Yrjö Ahmavaara & Tatu Vanhanen: Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin
Atena, Jyväskylä, 2001
322 s., ISBN 951-796-236-3
Ihmisen perimän tai tarkemmin sanottuna geenien vaikutus ihmisen käyttäytymiseen ja henkisiin ominaisuuksiin on ollut Suomessa ja muuallakin länsimaissa julkisen keskustelun yksi merkittävimmistä tabuista. Ihmisen biologinen tutkimus yhdistettiin toisen maailmansodan jälkeen jostakin syystä natsi-Saksan rotuoppeihin, joten koko aihepiiri leimautui poliittisesti epäilyksenalaiseksi. Kun vielä samanaikaisesti uudet, ympäristön vaikutusta korostavat oppisuunnat, niistä merkittävimpänä behavioralismi, olivat nousseet muodikkaiksi näkemykseksi tiedepiireissä, ja varsinkin niiden ulkopuolella, jossa ne saivat poliittista tukea nousevalta ns. uusvasemmistolta, sai ihmisen käyttäytymisen biologinen tutkimus odottaa uutta tulemistaan aina 1970-luvun lopulle saakka.
Noina 1950- ja 1960-lukujen pimeinä vuosina ihmisen biologista tutkimusta vietiin eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa etenkin monissa Yhdysvaltain yliopistoissa. 1960-luvulla syntynyt eläinten käyttäytymistä tutkiva uusi tutkimusala, etologia, antoi virikkeitä soveltaa sen metodeja myös ihmisen tutkimiseen. Saksalainen Konrad Lorenz ja britti Desmond Morris näin tekivätkin. Kuitenkin vasta Edward Wilsonin 1970-luvun puolivälissä lanseeraamasta uudesta tutkimusalasta, sosiobiologiasta, alkoi ihmisen biologisen tutkimuksen paluu tieteen eturiviin.
Huolimatta viime vuosikymmeninä tapahtuneista merkittävistä edistysaskelista ihmisen biologisessa tutkimuksessa ja ns. ympäristöparadigman tieteellisen uskottavuuden heikkenemisestä, humanistiset tieteenalat yhä vastustavat yhä voimakkaan tunnepitoisesti biologisen, tai kuten myös sanotaan darwinilaisen, tutkimusmetodin soveltamista ihmistieteisiin. Professorit Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen ovat jo vuosien ajan esiintyneet julkisilla foorumeilla ihmistieteisiin sovellettujen luonnontieteellisten tutkimusmetodien puolestapuhujina. Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin on kirja, jossa nämä kaksi tiedemiestä ovat liikkeellä ensi kertaa yksissä tuumin antaakseen panoksensa tähän keskusteluun.
Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin on tähän asti luultavasti avoimin ja voimakkain puheenvuoro ihmistieteisiin sovellettujen biologisten tutkimusmetodien puolesta Suomessa. Se ei kuitenkaan ole varsinainen biologisen tutkimusmetodia seikkaperäisesti esittelevä tai perusteleva teos. Yrjö Ahmavaaran kirjoittamassa kirjan ensimmäisessä osassa esitellään psykometristä tutkimusta ja sen tuloksia sekä tarkastellaan kysymystä perimän ja ympäristön osuudesta yksilön psyykkisten ominaisuuksien, erityisesti älykkyyden, määräytymisessä. Ilmeisesti aiheen arkaluontoisuudesta johtuen Ahmavaara on katsonut aiheelliseksi aloittaa aivan alkeista: Kirjan aloittaa parinkymmenen sivun johdatus modernin tieteen metodologiaan ja tieteenfilosofiaan.
Varsinaiseen asiaan päästyään Ahmavaara aloittaa seikkaperäisen esityksen siitä, mitä älykkyystutkimus on ja mitä se ei ole, pyrkien oikomaan älykkyystutkimuksiin ja yleensä psykometriikkaan liittyviä yleisiä harhaluuloja ja väärinkäsityksiä. Tästä edetäänkin sitten kiistaan perimän ja ympäristön suhteellisesta vaikutuksesta yksilön älykkyyden määräytymisessä, mistä päästäänkin käsittelemään aihetta myös laajemmassa yhteiskunnallisessa perspektiivissä tarkastelemalla älykkyydessä ilmeneviä tilastollisia eroavaisuuksia eri yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien välillä. Ahmavaara päättää osionsa tarkastelemalla lopuksi psykometriikan tuloksia kriminaalipsykologian alalla.
Ahmavaara kirjoittaa vakuuttavasti ja johdonmukaisesti. Hän on ennakoinut ilmeisimmät vastaväitteet ja vastannut niihin jo ennen kuin ne on ehditty edes esittää. Aiheen poliittinen arkaluontoisuus on saanut tekijän asettamaan sanansa varovaisesti, mutta asioista tehtävät johtopäätökset radikaalimpia kuin mihin tässä maassa on totuttu.
Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin -kirjan jälkimmäisessä osassa Tatu Vanhanen kertaa ensin biologisten metodien ja darwinismin esiinmarssia ihmistieteiden alueella, jonka jälkeen hän ryhtyy osoittamaan tutkimusalueita ja -ongelmia, joiden tutkimuksessa darwinilaista metodia voisi soveltaa. Vanhanen on osoittanut sanansa erityisesti tiedeyhteisölle, mistä syystä laajempaa yleisöä ehkä enemmän kiinnostavat näkökulmat on karsittu pois. Tässä on selvä ero Ahmavaaran ja Vanhasten osioiden välillä.
Vanhanen liikkuu kuitenkin aika hetteisellä maaperällä. Jos teoksen tarkoituksena on vakuuttaa yhteiskuntatieteilijät ja humanistit darwinilaisen tutkimusmetodin soveltuvuudesta heidän omille tutkimusalueilleen, olisi argumentointi voinut olla huolellisempaa ja harkitumpaa. Nyt monet darwinilaiset näkökulmat jäävät ikään kuin sivuhuomautuksiksi. Vanhanen esittelee lisäksi darwinilaista tutkimusmetodia soveltaneiden tutkijoiden töitä jokseenkin kritiikittömästi. Tutkimuksista tehtyjä monia, ainakin toistaiseksi hyvin epävarmalla pohjalla olevia yhteiskunnallisia johtopäätöksiä esitellään samoin yhtä suoraviivaisesti. Kun Vanhanen selittää nykyisenkaltaisen länsimaisen yhteiskunnan olevan ihmisluonnon kannalta paras olemassa oleva vaihtoehto, niin mukana on jo vahvasti kehäpäätelmän makua.
Yhtä kaikki, vaikka Vanhanen varmastikin on monissa asioissa oikeilla jäljillä, hänen argumentaationsa ei ole kokonaisuudessaan kovin vakuuttavaa. Pidättyväisempi ja kriittisempi ote olisi ollut myös poliittisesti viisaampi ratkaisu teoksen vastaanottoa ajatellen.
*** ½
Tapio Linna