Robert S. Griffin:
The Fame of a Dead Man’s Deeds: An Up-Close Portrait of White Nationalist William Pierce
1st Books, 2001, USA.
413 s., ISBN 0-75960-933-0
Hiljattain keskuudestamme poistunut William Luther Pierce (1933-2002) kuului valkoisen amerikkalaisen nationalismin merkittävimpiin vaikuttajiin. Hänen perustamansa National Alliance–järjestö on yksi vanhimmista Yhdysvalloissa edelleen toimivista valkoisista nationalistiryhmistä. Pierce toimi myös järjestön johtajana kuolemaansa saakka.
William Pierce oli terävä ja syvällinen poliittinen ajattelija, jota arvostettiin laajasti myös eurooppalaisissa nationalistipiireissä. Hän toi julki ajatuksiaan etenkin hänen järjestönsä julkaisuissa, joista tärkein oli aikakauslehti National Vanguard, sekä pääosin itse juontamassaan American Dissident Voices -radio-ohjelmassaan.
Pierce tunnetaan ehkä kuitenkin parhaiten hänen salanimellä kirjoittamistaan poliittisesti motivoiduista jännitysromaaneistaan The Turner Diaries (1978) ja Hunter (1983), joista varsinkin ensin mainittu toi hänelle kosolti kyseenalaista mainetta. The Turner Diaries -romaanin epäiltiin julkisuudessa olleen tärkeänä vaikuttimena 1984 Yhdysvaltojen luoteisosia terrorisoineen The Order -ryhmän toiminnalle sekä myöhemmin Timothy McVeighille, joka yhdessä kumppaninsa kanssa 1995 teki 168 kuolonuhria vaatineen pommi-iskun FBI:n Oklahoman virastotaloon. Pierceä ei intensiivisistä viranomaistutkimuksista huolimatta kyetty koskaan yhdistämään kumpaankaan tapaukseen, mutta tämä ei estänyt julkista sanaa leimaamasta häntä jonkinlaiseksi terrorismin kummisedäksi.
The Fame of the Dead Man’s Deeds on henkilökuva William Piercestä ja systemaattinen selonteko hänen ajattelustaan. Kirjan kirjoittaja Robert R. Griffin on Vermontissa asuva kasvatustieteen professori, joka oman kertomansa mukaan sai yllykkeen tämän kirjan kirjoittamiseen juuri tuosta edellä mainitusta Oklahoman pommi-iskusta. Griffin selittää, että hän halusi ottaa selvää, kuka William Pierce oikein oli, ja mitä hän tahtoi. Griffin vaikuttaa lähtökohdissaan vilpittömältä. Hän lähestyy aihettaan tutkijan tai dokumentaristin tavoin pyrkien kuvaamaan todellisuuden sellaisena kuin se on ilman reunaehtoja. Hän ottaa etäisyyttä Piercen ajatuksiin, mutta ei tuomitse tai moralisoi tämän sanomisia. Nykymaailmassa tällainen asenne on varsin harvinainen, ja ansaitsee siksi täyden tunnustuksen.
Griffinin kirjan pääasiallisena lähteenä ovat olleet henkilökohtaiset haastattelut sekä Piercen omat kirjoitukset. Kirjoittaja kertoo viettäneensä kokonaisen kuukauden National Alliancen “päämajassa” Länsi-Virgian osavaltion maaseudulla kesällä 1998 kerätäkseen aineistoa kirjaansa varten. Lisäksi Griffin on taustoittanut kerrontaansa varsin ansiokkaasti. Kirjaa lukiessa onkin helppo havaita, että tekijä on todella paneutunut aiheeseensa.
Kirjan nimi viittaa muinaispohjoismaiseen runoon, joka oli Piercelle henkilökohtaisesti läheinen ja kuvaa kirjoittajan mukaan hyvin hänen elämänasennettaan. Runon mukaan “karja kuolee, lähimmäiset kuolevat, ja niin meistä jokainen itsekin kuolee ajallaan”, mutta että on kuitenkin yksi asia, joka ei kuole, nimittäin “vainajan tekojen maine”. Piercelle runon sisältämä ajatus yksilön vastuusta itseään, ympäristöään ja jälkipolvia kohtaan on epäilemättä ollut merkityksellinen, sillä miksipä muutoin tämä entinen fysiikan professori olisi hylännyt uransa ja turvallisen keskiluokkaisen elämäntapansa omistaakseen elämänsä nyky-yhteiskunnassa pannaan tuomituille aatteille.
Griffin käy kirjassaan läpi Piercen elämänvaiheet vaihe vaiheelta, pysähtyen välillä kuvaamaan yksityiskohtaisemmin sellaisia vaikutteita ja tapahtumia, joilla on ollut erityistä merkitystä tämän elämässä. Piercen 1960-luvun alussa alkaneen poliittisen toiminnan kautta kirjasta avautuu myös mielenkiintoisia näkökulmia Yhdysvaltain valkoisen nationalismin historiaan. William Piercen poliittiseen menneisyyteen kuuluville John Birch Societylle ja George Lincoln Rockwellin perustamalle American Nazi Partylle omistetaan kirjassa kummallekin oma lukunsa. Samoin hänen elämänvaiheidensa kannalta tärkeät henkilöt kuten Revilo P. Oliver ja Robert Matthews saavat oman erilliskäsittelynsä.
Kirjan loppupuoli keskittyy lähinnä kuvaamaan ja systematisoimaan Piercen poliittista ajattelua. Tämä osuus onkin kirjan merkittävintä antia; vastaavaa kokonaisesitystä Piercen poliittisesta ajattelusta kun ei ole ennen julkaistu. Piercen tiedetään hieman ennen kuolemaansa itse suunnitelleen sellaisen kirjoittamista, mutta hänen poismenonsa oli lopulta niin äkillinen, ettei hän ehtinyt toteuttaa suunnitelmiaan. The Fame of the Dead Man’s Deeds on näin ollen tavallaan myös William Piercen poliittinen testamentti.
Arvioitaessa Piercen poliittisen ajattelun merkitystä pitää kuitenkin pitää mielessä, että Griffinin kirja ei ole kokonaisvaltainen esitys Piercen ajattelusta. Griffin on nostanut Piercen ajattelusta esiin tiettyjä teemoja, jotka hänen mielestä ovat keskeisiä Piercen toiminnassa tai muuten mielenkiintoisia. Tästä johtuen Piercen ajattelu esitetään kirjassa hieman irrallaan viitekehyksestään.
Kirjasta käy joka tapauksessa ilmi, että Pierce oli syvällinen ja johdonmukainen poliittinen ajattelija. Piercen ajattelun juuret olivat Saksan kansallissosialismissa ja perinteisessä amerikkalaisessa konservatismissa, mutta hän kehitti näitä ideoita edelleen ja otti myös vaikutteita muualta. Toisin kuin aatteelliset esi-isänsä, Pierce kykeni myös esittämään näkemyksensä johdonmukaisen maailmankatsomuksen muodossa, jossa yhteiskunnalliset kysymykset limittyivät saumattomasti ns. perimmäisiin kysymyksiin elämän tarkoituksesta sekä oikeasta ja väärästä.
Pierce olisi toki voinut uudistaa ajatteluaan perusteellisemminkin ja ottaa enemmän etäisyyttä aatteellisiin oppi-isiinsä. Suurimpana ongelmana Piercen ajattelussa on nimittäin se, että hän korostaa nähdäkseni liiaksi ulkoisten tekijöiden (so. juutalaisten) vaikutusta länsimaiden kulttuurillisessa ja moraalisessa degeneraatiossa. Vaikka tällaiselle ajattelutavalle onkin olemassa tietyt perusteet, ei selitysmalli kokonaisuudessaan ole uskottava. Piercen ajattelulta puuttuu myös universaalista kantavuutta; se on liiaksi sidottu sellaisiin kontekstuaalisiin kategorioihin kuten “valkoinen rotu” tai “länsimaat”.
Yhtä kaikki, Piercen argumentointi Griffinin kirjassa on kuitenkin erittäin vakuuttavaa ja pakottaa ennakkoluuloisimmankin lukijan punnitsemaan käsityksiään. Kun lisäksi Griffin kirjoittaa sujuvasti ja selkeäsanaisesti, eikä teos käy missään vaiheessa pitkäveteiseksi, voidaan puhua varsin miellyttävästä lukukokemuksesta. Ainoan huomautuksen teos saa huolimattomasti tehdystä oikoluvusta ja amatöörimäisen karusta ulkoasustaan sekä hakemiston puuttumisesta.
****+
Tapio Linna