminen ei nimittäin ratkaise rikollisuudelle altistavia ja rikolliseen käyttäytymiseen ohjaavia yhteiskunnan perusongelmia. Rikolliset eivät tule keskuuteemme ulkoavaruudesta, vaan he ovat meitä ympäröivän yhteiskunnan tuotteita. Siksi rikollisuuden torjunnassa olisi ymmärrettävä käydä käsiksi rikollisuutta aiheuttaviin tekijöihin.
Puuttuminen rikollisuutta aiheuttaviin taustatekijöihin ei tietenkään sinänsä ole uusi lähtökohta; vasemmistohan on aina korostanut näitä oikeiston vähättelemiä ”sosiaalisia syitä”. Kuten edellä jo todettiin, vasemmisto on kuitenkin ollut aivan yhtä hampaaton tämän ongelman edessä kuin oikeistokin. Sekä oikeiston että vasemmiston ongelmana on ollut kyvyttömyys ymmärtää rikollisuuden taustatekijöiden monimuotoisuutta sekä niiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Voidaan myös perustellusti epäillä, että kysymys on myös tahdosta tai etenkin sen puutteesta, sillä rikollisuuden taltuttaminen saattaa edellyttää sellaisia syvällisiä yhteiskunnallisia muutoksia, joihin nykyisen järjestelmän pelisääntöihin mieltynyt valtaeliitti ei ole valmis.

Rikollisuus on kuitenkin ehkä selkein yksittäinen indikaattori yhteiskunnan tilasta, sillä siihen ikäänkuin tiivistyy yhteiskunnallisten epäkohtien ja ristiriitojen aiheuttama pahoinvointi. Kyse on viime kädessä yhteiskunnan kyvystä tai kyvyttömyydestä sitouttaa yksilöt yhteisiin tavoitteisiin ja pelisääntöihin. Rikollisuutta voidaan tuskin koskaan kitkeä yhteiskunnasta täysin, mutta paljon voidaan tehdä sen hillitsemiseksi. Selvää kuitenkin on, ettei rikollisuuden torjuntaan riitä perinteisen kriminaalipolitiikan keinovalikoima, vaan lähtökohtana on oltava koko yhteiskunnan tervehdyttäminen. Seuraavassa pyritään hahmottelemaan tällaisen tervehdyttämispolitiikan yleisiä suuntaviivoja samalla kun tarkastellaan rikollisuuden ja yhteiskunnan monitahoisia vuorovaikutussuhteita.

Perhe

Perhe – kahden vanhemman ja lasten muodostama ydinperhe tai perinteinen usean sukupolven muodostama ns. laajennettu perhe – on terveen yhteiskuntarakenteen perusta. Oikeisto on ollut periaatteessa oikeassa korostaessaan perheen merkitystä, mutta tosiasiassa se ei ole tehnyt mitään perheasioiden hyväksi, pikemminkin päinvastoin. Länsimaissahan juuri oikeiston ajama rajoittamaton markkinatalous ja individualismi on ollut omiaan rapauttamaan yhteiskunnan kollektiivisia rakenteita ja arvoja, perhe mukaan lukien. Vasemmiston suhtautuminen perheinstituutioon on taas aina ollut jo periaatteessakin varauksellista, toisinaan jopa vihamielistä. Perheen merkityksen korostaminen ei kuitenkaan ole välttämättä sentimentaalista konservatismia tai epämääräistä teoriointia, vaan kylmää realismia, jota tukee tieteellinen tutkimus.

Perinteisen perhemallin rapautuminen on eräs aikamme kiistattomista ilmiöistä. Amerikkalaista yhteiskuntaa ja post-thatcherilaista Britanniaa vertailevasti tutkinut sosiologi Charles Murray ennustaa kirjassaan The Emerging British Underclass, että Britanniaan syntyy lähivuosikymmeninä USA:n mallin mukaisia rikollisgettoja – nuorisorikollisten hallitsemia kaupunginosia. Eräänä keskeisenä syynä tähän kehitykseen on Murrayn mukaan perinteisen perherakenteen hajoaminen. Hän huomauttaa, että au-lasten keskittyminen tiettyihin lähiöihin merkitsee ”sukupolvikatastrofia” – mitä vähemmän tietyssä yhteisössä on isiä, sitä enemmän lapset tekevät mitä huvittaa. ”Aina voi lähettää sosiaalityöntekijöitä vierailemaan… ja kertoa nuorelle miehelle, että kun hän kasvaa isoksi, hänen tulisi olla hyvä isä, mutta mistä tämä nuori mies tietäisi mitä se tarkoittaa, jos hän ei koskaan nähnyt sellaista”, Murray kirjoittaa.

Murrayn näkemystä tukevat myös uusimmat amerikkalaiset tutkimukset. Niiden mukaan yksinhuoltajaäitien pojilla on jopa kolme kertaa suurempi riski päätyä rikosten poluille kuin normaaliperheissä kasvaneilla.

Yhteiskuntarauhan kannalta perheen merkitystä ei ole siis syytä aliarvioida. Perhe ja sen muodostamat yksilöt ovat kuitenkin vuorovaikutussuhteessa ympäröivään yhteiskuntaan sekä sen arvoihin ja normeihin nähden. Perhe voi olla muodollisesti eheä, mutta sisäisesti täydellisessä kaaoksessa. Vaikeat sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet saattavat aiheuttaa sen, että vanhemmat laistavat kasvatusvastuustaan, mutta vielä vakavampi uhka perheen hyvinvoinnille on se, jos perhe ja vanhemmuus eivät saa tukea yhteiskunnan arvoista ja normeista.

Arvot ja asenteet

Länsimaisia yhteiskuntia vaivaa yhä paheneva arvokriisi. Arvokriisin juuret ovat kaukana historiassamme; tekemissämme valinnoissa ja niiden seurannaisvaikutuksissa. Paljolti kysymys on siitä, että perinteinen kirkon ja perinnäistapojen ympärille rakentunut yhtenäiskulttuuri on vähitellen väistynyt modernisaation – massayhteiskunnan, materialismin ja individualismin – tieltä.

Kriisi on syntynyt siitä, että uudet yhteiskunnalliset rakenteet ja katsomukset eivät ole kyenneet luomaan uusia kestäviä ja ihmisten perimmäisiä tarpeita vastaavia arvoja syrjäyttämiensä sijaan. Modernisaatio päinvastoin kuluttaa jatkuvasti sitä alati ohenevaa arvoperustaa, jonka olemassaoloon koko yhteiskunta perustuu. Vanhanajan yhtenäiskulttuurissa ihmisen elämällä oli suunta ja tarkoitus, sen arvot olivat yhteiskunnallisia ja kollektiivisia rakenteita tukevia. Modernissa yhteiskunnassa yksilön elämällä ei tuollaista yleistä suuntaa ja tarkoitusta ole, ja arvot ovat narsistisia, yksilökeskeisiä ja kollektiivisten rakenteiden vastaisia.

Yhteiskuntarauha ja yhteiskunta ylipäänsä perustuvat kuitenkin tietyille kollektiivisille rakenteille, kuten yhteiselle moraalikoodistolle ja normistolle – eräänlaisille sanattomille sopimuksille, joita mikään laki tai viranomaisvalvonta eivät koskaan voi korvata. Jos rikollisen vähemmistön sijaan ihmiset aivan yleisesti päättäisivät noudattaa lakia vain silloin, kun se on heidän oman etunsa mukaista, lakien valvonta kävisi mahdottomaksi. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa oman edun häikäilemätön tavoittelu muista piittaamatta lakia kiertämällä, tai jopa lakia rikkomalla, on kuitenkin yhä yleisempää.

Helsingin Sanomat kertoi vuodenvaihteessa (30.12.1998) professori Ahti Laitisen kysyneen turkulaisilta lakimiehiltä, kauppatieteilijöiltä ja alojen opiskelijoilta, sopiiko työnantajan omaisuutta käyttää omaksi hyödykseen. Lähes puolet alle kolmekymppisistä tutkimukseen osallistuneista vastasi kysymykseen myöntävästi. Viisikymppisistä sitä vastoin suurin osa vastasi kielteisesti.
”Ainakin osaksi tulos johtuu sukupolvien erilaisista moraalikäsityksistä”, kertoi Helsingin Sanomat Laitisen sanoneen. ”Yksilöä korostavassa yhteiskunnassa kasvanut ei osaa pitää työpaikan tavaroita kenenkään omaisuutena”, lehti jatkoi tutkimustulosta tulkiten.

Vastaavasti on olemassa runsaasti esimerkkejä siitä, että yhteiskunnissa ja olosuhteissa, joissa yhteisölliset arvot ovat korostuneita, esiintyy huomattavasti vähemmän rikollisuutta. Sota-aikoina ja muissa vastaavissa poikkeusolosuhteissa, joissa kansallishenki ja tunne yhteisestä päämäärästä on yhdistänyt kansan, rikollisuus on vähentynyt yleensä murto-osaan normaaliaikoihin verrattuna. Pohjois-Irlannissa esimerkiksi, huolimatta siitä, että viranomaisvalvonta on poikkeustilan aikana ollut normaalia vaikeampaa, terrorismiin liittymätön tavanomainen rikollisuus on ollut merkittävästi vähäisempää kuin muualla Iso-Britanniassa.

Sosiaalinen eläin

Arvot ja asenteet ovat kuitenkin nekin vuorovaikutussuhteessa yhteiskunnan sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Yhteisöllisiä arvoja ja asenteita ei voida vaalia tai vahvistaa, elleivät  yhteiskunnan rakenteet ja olosuhteet tarjoa niille hedelmällistä kasvualustaa. Yhteisölliset asenteet ovat esimerkiksi riippuvaisia tietyistä ihmisen sisäänrakennetuista biologisista ominaisuuksista, kuten kyvystä empatiaan, jota puolestaan säätelevät erilaiset biologiset ja sosiaaliset tekijät.

Sosiobiologinen tutkimus on kyennyt osoittamaan, että ihmisillä samoin kuin muilla kehittyneimmillä sosiaalisilla eläimillä on taipumus nepotismiin, sukulaisten suosintaan, joka heijastuu myös moraalikoodistossa: Oman ryhmän jäseniin sovelletaan erilaisia standardeja kuin ryhmän ulkopuolisiin. Kaikki sosiaaliset eläimet enemmän tai vähemmän osoittavat empatiaa ja solidaarisuutta oman ryhmän jäseniä kohtaan, ja vastaavasti välinpitämättömyyttä tai jopa vihamielisyyttä ryhmän ulkopuolisia kohtaan.

Monirotuisissa ja –kulttuurisissa yhteiskunnissa tästä tosiasiasta seuraa kahdenlaisia ongelmia: Ensinnäkin, erilaisien etnisten ryhmien taipumus muodostaa etnisin perustein yhteiskunnan sisään omia yhdyskuntiaan, jotka noudattavat yhteiskunnan muihin etnisiin ryhmiin ja yksilöihin nähden erilaisia standardeja kuin oman ryhmänsä keskuudessa. Tällaisessa asetelmassa muut ryhmät, tai mikäli ao. ryhmä itse on vähemmistönä, niin koko muu yhteiskunta, ovat kilpailijan tai jopa vihollisen asemassa. Luonnollisesti tästä seuraa se, että tällaiseen kilpailijaan tai viholliseen kohdistuviin rikoksiin suhtaudutaan ainakin vähemmän tuomitsevasti kuin omaan ryhmään kohdistuviin.

Toiseksi, yksilöä korostavissa yhteiskunnissa erilaisten rotujen ja kulttuurien läsnäolo vahvistaa ja voimistaa individualismin käynnistämää yhteiskunnan kollektiivisten rakenteiden hajoamisprosessia korostamalla yksilöiden välisiä eroavaisuuksia. Mitä erilaisimmilta toiset yksilöt vaikuttavat ja mitä useampiin erilaisiin alakulttuureihin ja elämäntapoihin yhteiskunta on jakautunut, sitä enemmän yksilöt etääntyvät ja vieraantuvat toisistaan ja muusta yhteiskunnasta.

Moniarvoisessa, -kulttuurisessa ja –rotuisessa yhteiskunnassa yhteiskuntaa ylläpitävät yhteenkuuluvuustekijät – yhteinen identiteetti, yhteiset arvot ja normit – ovat voimaltaan vähäisiä. Yhteenkuuluvuustekijöiden vähäisyys puolestaan vähentää yksilöiden rikollisen ja muun epäsosiaalisen käyttäytymisen estoja.

Edellä sanotun voi havaita pitävän paikkansa myös todellisuudessa. Monikulttuurisissa ja –rotuisissa yhteiskunnissa rikollisuus on suhteellisesti suurempi ongelma kuin etnisesti ja kulttuurillisesti homogeenisemmissä yhteiskunnissa. Etninen ja kulttuurillinen hajanaisuus on otettava huomioon yhtenä tärkeänä tekijänä, kun arvioidaan syitä esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Brasilian kaltaisten maiden poikkeuksellisen korkeisiin rikostilastolukuihin.

Varallisuus ja tulonjako

Köyhyys sekä varallisuuden ja tulojen epätasainen jakautuminen on perinteisesti nähty vasemmiston piirissä keskeisimpänä rikollisuutta selittävänä tekijänä. Tässä onkin perää. Kulttuurin, etenkin uskonnon, merkitys välittävänä tekijänä on kuitenkin suuri, sillä se määrittelee paljolti sen, miten legitiiminä yhteiskunnassa vallitseva varallisuuden ja tulojen jakauma koetaan. Islaminuskoisissa arabimaissa esim. tulo- ja varallisuuseroja siedetään merkittävästi enemmän kuin vaikkapa Pohjoismaissa.

On kuitenkin ymmärrettävää, että köyhyys kaventaa yksilön valinnanmahdollisuuksia elämäntapojen suhteen. Köyhillä ihmisillä on myös suurempi kyky sietää rikollisesta elämäntavasta aiheutuvia riskejä, koska heillä on taloudellisessa ja sosiaalisessa mielessä vain vähän hävittävää.

Köyhyys toisaalta tuskin koskaan yksinomaan tai edes pääasiallisesti on rikollisuutta selittävä tekijä. Maailma on täynnä köyhiä yhteisöjä, joissa rikollisuus on kuitenkin vähäistä. Kulttuurin lisäksi tarvitaan ainakin kaksi muuta tekijää selittämään vähäosaisuuden ja rikollisuuden keskinäistä suhdetta: vertailukohtien olemassaolo ja yhteisön koheesioaste.

Ensiksikin, vähäosaisuus on helpommin siedettävissä, jos se on tasaisemmin jakautunut yhteisön sisällä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että taloudelliseen syrjäytymiseen ei liity tällöin yhtä suurta sosiaalisen syrjäytymisen riskiä kuin sellaisissa yhteisöissä, joissa tulo- ja varallisuuserot ovat suuret. Vähäosaisuuden yksilöön kohdistamat paineet ovat nimittäin luonteeltaan ensisijaisesti sosiaalisia ja psykologisia, ja vasta toissijaisesti taloudellisia.

Yhteisön koheesioasteella tarkoitetaan tässä sitä, kuinka kiinteästi yhteisöön kuuluvat yksilöt tuntevat kuuluvansa yhteisöönsä, ja miten yksilöt näkevät itsensä suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Yksilöä korostavissa, moniarvoisissa, -kulttuurisissa ja rotuisissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa koheesioaste on heikko, kuten olemme jo edellä todenneet.

Jokatapauksessa voidaan todeta, että tasaisella tulojen- ja varallisuuden jaolla on yhteiskuntaa tasapainottava vaikutus. Materialististen tekijöiden korostaminen rikollisuutta selittävinä tekijöinä johtaa kuitenkin helposti näkökulman vääristymiseen.

Urbanismi

Suurkaupunkien elämänmuodolle leimalliset vieraantuneisuus ja yhteisöllisyyden kokemisen puute, ovat epäilemättä omiaan lisäämään siellä elävien yksilöiden alttiutta rikollisuuteen ja muuhun epäsosiaaliseen käyttäytymiseen, kuten ilkivaltaan ja vandalismiin. Urbaanin elämänmuodon nimettömyys ja sosiaalisen kontrollin puute alentavat lisäksi kynnystä vastuuttomaan käyttäytymiseen, sillä kiinnijäämisriski ja pelko yhteisön tuomiosta ovat suurkaupungeissa suhteellisen vähäisiä.

Samanaikaisesti modernin maailmanajan arvokriisi ja yhteiskunnan atomisoituminen myös kiihdyttävät ihmisten pakkautumista suurkaupunkeihin. Suurkaupungin urbaanissa nimettömyydessä kun on helpompi sietää elämän arvottomuutta, omaa juurettomuutta, vieraantuneisuutta ja kadotettua minuutta muiden samankaltaisten seurassa, mutta samalla yksin. Tällä tavoin kaupunkilainen elämäntapa samalla myös ruokkii modernisaaatiota ja yksilökeskeisyyttä muodostaen vaikeasti katkaistavan noidankehän.

Englantilainen eläintieteilijä Desmond Morris on verrannut suurkaupunkeja eläintarhoihin. Kirjassaan Ihmisten eläintarha (1969) Morris osoittaa, kuinka ihmiset kaupungeissa kärsivät monista ongelmista ja sairauksista, joita myös eläintarhojen eläimillä on. Stressi, välinpitämättömyys, odottamattomasti pintaan pulpahteleva aggressio, mielisairaus, epänormaali seksuaalisuus jne. ovat ilmiöitä, jotka ovat tyypillisiä niin eläintarhojen eläinten kuin kaupunkien asukkaidenkin keskuudessa. Morrisin mukaan syynä on kummassakin tapauksessa liikakansoitus.

Ihmiset ovat lajina sopeutuneet elämään pienissä noin sadan yksilön heimoyhteisöissä, joissa jokainen tuntee jokaisen henkilökohtaisesti, ja joilla on oma muilta heimoilta rajattu reviirinsä. Kaupunkimiljöössä pääosin persoonattomat ihmissuhteet ja monet päällekkäiset reviirit sotivat biologista perusolemustamme vastaan, mikä puolestaan aiheuttaa monenlaisia psyykkisiä paineita, jotka sitten usein heijastuvat ulospäin häiriökäyttäytymisenä.

Urbanisoituminen hyväksytään nykyisin itsestään selvyytenä, luonnollisena kehityksenä, johon ei voi, eikä saa puuttua. Tosiasiassa urbanisaatio on vähintäänkin yhtä paljon kulttuurimme tuote kuin teknillis-taloudellisten imperatiivien sanelema rationaalinen järjestely. Kaupunkimaisesta elämänmuodosta voidaan tuskin kokonaan päästä eroon, mutta modernin maailmanajan suurkaupungit eivät ole välttämättömiä. Erityisesti informaatio- ja jakeluteknologian kehitys mahdollistaisi jo nyt tuotannon ja liiketoimintojen laajemman hajasijoituksen. Tuotannon hajasijoituksen, hallinnon hajauttamisen, paikallisyhteisöjen itsehallinnon sekä paremman kaupunkisuunnittelun avulla voitaisiin vähentää kaupunkien kasvupaineita ja edistää ”ihmisen kokoisten” yhteisöjen muodostumista ja säilymistä. Tämä kaikki tulisi näkymään ennemmin tai myöhemmin myönteisenä kehityksenä myös rikostilastoissa.

Rikos ja rangaistus

Rikollisuudelle altistavat geneettiset ja psykokemialliset tekijät jäävät tällä kertaa käsittelemättä, koska ne joka tapauksessa ovat ainakin osittain yhteiskunnallisten vaikutuskeinojen ulottumattomissa. Sen sijaan on tuskin mahdollista kirjoittaa rikollisuudesta käsittelemättä jollakin tavoin myös rangaistusjärjestelmää.

Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole puolustella rikollisuutta tai rikollisia. Rikollisuuden ymmärtäminen on eri asia kuin sen hyväksyminen. Mutta jos jokin ongelma halutaan ratkaista, on se ensin ymmärrettävä. Yhteiskunnan kannalta olisi edullisinta, jos rikollisuus kyettäisiin ehkäisemään jo ennakolta, mutta tämän epäonnistuessa on turvauduttava rangaistusjärjestelmään.

Rangaistusjärjestelmän järkiperäinen käyttö edellyttää sekin rikollisuuden taustatekijöiden ymmärtämistä. Rangaistusjärjestelmillä on perinteisesti nähty olevan joko pelote- tai kasvatusfunktio tai molemmat. Sen lisäksi rangaistusjärjestelmällä voidaan katsoa olevan vielä hyvitysfunktio, ts. uhreja, uhrin omaisia ja muuta yhteiskuntaa tyynnyttelevä tehtävä sekä eristämisfunktio, eli paatuneilta rikoksentekijöiltä riistetään mahdollisuus rikollisen toiminnan jatkamiseen eristämällä heidät muusta yhteiskunnasta.

On kuitenkin selvää, että esimerkiksi rangaistusjärjestelmän pelotekyky on heikko, jos yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen yksilöt kokevat, että heillä on vain vähän menetettävää. Tällaisissa olosuhteissa kiinnijäämisriski ja rangaistus näyttävät sangen vähämerkityksellisiltä rikollisuudella saavutetun hyödyn rinnalla. Tällaisia yksilöitä rangaistus sinänsä ei estä palaamasta rikolliseen elämäntapaan rangaistuksen kärsimisen jälkeenkään. Vankilat ovat taas perinteisesti onnistuneet huonosti kasvatusfunktion toteuttamisessa eli rikollisten kasvattamisessa pois rikollisesta elämäntavasta lainkuuliaisiksi kansalaisiksi. Vankiloista onkin useimmissa tapauksissa tullut vain rikollisten väliaikaisia säilytyspaikkoja, joista rikolliset palaavat yhteiskuntaan vieläkin epäsosiaalisempina ja katkeroituneempina kuin he olivat niihin joutuessaan. Tätä kierrettä on mahdotonta katkaista, jos vankeudenhoitojärjestelmä ei kykene paremmin täyttämään kasvatusfunktiotaan.

Rangaistusjärjestelmä toimii riittävänä pelotteena vain sellaisia rikollisryhmiä kohtaan, joiden rikollisuus on luonteeltaan ammattimaista ja laskelmoitua, kuten ammatti- ja ns. valkokaulusrikollisuus yleensä on. Länsimainen oikeuskäytäntö on kuitenkin perinteisesti kohdellut tällaisia rikollisryhmiä suhteellisen helläkätisesti taparikollisiin verrattuna. Rangaistusasteikko on lisäksi vanhastaan määräytynyt ennemminkin tekojen aiheuttaman yleisen paheksunnan kuin niiden yhteiskunnalle aiheuttaman taloudellisen tai moraalisen vahingon mukaan.

Rangaistusjärjestelmissäkin on siis paljon parantamisen varaa. Tässä artikkelissa on kuitenkin tahdottu korostaa sitä, että rikollisuudessa on kysymys erittäin monisyisestä yhteiskunnallisesta ongelmasta, jonka ehkäisemiseksi tarvitaan rangaistusjärjestelmän kehittämisen ohella myös voimakkaita yhteiskunnallisia toimenpiteitä.

Länsimainen yhteiskunta ei ole kyennyt ratkaisemaan rikollisuuden muodostamaa ongelmaa, koska sen yksilökeskeiset elämänarvot, urbanisaatio ja muut modernismin sivutuotteet ovat olleet omiaan vain luomaan suotuisamman kasvualustan rikollisuudelle. Sen enempää oikeisto kuin vasemmistokaan eivät ole kyenneet ymmärtämään rikollisuutta kokonaisvaltaisena ilmiönä , koska se on niiden materialististen maailmanselitysmallien ulottumattomissa.

Menestyksellinen toiminta rikollisuutta vastaan edellyttää siis uudenlaista yhteiskunnallista näkemystä ja valmiutta syvällisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Koska rikollisuus heijastelee kokonaisvaltaisesti vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta, ei rikollisuuden vastaista toimintaa voi eristää omaksi kokonaisuudekseen, vaan se on nähtävä osana yleistä yhteiskunnallista tervehdyttämisprosessia. Tähän tervehdyttämisprosessiin on kuitenkin politiikan tarjoama keinovalikoima riittämätön, sillä se edellyttää myös syvällisiä muutoksia vallitsevassa kulttuurissa ja arvoissa; lyhyesti sanoen, vallitsevan kulttuurillisen hegemonian syrjäyttämistä.

Tapio Linna