Kommunitarismin haaste: Liberalismin valta-asema murenee

Liberalismi on ollut modernia länsimaista poliittista ja yhteiskunnallista ajattelua hallitseva suuntaus aina 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Erityisesti liberaali individualismi, jonka peruspilareita ovat suvaitsevaisuus, yksilön autonomia ja yksilön oikeudet, muodostaa länsimaisen poliittisen ajattelun valtavirran itsestään selvänä pidetyn peruslähtökohdan, jota ei ole tapana kyseenalaistaa. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana länsimaisen liberalismin kriitikoiksi on noussut joukko tutkijoita ja poliittisia teoreetikkoja, joista yleisesti käytetään nimitystä ’kommunitaristit’. Mistä tässä suuntauksessa on sitten kysymys, ja miten vakavan haasteen liberaalille hegemonialle se oikein muodostaa? Entä onko kommunitarismissa aineksia ns. kolmannen tien ideologiaksi?

Kommunitaristisen kritiikin taustalla on nähtävä liberalismin yhä ilmeisemmäksi käynyt teoreettinen ja käytännöllinen kyvyttömyys modernin yhteiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Länsimaisten yhteiskuntien alati kasvava arvotyhjiö, moraalin ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden heikkeneminen sekä yleinen piittaamattomuus ja vieraantuneisuus, olivat kaikki merkkejä siitä, että jotakin oli länsimaisten yhteiskuntien rakennustyössä mennyt vakavasti vikaan. Vaikka nämä ongelmat näyttivät uhkaavan itse liberaalin yhteiskuntamallin perustaa, ei liberalismi kyennyt vastaamaan näihin ongelmiin. Näytti päinvastoin siltä, että monet länsimaisen yhteiskunnan ongelmat todistivat nimenomaan liberaalin poliittisen teorian virheellisyydestä.

Kritiikin airueina toimi joukko lähinnä amerikkalaisia tutkijoita, jotka pääasiassa 1980-luvulla julkaistuissa kirjoituksissaan kiinnittivät huomiota liberalismin teoreettisiin puutteisiin ja ongelmakohtiin. Kritiikin kärki kohdistui erityisesti aiemmin lähes koskemattomana pidetyn liberaalin individualismin perusteisiin.

Koska nämä uuden sukupolven liberalismin kriitikot kritisoivat kärkevimmin juuri liberaalia individualismia, ja koska he toisaalta omasta puolestaan halusivat korostaa yhteisöjen asemaa ja sosiaalisten siteiden merkitystä yksilön identiteetin määrittäjinä, ryhdyttiin heistä käyttämään nimitystä ’kommunitaristit’ (engl. communitarians, vrt. community, ’yhteisö’), jota vanhastaan käytettiin anglosaksisessa maailmassa tarkoittamaan kollektivististen, yhteisön merkitystä korostavien ajatussuuntausten kannattajia. Kommunitaristit arvostelivat liberalismia sen atomismista ja universalismista. Heidän mukaansa liberaali poliittinen teoria perustui liian atomistisille, abstrakteille ja todellisuudelle vieraille lähtökohdille. Liberalismi on tästä johtuen kyvytön luomaan sellaisia rakenteita, jotka voisivat edistää tai edes ylläpitää sellaista yksilömoraalia, joka on edellytys yhteiskunnan toimivuudelle.

Liberaali yhteiskuntanäkemys

Liberaali teoria kuvaa yhteiskunnan universaalina, toisensa vapaiksi ja tasa-arvoisiksi henkilöiksi tunnustavien yksilöiden välisenä yhteistyön järjestelmänä. John Rawls, joka on nykyajan kenties merkittävin liberalismin teoreetikko, on täydentänyt tätä peruslähtökohtaa asettamalla vielä muutaman lisäehdon. Yksilöiden on nimittäin Rawlsin mukaan, saavuttaakseen vapaan ja tasavertaisen kansalaisen aseman, omattava kaksi moraalista kykyä; heidän on omattava käsitys oikeudenmukaisuudesta sekä siitä, mikä on ’hyvää’. Nämä kaksi kykyä ovat vähimmäisedellytyksenä sille, että yksilö voi toimia yhteistyökelpoisena yhteiskunnan jäsenenä ja tulla tunnustetuksi tasavertaiseksi muiden kanssa.

Rawlsin mukaan käsityksellä oikeudenmukaisuudesta tarkoitetaan kykyä ymmärtää, soveltaa ja toimia niiden yleisten oikeuskäsitteiden mukaan, jotka ovat tunnusomaisia ’reilun pelin’ ehdoin tapahtuvalle sosiaaliselle yhteistoiminnalle.

Kyvyllä käsittää se, mikä on ’hyvää’, tarkoitetaan Rawlsin mukaan yksilön kykyä ensin muodostaa ja arvioida käsitystä siitä, mikä on hänen oma rationaalinen etunsa tai hyväksi hänelle, ja sitten rationaalisesti tavoitella tätä näin määriteltyä ’hyvää’. Tätä määritelmää ei Rawlsin mukaan tulisi kuitenkaan tulkita liian ahtaasti, vaan sen mukaan, mitä yleisesti pidetään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena ihmisen elämässä.

Edellä esitetystä on helppo havaita, että Rawlsin teoretisointiin sisältyy monenlaisia ongelmallisia olettamuksia. Ensiksikin, liberalismi näkee ihmisen rationaalisena valintoja tekevänä olentona, joka kykenee objektiivisesti arvioimaan omaa etuaan ja toimimaan sen puolesta ilman, että välittävillä tekijöillä, kuten kasvatuksella, kulttuurilla ja yhteiskunnalla olisi merkitystä. Liberalismin rationalistinen ihmiskäsitys on myös ristiriidassa nykyaikaisen tieteellisen ihmiskäsityksen kanssa, joka korostaa myös ihmisen käyttäytymisen bio-psykologista luonnetta. Tämän näkökohdan mukaan ihminen on vain rajoitetusti rationaalinen olento, jota suurelta osin ohjaavat myös vietit ja vaistot sekä osin tiedostamattomat emotionaaliset ja fysiologiset tarpeet.

Toiseksi, liberaalissa teoriassa edellytetään tiettyjen oikeuden ja moraalin perusväittämien yleismaailmallista luonnetta. Universaaleja olisivat siten esim. vaatimus kaikkien kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta ja oikeudesta henkilökohtaiseen vapauteen. Rawls uskoo lisäksi tiettyjen muidenkin oikeuskäsitteiden, kuten omaisuuden ja omistamisen olevan luonteeltaan universaaleja. Olettamus moraali- ja oikeusperiaatteiden universaalista luonteesta on liberalismin eettinen kulmakivi. Tämä on kuitenkin pelkkä olettamus ilman vähäisintäkään empiiristä näyttöä.

Bernd Schilcher on huomauttanut, että Rawlsin teoria näyttää edellyttävän, että nuo kaksi edellä mainittua moraalista kykyä (käsitys oikeudenmukaisuudesta ja siitä, mikä on ’hyvää’) olisivat aina täydellisesti vaikuttamassa. Toisin sanoen, kukaan ei olisi koskaan esim. sairauden tai onnettomuuden takia vajaatoiminen näiden kykyjen suhteen. Rawls, vaikka tiedostaakin tämän seikan olemassaolon, sivuuttaa sen kirjoituksissaan vähin äänin. Liberaali rawlsilainen hahmotelma normaaleista ja täydellisessä yhteistyössä toimivista kansalaisista luo kuvan yhteiskunnasta, joka koostuu yksinomaan vahvoista ja terveistä yksilöistä, ja jossa yhteistyötä tehdään ainoastaan keskinäisen edun pohjalta. Tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta. Heikoista ja sairaista huolehtiminen on aivan yhtä normaali osa elämää kuin vahvojen ja terveiden välinen yhteistoimintakin. Liberaali yhteiskuntaa amputoiva näkemys osoittaa Schilcherin mukaan suuren puutteellisuutensa juuri siinä, että jättää huomioimatta todellisuudessa vallitsevan solidaarisuuden heikkoja ja avuttomia kohtaan.

Liberaalien yhteiskunnan amputointi ulottuu kuitenkin paljon pidemmälle. Kun pidetään mielessä, että liberaalit yhteiskunnat ovat ennen kaikkea rationaalisia yhteiskuntia, niin voimme helposti yhtyä liberaalin teoreetikon, Amy Guttmanin, kanssa seuraavan johtopäätökseen: ”Kuvitelkaamme yhteiskunta, jossa kaikki ehdottomasti kunnioittavat toistensa liberaaleja oikeuksia. Ihmiset eivät silloin muodostaisi rakkaus- tai ystävyyssiteitä (koska yksilö näin asettaisi tietyt yksilöt eriarvoiseen – parempaan – asemaan muihin yksilöihin nähden. toim. huom.), he eivät liittyisi kotiseutuyhdistyksiin, poliittisiin puolueisiin, ammattiyhdistyksiin tai uskonnollisiin yhteisöihin. Tämä olisi kenties täydellisen liberaali, luultavasti myös oikeudenmukainen yhteiskunta, mutta se ei varmastikaan olisi paras tai toivottavin yhteiskuntamalli.”

Kansalaishyve ja moraali

Kommunitaristien näkökulmasta yksi liberaalin yhteiskuntamallin vakavimmista puutteista on se, että siitä puuttuvat kokonaan yksilöiden sosialisaatiota, kansalaishyveitä ja yleistä moraalia ylläpitävät ja tukevat rakenteet. Liberaalin yhteiskuntateorian näkemys yksilöstä autonomisena moraalisena toimijana on kommunitaristien mielestä filosofisesti kestämätön, koska se ei ota lainkaan huomioon niitä yhteisöllisiä siteitä ja yhteisiä arvoja, jotka ovat aina vaikuttamassa moraalisiin valintoihimme jokapäiväisessä elämässä.

Liberaalin etiikan kulmakivi on toisten yksilöiden oikeuksien kunnioittaminen. Liberalistinen teoria olettaa lisäksi, että ihmiset voidaan motivoida noudattamaan liberaaleja moraaliperiaatteita oman etunsa vuoksi, jolloin moraalikasvatukseksi riittää, että ihmisille opetetaan mitä nämä periaatteet ovat. Kommunitaristit puolestaan eivät usko, että ihmiset noudattaisivat moraaliperiaatteita oman etunsa vuoksi, tai että liberaali moraali olisi riittävä moraalikasvatuksen pohjaksi. ”Ellei moraalinen toimintamme ole kytkeytynyt yhteisön elämään osallistumiseen, me todennäköisesti kärsimme tahdon puutteesta tai itsepetoksen tunteesta pyrkiessämme noudattamaan liberaalin moraalin periaatteita. Tai me saatamme hylätä ne kokonaan”, kirjoittaa Marc Stier ja jatkaa: ”Koska liberalismin moraali on niin kapea-alaista, se ei sellaisenaan riitä määrittelemään hyvää elämäntapaa. Kyetäkseen kunnioittamaan toisia ja itseään, lasten on opittava noudattamaan laaja-alaisempaa moraalistandardia, joka on aina yhteydessä tietynlaisen tapaan elää. Lapsi kärsii itsetunnon puutteesta, ellei hänellä ole käsitystä siitä, mikä elämässä on tärkeää ja näin ollen, millaista elämää hänen tulisi elää. Lapsi kasvaa erilleen muista ihmisistä, ellei hän ota osaa yhteisöllisiin toimintoihin, joissa kaikkien on elettävä tiettyjä ideaalisia toimintatapoja noudattaen. Lapselta tulee puuttumaan moraalisen elämän edellyttämää itsehillintää, ellei häntä koskaan vaadita tekemään enempää kuin kunnioittamaan toisten oikeuksia. Ja lapsi tuntee olevansa oikeutettu saamaan enemmän kuin hän ansaitsee, mikäli hän tottuu saamaan aina tahtonsa lävitse ilman, että häneltä koskaan vaaditaan mitään.”

Stierin mukaan aikuiset, jotka ovat tällä tavoin saaneet kasvatuksensa aidon yhteisön puitteiden ulkopuolella, huomaavat ennen pitkää, että toisten oikeuksien kunnioittaminen ei lisääkään heidän omaa onnellisuuttaan. ”Maailma, jossa ihmisten on sallittua tehdä mitä tahansa tyydyttääkseen omia mielihalujaan, kunhan vain eivät loukkaa toisten ihmisten oikeuksia, ei todennäköisesti ole paikka, jossa näitä oikeuksia pitkän päälle kunnioitettaisiin. Me voimme tehdä kaikenlaista ilkeyttä ja pahaa, vaikka emme loukkaisikaan kenenkään oikeuksia. Yleiset sopivaisuussäännöt eivät enää olisi kovinkaan yleisiä, jos ne jätetään yksin liberaalin moraalin armoille… Ennen pitkää he (ihmiset) – hyvästä syystä – ihmettelevät, miksi heidän tulisi kunnioittaa sellaisten ihmisten oikeuksia, jotka kohtelevat heitä huonosti… Me emme voi luottaa siihen, että ihmiset eivät valehtelisi, pettäisi tai varastaisi menestyksensä eteen, kun he voivat odottaa kanssaihmisiltään vain vähän tukea, mutta sitäkin enemmän alituista kilpailua.”

Sirkku Hellstenin mukaan kommunitaristien näkemykset moraalista lähentelevät Hegelin Kantin universalismiin kohdistamaa kritiikkiä. ”Hegelin tapaan kommunitaristit huomauttavat, että vaikkakin yksilöt tekevät lopulliset moraaliset valintansa itse, nämä valinnat eivät tapahdu rajoittamattomassa vapaudessa. Sen sijaan, meidän moraalinen toimintamme on aina yhteydessä sosiaalisen viitekehykseemme, minkä vuoksi siihen liittyy erilaisia sosiaalisia paineita. Ainut keino hyvän moraalin edistämiseksi on rakentaa sellainen poliittinen järjestelmä, joka rohkaisee ja pitää tarvittaessa pakkokeinoin yllä yleistä moraalia ja yhteisiä arvoja.”

Yhteishyvä

Liberalistisen teorian mukaan yhteiskunta on siis ainoastaan yksilöiden välinen yhteistyöjärjestelmä. Tälle yhteistyöjärjestelmälle on leimallista pluralismi: uskonnollisten, filosofisten ja moraalisten oppien moninaisuus. Tämä ei ole liberalismin mukaan ohimenevä ilmiö, vaan demokraattisen kulttuurin pysyvä piirre. Tästä johtuen yleistä konsensusta siitä mikä on hyvää ja tavoittelemisen arvoista, ei voida koskaan saavuttaa. Liberalismin periaatteiden mukaisesti yhteiskunnan (valtion) on näin ollen oltava (teoriassa) arvojen suhteen neutraali.
Kommunitaristit nostavat puolestaan liberalismin neutraliteetin vastapainoksi ’yhteishyvän’ käsitteen. Liberaalien kielenkäytössä ’yhteishyvä’ tarkoittaa eräänlaista toimivaa kompromissia, jossa eri yksilöiden erilaiset preferenssit on soviteltu yhteen kenenkään oikeuksia kuitenkaan loukkaamatta. Liberalismi ei kuitenkaan arvota näitä erilaisia preferenssejä keskenään. Esim. striptease -esitystä se ei aseta arvossa oopperaa ylemmäksi tai alemmaksi. Kommunitaristien mukaan me kuitenkin voimme, ja meidän täytyykin tehdä tällainen arvoarvostelma, sillä yhteiskunta voi säilyä vain, mikäli se ylläpitää arvoja, jotka käsitetään objektiivisiksi.

Miten tämä on sitten perusteltavissa? Will Kymlickan mukaan suurin piirtein näin: Se mahdollisuus, että valtio voisi pysyä arvojen suhteen puolueettomana edellyttää, että yksilön ’minuus’ ei ole sidoksissa sosiaalisen rooleihin. Koska ’minuus’ on kuitenkin olennaisilta osin muodostunut sosiaalisista rooleista, on liberaali neutraalisuus hylättävä.

’Miksi sitten liberaali neutraalius edellyttää ’minuutta’, joka ei ole sosiaalisten roolien määrittelemä? Koska liberalismissa neutraalius oikeutetaan sillä perusteella, että näin kunnioitetaan yksilöiden itsemääräämisoikeutta. Jos valtio ryhtyisi suosimaan tiettyjä arvoja toisten sijaan, tekisi se liberalismin mukaan epäsuosioon joutuneita arvoja kannattaville vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi ajaa ja toteuttaa näitä arvoja omassa elämässään. Nämä ihmiset eivät siten, toisin sanoen, voisi tehdä itsestään sitä mitä he haluavat. Yksilön oikeus tehdä elämällään mitä hän itse haluaa on kuitenkin liberalismin mukaan poliittisen järjestelmän eräs peruspilareista. Siksi valtion on oltava arvojen suhteen neutraali.

Kommunitaristit puolestaan vastustavat ajatusta, että meidän tulisi kunnioittaa yksilöiden itsemääräämisoikeutta – ainakin siinä muodossa, kun se liberalismissa määritellään. Kommunitaristit, päinvastoin kuin liberalistit, väittävät, että yksilön ’minuus’ koostuu yksilön sosiaalisista rooleista (luokka, rotu, uskonto, kansallisuus jne.), ja että liberaalien edellyttämää riippumatonta minuutta ei ole olemassakaan. Näin ollen se, se minkä koen ’hyvänä’, on ’hyvää’ niiden roolien näkökulmasta, jotka olen omaksunut. Tästä johtuen myös yksilön elämänvalinnat määräytyvät viime kädessä niiden arvojen mukaan, jotka liittyvät yksilön omaaviin sosiaalisiin rooleihin. Liberaali näkemys yksilön kyvystä määritellä itse itsensä on kommunitaristien mukaan siten yksinkertaisesti harhakuvitelma.

Tässä yhteydessä on huomautettava, että eräät kommunitaristit ovat varmastikin sortuneet ylilyönteihin korostaessaan ’minuuden’ sidonnaisuutta sosiaalisiin rooleihin. Vaikkakaan me tuskin voimme kuvitella sellaisen ’minuuden’ olemassaoloa, joka olisi täysin sosiaalisista rooleista riippumaton, yksilöt eivät kuitenkaan ole sosiaalisten rooliensa vankeja. Ihmiset voivat ainakin periaatteessa kyseenalaistaa ja vaihtaa roolejaan ja niihin liittyviä arvoja. Tämän toteaminen ei ole kuitenkaan ristiriidassa sen väittämän kanssa, että ihmisen ’minuus’ on sidonnainen sosiaalisiin rooleihin. Sosiaaliset roolit eivät ole välttämättä pysyviä, mutta ’minuuden’ sidonnaisuus niihin voi silti olla sitä.

Epäyhtenäinen liike

Edellä on käsitelty kommunitarismin filosofista sisältöä, pääasiassa siihen kuuluvan liberalismin kritiikin kautta. Kommunitaristit ovat kuitenkin varsin epäyhtenäinen ryhmä ajattelijoita, joita erottavat lähes yhtä monet seikat kuin yhdistävätkin. Tähän on olemassa syynsä. Vaikka kommunitarismi voidaan käsittää eräänlaisena reaktiona liberalistiselle ideologialle, se ei ole missään vaiheessa halunnut irtaantua täysin liberalismin teoreettisista lähtökohdista, eikä varsinkaan sen liberaaleista ideaaleista. Kommunitarismin johtavat teoreetikot luokittelevat tai ovat ainakin jossain elämänsä vaiheessa luokitelleen itsensäkin liberaalin yhteiskuntamallin kannattajaksi. Täydellistä välirikkoa näiden kahden suuntauksen välillä ei ole päässyt syntymään, koska useimmat kommunitaristit ovat kokeneet tärkeäksi ylläpitää jonkinlaista dialogia liberalismin ja kommunitarismin välillä.

Kommunitaristisen filosofian piirissä onkin havaittavissa ainakin kaksi erilaista suuntausta tai koulukuntaa, joista toinen pitäytyy johdonmukaisemmin kiinni kommunitaristisissa lähtökohdissa, ja toinen pyrkii jonkinlaiseen synteesiin liberalismin kanssa. Näistä jälkimmäinen suuntaus näyttää tällä hetkellä olevan hallitsevana – tai joka tapauksessa se on näkyvin osa kommunitaristista liikettä. Tämän ’liberaalin’ kommunitarismin huomattavin edustaja on varmastikin amerikanjuutalainen Amitai Etzioni, joka on Communitarian Network -organisaation puheenjohtaja ja tunnetuin hahmo.

Etzioni on kuvaillut edustamaansa suuntausta ’responsiiviseksi kommunitarismiksi’. Tämän suuntauksen lähtökohtana on liberalismin ’täydentäminen’ kommunitarisen filosofian keinoin, ja näin ollen se haluaa välttää vastakkainasettelua näiden aatesuuntien välillä. Etzionin Communitarian Network toimii eräänlaisena ideologisena painostusjärjestönä eli lobbyna, joka pyrkii vaikuttamaan suoraan päättäjiin ja poliittisiin taustavaikuttajiin henkilökohtaisten kontaktien ja ’soluttautumisen’ kautta. Ryhmä katsookin saaneensa ajetuksi läpi omia näkemyksiään eräissä Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin ja Iso-Britannian pääministeri Tony Blairin hallitusten poliittisten ohjelmien muotoiluissa.

Bernd Schilcherin mielestä on kuitenkin kyseenalaista missä määrin Etzionin ’responsiivinen kommunitarismi’ on enää kommunitarismia. Etzioni esimerkiksi ehdottomasti hylkää kommunitaristien parissa aiemmin vallalla olleen arvorelativistisen kannan, ja ilmoittaa sen sijaan olevansa liberaalien tavoin universalismin kannalla moraalikysymyksissä – tai tarkemmin sanottuna, hän haluaa löytää ’tasapainon’ universaalien ja kontekstuaalisten lähtökohtien kesken moraalikysymyksissä. Etzioni ei myöskään näe individualismin ja yhteisöllisyyden välistä suhdetta samalla tavalla jännitteisenä kuten ’perinteinen’ kommunitarismi.
Etzionin ’responsiivinen kommunitarismi’ pitää liberaalien tavoin edelleen yhteiskunnan pluralistista luonnetta selviönä. Kommunitarismin suhde pluralismiin ei ole koskaan ollut kovin yksiselitteinen, mutta ainakin osa kommunitaristeista on kokenut pluralismin enemmän tai vähemmän ongelmallisena. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa ihmiset kuuluvat samanaikaisesti moniin erilaisiin, päällekkäisiinkin yhteisöihin, jotka määrittelevät yksilön identiteettiä. Marc Stierin mukaan eräät kommunitaristit ovat toisinaan ilmaisseet huolensa tällaisten päällekkäisten yhteisöjen olemassaolosta, joille me omistamme vain osan itsestämme. Tällaisten osittaisten ja keskenään kilpailevien yhteisöjen normatiivinen vaikutus yksilön käyttäytymiseen jää eittämättä vähäiseksi, ja on varsin kaukana spartalaismallisesta tiiviistä ja suljetusta yhteisöllisyydestä, jota Stierin mukaan monet kommunitaristit pitävät ihanteenaan.

Kolmas tie?

Etzionilaisen ’responsiivisen kommunitarismin’ suuri paradoksi on siinä, että hyväksyessään liberalismin keskeiset teoreettiset lähtökohdat, se ei voi olla törmäämättä niihin samoihin teoreettisiin ja käytännöllisiin ongelmiin, joista kommunitaristit liberalismia alun perin kritisoivat. Eräät Etzionin tukijoihin kuuluvat kommunitaristit ovat katsoneet ’responsiivisen kommunitarismin’ edustavan ns. kolmatta tietä sosialismin ja kapitalismin välillä, mutta Etzionilainen versio kommunitarismista tarjoaa siihen varsin heikot lähtökohdat. Etzioni itse korostaakin mieluummin liikkeensä pragmaattista ja eettistä luonnetta, mikä onkin johdonmukaista, sillä tällä tavoin tulkittuna kommunitarismi jää pelkäksi moraliteetiksi ilman konkreettista yhteiskunnallista sisältöä.

Kommunitarismissa on kuitenkin aineksia muuhunkin. Mikäli kommunitaristit haluaisivat olla todellinen vaihtoehto ja vastavoima nykyiselle liberaalille hegemonialle, olisi liikkeen ensiksikin syytä ottaa alkuperäinen argumentaationsa vakavasti. Se ei kuitenkaan riitä. Kommunitaristiseen teoriaan liittyvät ongelmat on ratkaistavissa vain, jos tehdään selkeä pesäero liberalismiin aina arvolähtökohtia myöten.

Etzionilainen paradoksi on ollut mahdollista mm. siksi, että kommunitaristit ovat tarkastelleet yhteisöjä lähinnä yksilön näkökulmasta. Kommunitaristit eivät ole ottaneet yksiselitteistä kantaa yksilön ja yhteisön väliseen suhteeseen, vaikka ovatkin kritisoineet individualismin ylikorostamista ja yksilön autonomian periaatetta. Tämä on kuitenkin avainkysymys, jonka kohdalla jokaisen yhteiskuntateoreetikon on valittava puolensa. Yksilön nostaminen arvossa yhteisön edelle johtaa väistämättä individualistisiin ja liberaaleihin ajatteluun, kuten edellä on etzionilaisten kohdalla saatu todeta. Ollakseen uskottava vastavoima ja vaihtoehto liberaalille yhteiskuntateorialle, kommunitaristien olisikin pidettävä arvolähtökohtanaan yhteisön ensisijaisuutta yksilöön nähden.

Vastaukseksi ei kelpaa se, että yritetään väittää yksilön ja yhteisön olevan yhtä tärkeitä, sillä näin ei voida käsitellä näiden toimijoiden välistä eturistiriitaa, joka juuri on tämän kysymyksen taustalla.

Kommunitaristien pyrkimys luoda yksilön ja yhteisön välille tasapainoisempi suhde on sinänsä hyvä ja kannatettava tavoite, mutta se jää väistämättä pelkäksi sanahelinäksi, ellei se perustu selkeään näkemykseen yksilön ja yhteiskunnan välisestä suhteesta.

Miksi kysymystä yhteiskunnan ja yksilön välisestä suhteesta on niin vaikea ratkaista? Me olemme toki kaikki yksilöitä, mutta mitä se merkitsee? Yksilön elämä on rajoitettu – kukin meistä elää kosmisessa mittakaavassa mitättömän pienen hetken ja lopulta kuolee pois. Jokainen meistä on tietenkin ainutlaatuinen, mutta niin on jokainen hiekanjyvänenkin – eikä se tee meistä korvaamattomia. Mitä lopulta ovat yksilö ja yksilöllisyys? Ilman yhteisöä ne ovat merkityksettömiä käsitteitä vailla kiinnekohtaa ja sisältöä.

Tapio Linna

Lähteet:
Hellsten, Sirkku Kristiina, The Many Faces of the Communitarian Though: Communitarianism in the Modern Western World.
Johnson, R. N., Notes on Communitarianism, Phil. 213.
Nübel, Hans Ulrich, Vor einem Jahrhundert des Autoritarismus?
Nübel, Hans Ulrich, Die ”Bessere” Gesellschaft: Kommunitarische Ansätze an der Schwelle des Jahrhunderts.
Schilcher, Bernd, Communitarian Aims and Standards – Within a Universal or Contextual Setting?
Stier, Marc, How Much of Communitarianism is Left (and Right)?

Osaa tämän artikkelin internet-lähteistä ei voi enää lukea netissä.