David Horowitz:
The Art of Political War
(And Other Radical Pursuits)
Spence Publishing Company, Dallas, U.S.A., 2000
192 s., ISBN 1-890626-28-7
David Horowitz on monella taholla vaikuttava amerikkalainen konservatiivinen kolumnisti ja kirjailija, joka tunnetaan terävästä kynästään ja rohkeista kannanotoistaan. Kirjoissaan ja kolumneissaan Horowitz on hyökkäillyt toistuvasti vasemmisto-liberaaleja ja heidän ajamiaan poliittisia projekteja, kuten rotu- ja sukupuolikiintiöjärjestelmää vastaan. Huolimatta Horowitzin poliittisesti varsin maltillisista ja sovinnollisista lähtökohdista, poliittiset vastustajat ovat pyrkineet leimaamaan hänet ”kiihkoilijaksi” ja ”rasistiksi”. Leimakirveiltä Horowitziä ei ole pelastanut edes hänen juutalainen syntyperänsä tai se, että hän on mulattilapsen isäpuoli.
Horowitzin henkilöhistoria on kuitenkin vielä mielenkiintoisempi: Hän oli itse 1960-luvulla eräitä johtavia opiskelijaradikaaleja Yhdysvalloissa ja toimi mm. mustien panttereiden tukiorganisaatiossa. Poliittisen ”täyskäännöksensä” hän omien sanojensa mukaan teki vähitellen 1980-luvun puoliväliin mennessä. Nykyään Horowitz kirjoittamisensa ohella vaikuttaa mm. Yhdysvaltain republikaanisen puolueen sisäpiirissä. Vasemmistolaisesta taustastaan johtuen Horowitz tuntee poliittisen vastustajiensa ajattelutavan varsin hyvin, ja juuri tämä seikka tekeekin hänen kirjoituksistaan varsin mielenkiintoisia – myös suomalaisten lukijoiden kannalta, joita Yhdysvaltain sisäpoliittiset kuviot eivät ehkä muuten kiinnostaisi.
Tässä käsiteltävä Horowitzin uusin kirja The Art of Political War (And Other Radical Pursuits) koostuu oikeastaan kahdesta osasta. Ensimmäinen osa on tuo varsinainen The Art of Political War, joka on aiemmin julkaistu pamflettina, ja jossa käsitellään poliittisen markkinoinnin ja kampanjoinnin keinoja. Jälkimmäinen osa kirjaa koostuu Horowitzin eri lehdissä julkaistuista artikkeleista ja esseistä, jotka aiheensa puolesta… no, ainakin sivuavat kirjan ensimmäisen osan teemaa.
Horowitzin lähtökohtana on ollut yrittää selittää, minkä vuoksi liberaalit menestyvät poliittisessa kampanjoinnissaan yleensä ottaen konservatiiveja (siis lähinnä republikaaneja) paremmin siitäkin huolimatta, että konservatiivien ajamilla vaaliteemoilla on mitattu gallupeissa lähes säännönmukaisesti olevan laajempi kannatus äänestäjien parissa. Machiavellin tapaan Horowitz kuvailee esimerkkien valossa liberaalien poliittisen kampanjoinnin ominaispiirteitä sekä luettelee toisaalta varoittavia esimerkkejä konservatiivien epäonnistuneista kampanjoista, ja tekee sitten huomioistaan eräitä johtopäätöksiä. Johtopäätöksensä hän kirjaa sitten yleispäteviksi ”periaatteiksi”, jotka hän toivoo konservatiivienkin omaksuvan kampanjointinsa lähtökohdaksi.
Tosin Horowitzin periaatteisiin tutustuminen on omiaan vain vahvistamaan käsitystä siitä, että politiikka on taitolaji, ja vieläpä vaikea sellainen. Niinpä hänen ”periaatteensa” ovatkin ikään kuin kaksiteräisiä miekkoja. Esimerkkinä voisi ottaa vaikkapa periaatteen numero kaksi, jonka mukaan ”politiikka on sotaa asetelmista”. Horowitz kirjoittaa: ”Sodassa on aina kaksi osapuolta: ystävät ja viholliset. Sinun tehtävänäsi on määritellä itsesi ystäväksi niin laajalle äänestäjäkunnalle kuin mahdollista, samalla kun esität vastustajasi viholliseksi aina kun vain voit. Taistelevien osapuolten määrittäminen vastaa sotilasoppien käsitettä taistelukentän valitsemisesta. Valitse taistelukenttä, joka tekee kamppailusta sinulle niin helpon kuin mahdollista. Mutta ole varovainen. Amerikassa politiikkaa tehdään pluralistisessa viitekehyksessä, jossa äänestäjäjoukot ovat koostumukseltaan heterogeenisiä ja usein keskenään konfliktissa. ’Rehtiys’ ja ’suvaitsevaisuus’ ovat demokratiassa tapahtuvien poliittisten kamppailujen muodollisia pelisääntöjä. Mikäli annat itsestäsi pahantahtoisen tai liian tuomitsevan kuvan, vastustajallesi on paljon helpompaa määritellä sinut uhaksi (äänestäjäkunnan silmissä. toim. huom.), ja näin muodoin ’viholliseksi’.”
Horowitz huomauttaa itsekin ”periaatteittensa” ehdollisuudesta muistuttamalla, että politiikka on kontekstuaalista toimintaa, jossa sääntöjä jäykästi soveltamalla ei voi toivoa menestyvänsä. ”Joskin on totta, että hyökkäävä osapuoli yleensä voittaa, on kuitenkin tilanteita, jossa näin ei kuitenkaan käy, ja onkin siksi ehdottoman välttämätöntä ennakoida ja tunnistaa tällaiset tilanteet… jos politiikka onkin sotaa, niin se on myös yhdistelmä venttiä, noppapeliä ja pokeria.”
Edellä sanottu tietysti alleviivaa sitäkin, että Horowitzin periaatteiden ”oikeellisuus” on varsin suhteellinen asia. Intuitiivisesti voi silti kokea kirjoittajan olevan monissa asioissa ainakin oikeilla jäljillä. Kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä Horowitzin näkemykset kuitenkin ehdottomasti ovat.
Kirjan jälkimmäinen osa herättääkin sitten jo hieman ristiriitaisempia ajatuksia. Se on kokoelma eri yhteyksissä aiemmin julkaistuja Horowitzin artikkeleita ja esseitä, joita jollain tapaa yhdistävänä teemana on lähinnä liberaalien ajattelutapaan sisäänrakennetun kaksinaismoralismin paljastaminen. Tässä suhteessa kirjassa palataan osittain samoihin teemoihin kuin Horowitzin bestsellerissä Hating Whitey and Other Progressive Causes. Tietyssä mielessä monet näistä kirjan jälkimmäisen osan artikkeleista ja esseistä tukevat kirjan ensimmäisen osassa esitettyjä väitteitä, mutta väkisinkin tulee mieleen, että nämä ovat vain sivuntäytettä, joiden avulla 60-sivuinen pamfletti on saatu kasvatettua vajaat 200-sivuiseksi kirjaksi. Varsinkin suomalaisen lukijan kannalta tällä kirjan jälkimmäisellä osalla on varsin vähän tarjottavaa. Ikävä tyylirikko muuten mielenkiintoisessa kirjassa.
***
Tapio Linna