Viime vuosina on eurooppalaisen poliittisen keskustelun yhteydessä käytetty paljon käsitettä kolmas tie. Tällä lähinnä sosiaalidemokraattien ja poliittisen keskustan käyttämällä termillä on viitattu yleensä ns. kolmanteen vaihtoehtoon vapaan markkinatalouden ja valtiososialismin välissä. Tunnetuin käsitettä propagoiva poliitikko lienee Ison-Britannian pääministeri Tony Blair. Todellisuudessa kolmas tie (Third Way tai Third Position) poliittisena ajattelumallina ja ideologisena suuntauksena juontaa juurensa jo 1960-luvulle ja eroaa huomattavasti sekä sisältönsä että muotonsa puolesta nykypäivän blairismista. Merkittävin suuntauksen kehittäjä on ollut ranskalainen Alain de Benoist.
Blairismi pyrkii olemaan ”vaihtoehto” ainoastaan retoriikan tasolla ja nojautuu todellisuudessa voimakkaasti talousliberalistiseen ajattelumalliin ja tätä kautta markkinoiden vapaan toiminnan kautta toteutuvaan pidäkkeettömään internationalismiin. Itse asiassa Britanniassa myös Labourin nykyisellä valtakaudella on sosiaalidemokraattien perinteiseen ideologiaan kuuluvaa, kansallisvaltion kautta toteutuvaa hyvinvointikoneistoa koko ajan purettu työmarkkinoiden joustavuuden yms. nimissä.
Alkuperäisen kolmas tie -filosofian perusteesejä on, että talouden ja muiden modernin yhteiskunnan järjestelmien tulee olla alisteisia ihmisten luontaisesti muodostamien, yhteisesti jaetun kulttuurin ja traditioiden varaan rakentuvien yhteisöjen toiminnalle.
Alkuperäisen kolmas tie -filosofian perusteesejä on, että talouden ja muiden modernin yhteiskunnan järjestelmien tulee olla alisteisia ihmisten luontaisesti muodostamien, yhteisesti jaetun kulttuurin ja traditioiden varaan rakentuvien yhteisöjen toiminnalle. Ihmiset eivät tule tietoisiksi todellisesta luonnostaan ja olemuksestaan abstraktien käsitejärjestelmien kuten ”ihmiskunta”, ”globaali talous” jne. kautta, vaan niiden tapojen, perinteiden ja arvojen kautta, joita heidän yhteisöönsä on historian kuluessa muodostunut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kolmas tie hylkäisi modernin yhteiskunnan saavutukset, ja olisi paluuta jonkinlaiseen 1800-luvun romanttis-idealistiseen yhteisöutopismiin. Sen sijaan se korostaa, että ihmisen perusluonne sosiaalisena ja yhteisöllisenä olentona, jonka toiminnalle ja koko elämälle kollektiivisesti jaetut arvot ja ideat antavat mielekkyyden, ei ole muuttunut miksikään.
Näistä lähtökohdista seuraa, että kolmas tie poliittisena suuntauksena näkee päävastustajanaan talousliberalistisen ideologian ja sen ajaman globaaliin markkinatalouteen perustuvan kapitalismin. Taloudellisen liberalismin perimmäinen tavoite on hävittää kaikki yhteisölliset muodosteet ihmisten ja markkinoiden väliltä, jolloin näiden ultra-individualisoituneiden yksilöiden ainoiksi merkitystä muodostaviksi tekijöiksi elämässä jäisivät kuluttajan rooli ja materiaalisten nautintojen etsiminen. Kolmannen tien toinen poliittinen keihäänkärki kohdistuu nykyiseen liberaaliin vasemmistoon, joka, vaikka väittääkin olevansa vastavoima kapitalismille, itse asiassa tukee sen tavoitteita. Ylettömässä internationalismin ja kulttuuripluralismin hegemoniassaan merkittävä osa vasemmistoa tuhoaa perinteisiä yhteisöllisiä ja kulttuurisia rakenteita samalla tahdilla kuin talousliberalistit raadollisemmilla ja laskelmoivammilla toimenpiteillään.
EU jatkuvasti tuhoaa yksipuolisella markkina-ajattelullaan, konsumerismillaan ja monikulttuurisuudellaan niitä arvoja, joita puolustamaan kolmas tie alunperin syntyikin. Kuva: Goodshoot
Kolmannen tien käytännöllisiä poliittisia toimintalinjoja hahmotellut englantilainen Troy Southgate on korostanut, että jos kansalliset ja yhteisölliset erityispiirteet halutaan Euroopassa säilyttää, on meidän kaikkien yhdistettävä voimamme yleiseurooppalaisella tasolla. Toisin sanoen koko Eurooppa tulee nähdä yhtenä suurena kansakuntana ja kulttuurisena muodosteena, johon yksittäiset kansakunnat antavat jatkuvan luovan panoksensa ja uudistavat sitä dynaamisella tavalla. Syy tähän on jo siinä, että koska vastapuoli pyrkii jatkuvasti organisoitumaan globaalilla tasolla rakentaessaan yksinapaista maailmanjärjestystä, on eurooppalaistenkin selviytyäkseen luotava yhteinen pan-eurooppalainen identiteetti.
Southgate korostaa, että hänen eurooppalainen kansakunta -ajattelullaan ei ole mitään tekemistä nykyisen Euroopan Unionin kanssa. EU päinvastoin jatkuvasti tuhoaa yksipuolisella markkina-ajattelullaan, konsumerismillaan ja monikulttuurisuudellaan niitä arvoja, joita puolustamaan kolmas tie alunperin syntyikin. Hän on pahoillaan siitä, että EU on saattanut koko pan-eurooppalaisuuden huonoon valoon monien muuten oikeita johtopäätöksiä tehneiden henkilöiden mielissä.
Vaihtoehtona ylhäältä alaspäin hallitulle Euroopan Unionille Southgate näkee kansalaisten aitoon osallistumiseen ja vaikuttamiseen perustuvan, alhaalta ylöspäin ohjautuvan mallin, jossa ylempi päätöksentekotaso olisi jatkuvasti vastuussa alemmille kollektiivisille elimille. Malli olisi eräänlainen moderni sovellutus Pierre-Joseph Proudhonin ja Mihail Bakuninin kehittelemästä federatiivisen hallintotavan periaatteesta. Laajamittaisia Euroopan sisäisiä väkivaltakoneistoja ei enää tarvittaisi, koska ihmisten toimintaa ohjaisivat yhteinen identiteetti ja yhteiset kulttuuriset arvot talouden pakkojen sijaan. Samoin Eurooppaa vuosisatoja kiusannut nurkkakuntainen patriotismi jäisi historiaan. Kolmas tie näkeekin syynä Euroopan tämänhetkiselle alennustilalle sen, että aina näihin päiviin asti taloudelliset edut ovat olleet tärkeämpiä kuin yleiseurooppalainen identiteetti, jolloin kansallisvaltiot ovat alistuneet pääomapiirien eduille ja ryhtyneet vihollisuuksiin keskenään. Globaalilla tasolla on Alain de Benoist korostanut, että Euroopan tulee ottaa neutraali asenne suhteessa maailmanpoliittisiin kiistoihin eikä enää automaattisesti mieltää itseään osaksi länttä (eli Yhdysvaltojen etuja).
Kolmannen tien tavoitteet ja koko ajattelu nousee siis Euroopan historiasta, kulttuurista ja arvoista, joten siinä mielessä sitä ei voi pitää minään ”uutena” poliittisena ideologiana. Vaikka sen periaatteet ovat tämän päivän näkökulmasta vallankumouksellisia, se ei syyllisty naiviin vallankumousromantiikkaan kuvitellessaan, että muutos tapahtuisi automaattisesti, kun joukot kokoontuvat barrikadeille tietyn päivämäärän koittaessa. Vallankumous on orgaaninen prosessi, joka alkaa jokaisen eurooppalaisen omasta tietoisuudesta ja toiminnasta oman yhteisön puitteissa.
Pekka Palolahti