Jack London oli paitsi kirjailija, myös seikkailija ja merkittävä yhteiskunnallinen ajattelija. Hän oli yhtä aikaa sekä sosialisti että nationalisti, mikä näkyy myös hänen tuotannossaan.

Näköpiirin eräs keskeisimmistä tavoitteista on koko sen ilmestymisen ajan ollut pyrkimys tuoda esille erilaisia tapoja jäsentää yksilön ja yhteisön välistä suhdetta. Yksi merkittävimmistä tätä suhdetta käsitelleistä maailmankirjallisuuden edustajista on Jack London. Vaikka hänet nykyään tunnetaan paremmin pohjoisiin erämaihin ja etelämerelle sijoittuvista seikkailuromaaneistaan, kirjoitti hän myös useita puhtaasti yhteiskunnallisia teoksia. Koko hänen tuotantonsa läpi kulkevana punaisena lankana on näkemys yksilöllisen vahvuuden ja toimintakyvyn saavuttamisesta epäoikeudenmukaisten taloudellisten rakenteiden tai armottomien luonnonolosuhteiden puristuksessa.

Londonin yhteiskunnallisissa näkemyksissä korostuu voimakkaana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus. Hänen mukaansa yksilön henkisen ja fyysisen vahvistumisen edellytys on jatkuva kamppailu yhteisöllisen oikeudenmukaisuuden ihanteiden puolesta. London kuitenkin painotti yksilön omien juurien ja kulttuuriperimän tiedostamista sinä keskeisenä osatekijänä, joka motivoi toimimaan oman yhteisön edestä. Tämä seikka, ja se, että mm. Friedrich Nietzschen filosofialla oli voimakas vaikutus hänen ajatteluunsa, ovat luultavasti syynä siihen, että nykyään hänen elämäntyönsä yhteiskunnallinen merkitys on pyritty paljolti unohtamaan.

Ankarat lapsuudenkokemukset muotoilivat maailmankuvaa

Jack London syntyi tammikuun 12. päivänä 1876 San Franciscossa ja kasvoi äitinsä ja isäpuolensa John Londonin kanssa köyhissä oloissa. Päätettyään kansakoulun Jack joutui oppikoulun sijasta menemään työelämään turvatakseen perheensä niukat elinmahdollisuudet. Niinpä hän työskenteli säilyketehtaassa 12-tuntisia, mutta usein myös 18-tuntisia työpäiviä. Kerran hän joutui työskentelemään yhteen menoon 36 tuntia kymmenen centin tuntipalkalla ollessaan vielä vasta 13-vuotias. Londonin kesytöntä luonnetta kuvaa, että 15-vuotiaana hän karkasi ensimmäiselle seikkailuretkelleen. Salamatkustajana junassa hän matkusti aina tuhansien kilometrien päähän Yhdysvaltain itäisiin osavaltioihin asti.

Myöhemmin London meni töihin voimalaitokseen oppiakseen sähkömiehen ammatin. Sen sijaan hän joutuikin lapioimaan hiiliä laitoksen höyrykattiloihin. Työ uuvutti hänet täysin. Pian London sai tietää, että hän oli tietämättään joutunut tekemään kahden ihmisen työt. Tullessaan voimalaitokseen, nuorena ja riuskana, oli työnjohtaja heti erottanut kaksi vanhempaa hiilenlapioijaa ja pistänyt Londonin heidän tilalleen. Jälkeenpäin London kuuli, että toinen entisistä työntekijöistä oli tehnyt itsemurhan kun ei enää kyennyt elättämään vaimoaan ja kolmea lastaan. Näin London oppi inhoamaan äärimmilleen liberalisoitua markkinataloussysteemiä ja sitä mitä se teki ihmisille ja heidän yhteisöilleen.

Jack_LondonKesällä 1896 London pyrki opiskelemaan Kalifornian yliopistoon ja selvitti pääsykokeet helposti, suoritettuaan sitä ennen yötä päivää lukien oppikoulun oppimäärän. Hän oli ollut jo nuoresta lähtien kiinnostunut Euroopan historiasta ja eurooppalaisesta filosofiasta ja tutustunut mm. Kantin, Hegelin ja Leibnitzin ajatuksiin. Seuraavana keväänä hänen täytyi kuitenkin varojen puutteesta johtuen jättää opintonsa kesken. Vuonna 1897 London otti osaa Klondiken kultaryntäykseen ja vietti talven Yukonin territoriossa Kanadassa. Siellä ollessaan hän tutustui syvällisesti mm. Charles Darwinin Lajien synty -teokseen. Vaikka London ei löytänytkään Yukonista kultaa, muodostivat hänen omakohtaiset havaintonsa sen perustan, jolle rakentuivat monet hänen myöhemmistä romaaneistaan.

Ankarat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset olivat muovanneet Londonin maailmankuvaa ja vuoden 1896 huhtikuussa hän oli liittynyt Sosialistiseen työväenpuolueeseen. London toimi vuosikausia näkyvänä hahmona Yhdysvaltain sosialistisessa liikkeessä. Hänen näkemyksensä kuitenkin erosivat eräiltä keskeisiltä osin liikkeen valtavirrasta. Hän näki universaalin sosialismin idean liian utopistisena toteutettavaksi. Sen sijaan hän painotti kulttuuriperimän yhtenäisyyttä, joka hänen mukaansa vasta mahdollisti altruismin eli epäitsekkään ja pyyteettömän yhteisön muiden jäsenten puolesta toimimisen ja solidaarisuuden. Kun Londonin ystävä Cloudesley Johns oli moittinut tätä idealismin puutteesta, vastasi London hänelle 12. joulukuuta 1899 päivätyssä kirjeessään mm. seuraavasti:
“En usko ihmisen universaaliin veljeyteen. Luulen, että olen tuonut sen ilmi jo aiemminkin. Olen tieteellinen sosialisti, en utopisti.”

Kulttuuripiirin ja perimän merkitys

Londonin ensimmäinen varsinainen romaani on vuonna 1902 ilmestynyt Lumikenttien tytär (A Daughter of the Snows). Kirja sijoittuu pohjoisiin erämaihin ja päällisin puolin juonena on teoksen sankarittaren Frona Welsen rakkaus Vance Corlisseen. London kuitenkin pohtii kirjassa päähenkilöidensä suulla mm. kulttuuriperimän merkitystä ihmisten identiteetille. Frona puolustaa voimakkaasti esi-isiensä henkistä perintöä, kun taas Vance suhtautuu asiaan epäilevämmin. Frona Welselle ja yleensäkin Londonin kirjojen naishahmoille on tyypillistä, että he ovat aina miesten veroisia toimijoita ja ajattelijoita.

Ja miksen minä olisi ylpeä rodustani? Fronan posket hehkuivat ja silmät säkenöivät. He olivat muistelleet kumpikin lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään, jonka hän vain hämärästi muisti. Hän itse kuvitteli, että äiti oli ollut vaalea ja pellavatukkainen, tyypillinen anglosaksilainen (…) Keskustelu oli kääntynyt sitten rotuun yleensä, ja Frona oli innostuksissaan tullut sanoneeksi asioita, jotka tuntuivat vanhoillisemmin asennoituvasta Corlissista vaarallisilta ja tukevasti tosiasioihin perustumattomilta. Hän piti itseään liian avarakatseisena syyllistyäkseen rotuitsekkyyteen ja nurkkapatriotismiin ja oli suvainnut nauraa Fronan epäkypsille vakaumuksille. (…) – Aika ratkaisee, Frona totesi vetäen kätensä pois ja joutumatta hämilleen. Meidän rotumme on työntekijä- ja taistelijarotua, löytöretkeilijäin ja maailmankiertäjien rotua. Meillä on sisua painua vaikka läpi harmaan kiven, ja vaikka toivoakaan ei enää olisi, me vain paahdamme eteenpäin. (…) – Ja minä voin vakuuttaa, että teidän innostuksenne on tarttuvaa, Corliss vastasi. Näettekö, minäkin alan hehkua. Emme ole Jumalan, vaan Luonnon valittua kansaa, me anglit ja saksit, ja normannit, ja viikingit, ja me perimme maan. Nouskaamme ja lähtekäämme liikkeelle. – Nyt te nauratte minulle, ja sitä paitsi mehän olemme jo nousseet ja lähteneet. Miksi itse olette tulleet pohjolaan ellette vaalimaan rodun perintöä?

Perimän merkitys näkyy myös Londonin kaikkein suosituimmassa romaanissa, vuonna 1903 ilmestyneessä Erämaan kutsussa (The Call of the Wild), jota myytiin jo ensimmäisen vuoden aikana puolitoista miljoonaa kappaletta. Kirjan sankari Buck on koira, joka varastetaan kotoaan Kaliforniasta, ja joka joutuu ryöstäjien matkassa kauas pohjoiseen Klondiken kultamaille. Siellä Buckilla ei selviytyäkseen ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua esi-isiltään perittyihin vaistoihin.

Eikä se oppinut ainoastaan kokemuksista, vaan myös sen jo ammoin sammuneet vaistot heräsivät uudelleen henkiin. Lajin kesytetyt sukupolvet karisivat sen harteilta. Hämärällä tavalla sen muisti palasi lajin nuoruuteen, aikaan jolloin villikoirat vaelsivat laumoina aarniometsissä ja surmasivat riistansa sen tavoitettuaan. Sen oli helppo oppia tappelemaan nopeita sivalluksia ja viiltoja tai suden äkkipuraisuja käyttäen. Sillä tavalla ne unohtuneet esi-isätkin olivat tapelleet. Ne herättivät henkiin siinä uinuvan alkuelämän, ja se omaksui temput, joita esi-isiltä oli jäänyt perinnöksi lajiin. Ne palasivat kuin itsestään Buckin ominaisuuksiksi, ikään kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. Ja kun se äänettöminä pakkasöinä nosti kuononsa päin tähtiä ja ulvoi pitkän susimaisen ulvonnan, sen kuolleet ja maan tomuksi muuttuneet esi-isät ulvoivat sen kautta halki vuosisatojen.

Materiaalia kirjojaan varten London pyrki tietoisesti etsimään kaukaisista maista ja meriltä. Hän toimi mm. sotakirjeenvaihtajana. Ensimmäinen sota, josta hän yritti päästä kertomaan, oli buurisota vuonna 1902, mutta se ehti loppua ennen kuin hän pääsi Lontoota pidemmälle matkallaan Etelä-Afrikkaan. Kaksi vuotta myöhemmin London lähti Japaniin raportoimaan Venäjän-Japanin sodasta (1904-1905) lehtimagnaatti Randolph Hearstin toimeksiannosta. Hän pääsi tällä kertaa etulinjaankin asti huolimatta siitä, että japanilaiset tekivät parhaansa pitääkseen hänet Tokion baareissa.

London oli useiden muiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten tavoin ollut yllättynyt Kaukoidän kulttuuripiirin noususta uudeksi mahdiksi maailmanpolitiikassa. Mantsuriassa toukokuun 1. päivänä 1904 päivätyssä rintamaraportissaan japanilaisten taisteluvoiton jälkeen hän kertoo järkyttyneenä seuraavaa:

Näin monien japanilaisten sotilaiden seisovan ulkona ja katsovan sisälle suuren kiinalaisen talon ikkunasta. Minäkin menin katsomaan, ja se mitä näin vaikutti minuun yhtä suurena iskuna kuin jos joku olisi lyönyt minua nyrkillä kasvoihin. Sisällä talossa oli mies, valkoinen mies joka katsoi minuun sinisillä silmillään. Mies oli likainen ja sen näköinen, että oli juuri ollut mukana kiivaassa taistelussa. Ja sisällä oli muitakin valkoisia miehiä, samalla lailla sotavankeina ja huonossa kunnossa. Ja sisimmässäni tunsin, että minunkin paikkani olisi ollut heidän luonaan vankeudessa eikä täällä ulkona vapaudessa. (…) Luokseni tuli siviilivaatteissa oleva japanilainen virkailija. Hän kertoi heidän armeijansa voitoista ja sanoi: ’Te amerikkalaiset ette uskoneet että me voittaisimme valkoisen miehen. Nyt me olemme sen tehneet.’

Rautakorko

Vuonna 1907 ilmestynyt Rautakorko (The Iron Heel) on tärkein ja samalla militanteimman vallankumouksellisin Londonin yhteiskunnallisista romaaneista. Sitä on sanottu mm. George Orwellin 1984:n edeltäjäksi. Termi ”rautakorko” viittaa kirjassa amerikkalaisiin pääomapiireihin, jotka muodostavat oligarkkisen diktatuurin ja alistavat yhteiskunnan valtansa alle 1900-luvun alkupuoliskolla.

Kirja muodostuu seitsemänsadan vuoden päästä tulevaisuudessa ontosta tammesta löytyvistä päiväkirjoista, jotka kattavat vallankumouksellisen taistelun vuodet 1912-1932. Ne on kirjoittanut Avis Everhard, päähenkilö Ernest Everhardin vaimo. Ernest Everhard on oligarkkeja vastaan taistelevan työväestön johtohahmoja ja tämän persoonassa tulee hyvin esille Londonin omalaatuinen näkemys sosialismista, jossa vahva nietzscheläinen yli-ihmistyyppi yhdistyy altruistiseen uhrautumiseen yhteisön hyväksi. Näin Avis kuvaa kirjassa aviomiestään:

Minä sanoin, että hän ei pelännyt mitään. Hän oli ylimys luonnostaan, vaikkakin hän kuului ei-ylimysten piiriin. Hän oli yli-ihminen, vaaleaverinen peto, jollaista Nietzsche on kuvannut, ja sen lisäksi hän oli kansanvaltaisuuden aatteen läpitunkema.

Romaanissa kerrotaan, kuinka pääomapiirit saavat yhteiskunnan eri osa-alueet valtansa alle vähä vähältä. Kirkko, media, tiedemaailma ym. alistuvat uuteen järjestelmään ja pysyvät hiljaa, kun toisinajattelijat erotetaan viroistaan ja vangitaan. Monet toimittajat, papit ja tiedemiehet rupeavat uuden hegemonian puolestapuhujiksi.

Samaan aikaan ammattiyhdistysliike ja maltilliset sosialistit säilyttävät naiivin uskonsa oligarkkien vakuutteluihin kansanvaltaisen järjestelmän säilyttämisestä, vaikka Everhard kehottaa heitä valmistautumaan vallankumoukselliseen taisteluun. Lopulta oligarkit kukistavat väkivalloin vallankumoukselliset ja Everhard vangitaan ja teloitetaan. Kirjan lopussa kuitenkin viitataan siihen, kuinka oligarkkinen diktatuuri pikku hiljaa kuihtuu omaan materian palvontaansa ja henkiseen köyhyyteensä, ja kuinka lopullinen vallankumous suistaa heidät vallasta neljäsataa vuotta myöhemmin.

Kuunlaakso

Vuoden 1913 tienoilla Londonin oma terveys alkoi heiketä ja kenties tietoisuus omasta kuolevaisuudesta heijastui pessimistisenä sävynä hänen kirjoihinsa. Hänen näkemyksensä modernissa teollisessa yhteiskunnassa toteutuvan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden mahdollisuuksista vaihtuivat pikku hiljaa ”takaisin luontoon” -ideologiaan. Erityisen selvästi tämä tule esille 1913 ilmestyneessä teoksessa Kuunlaakso (The Valley of the Moon).

Kirjan sankaritar Saxon Brown ja hänen miehensä Billy Roberts ovat taloudellisessa ahdingossaan juuttuneet Oaklandin köyhälistökortteleihin. Saxonin tullessa raskaaksi he lopulta päättävät jättää kaupunkimaisen elämäntyylin ja muuttavat neitseellisen luonnon keskelle Kuunlaaksoon. Vaikka kirjan loppu on tavallaan onnellinen, sisältää se alakuloisen perussävyn Saxonin muistellessa maalausta, jonka oli nähnyt nuorena tyttönä:

Siinä oli intiaani preerialla, sotamaalauksineen kaikkineen, ja istuen hevosen selässä se katseli hämmästynein silmin junaa, joka kulki vastarakennettuja kiskoja pitkin. Intiaanien aika oli lopullisesti mennyt, hän ajatteli, kun rautatiet toivat uuden aikakauden. Ja oliko Billyn ja hänen kaltaistensa kohtalona myös hävitä uuden aikakauden tieltä?

Kuunlaaksoa ei sattumalta valittu kirjan tapahtumapaikaksi, sillä tällä muutama maili etelään San Franciscosta sijaitsevalla idyllisen kauniilla alueella oli myös Londonin oma maatila. Agrariaanisten ajatusten innoittamana London suunnitteli tilalleen omavaraista yhteisöä, jolla olisi mm. oma koulu ja voittoa tavoittelematon sekatavarakauppa.

Suunnitelmiensa toteuttamiseksi hän rakennutti maatilalleen suuren linnamaisen rakennuksen Wolff-housen. Tämä punapuun rungoista valmistettu kartano valmistui elokuussa 1913. Elokuun 22. päivän vastaisena yönä, muutamaa viikkoa ennen kuin Londonien oli määrä muuttaa sinne, rakennus kuitenkin paloi tuntemattomasta syystä maan tasalle. Londonilla ei ollut vakuutusta, joten hän menetti kaiken taloonsa sijoittaman omaisuuden.

Vuodesta 1909 lähtien London oli vähentänyt osallistumistaan sosialistisen liikkeen toimintaan ja keskittynyt maatilansa kehittämiseen. Maaliskuun 7. päivänä 1916 London jätti erokirjeensä Sosialistiselle puolueelle katsoen, että hänelle ei ollut enää sijaa liikkeessä. Erokirjeessään hän kirjoitti mm. seuraavasti:

Minun viimeinen sanani on, että vapaus, itsenäisyys ja riippumattomuus ovat jaloja asioita, joita ei voi antaa lahjaksi yhdellekään kansalle tai yhteiskuntaluokalle. Jos kansat tai yhteiskuntaluokat eivät itse kykene nousemaan oman voimansa ja kyvykkyytensä turvin, eivät ne koskaan tule saavuttamaankaan vapauttaan, itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan. Jos näitä jaloja asioita yritetään ylhäältä päin tarjota hopealautasella alistetuille kansoille tai yhteiskuntaluokille, eivät ne tiedä mitä niillä tulisi tehdä, ja ne tulevat jäämään sellaisiksi mitä aina ovat olleet: alistetuiksi kansoiksi tai yhteiskuntaluokiksi.

London oli jo parin vuoden ajan kärsinyt munuaisten vajaatoiminnasta ja marraskuun 22. päivän aamuna 1916 hänet löydettiin sängystään koomaan vajonneena. Elvytysyritykset eivät tuottaneet tulosta ja hän kuoli saman päivän iltana. Henkisesti ja fyysisesti raskas elämä oli viimein vaatinut veronsa. London haudattiin maatilalleen yksinkertaisin menoin.

Toiveensa mukaisesti hänen haudalleen ei pystytetty muistomerkkiä; elämä ja työt puhuvat puolestaan. London kirjoitti elämänsä aikana 50 romaania ja oli aikansa kenties suosituin kirjailija. Hänessä yhdistyivät harvinaisella tavalla kyky luoda eläviä romaanihenkilöitä, vahva yhteiskunnallinen näkemys ja omatunto sekä uskallus elää myös oma elämänsä ihanteidensa mukaisesti.

Pekka Palolahti

LÄHTEET:

Andreae, D. & Tigerstedt, E. N. Lyhyt kirjallisuuden historia. Porvoo: WSOY 1963.
London, J. Lumikenttien tytär. Hämeenlinna: Karisto 1986.
London, J. Erämaan kutsu. Hämeenlinna: Karisto 1986.
London, J. Rautakorko. Helsinki: Otava 1924.
London, J. Martin Eden. Juva: WSOY 1985.
London, J. Kuunlaakso osa 1. Helsinki: Otava 1924.
London, J. Kuunlaakso osa 2. Helsinki: Otava 1924.
Wolf, D. The Soul of Jack London part 1. National Vanguard, Issue No. 109, 1988.
Wolf, D. The Soul of Jack London part 2. National Vanguard, Issue No. 110, 1989.