Eteläisellä Tyynellä valtamerellä sijaitsevan Fidžin monikulttuurinen yhteiskuntamalli natisee liitoksistaan. Brittiläisten siirtomaaisäntien saarelle aikoinaan tuomat intialaissiirtolaiset ovat muodostavat nyt lähes puolet maan väestöstä ja alkuperäiset fidžiläiset tuntevat asemansa uhatuksi. Fidziläiset eivät ole kuitenkaan jääneet katselemaan meneillään olevaa kehitystä sivusta.
Fidži sijaitsee Tyynellä valtamerelle Australiasta itään ja suunnilleen kohtisuoraan pohjoiseen Uudesta Seelannista. Maa koostuu yli 300 saaresta. Asukkaita Fidžillä on kaikkiaan 860 000 (2012 arvio).
Kaukaisen Fidžin (engl. Fiji) tapahtumat ylittävät harvoin kansainvälisen uutiskynnyksen. Kuitenkin 19. toukokuuta vuonna 2000 tapahtui jotakin, mikä nosti Fidžin yllättäin median huomion keskipisteeksi ympäri maailman.
Tuona päivänä joukko aseistettuja miehiä tunkeutui Fidžin parlamenttiin ja otti kansanedustajat sekä koko istuvan hallituksen panttivangeikseen. Kaappareita johti aiemmin liikemiehenä tunnettu, osittain eurooppalaista verta suonissaan kantava George Speight. Kaappaajat vaativat Fidžille uutta alkuperäisten fidžiläisten oikeudet paremmin turvaavaa perustuslakia ja intialaissiirtolaisten johtaman hallituksen erottamista virastaan.
Fidžin presidentti Kamisese Mara myöntyi osittain kaappaajien tahtoon erottamalla pääministeri Mahatma Chaudryn hallituksen, mutta muutoin tilanne näytti ajautuvan umpikujaan. Asiaan vaikutti ratkaisevasti kansainvälinen painostus. Useat maat jäädyttivät poliittiset ja taloudelliset suhteensa Fidžiin, joka erotettiin myös brittiläisestä Kansainyhteisöstä.
Kaappaus päättyi heinäkuun 26. ja 27. päivän aikana, kun sotilaat pidättivät George Speightin ja 367 hänen kannattajaansa. Uusi maailmanjärjestys oli saanut erävoiton.
Mutta miten tähän oli tultu? Mistä Fidži-saarten poliittisessa kriisissä on oikein kysymys?
Kannibaalisaaret
Fidži on Tyynenmeren saarivaltioista pinta-alaltaan suurimpia, se on selvästi suurempi kuin Havaiji ja vain hieman pienempi kuin Uusi-Kaledonia. Kooltaan se on siis verrattavissa entiseen Hämeen lääniin. Asukkaita Fidžissä on nykyään n. 850 000.
Alkuperäiset fidžiläiset ovat melanesialaista ja polynesialaista alkuperää. Melanesialaiset piirteet ovat hallitsevia lännessä ja ylänköalueilla, polynesialaiset taas itäisillä saarilla.
Kuuluisa löytöretkeilijä kapteeni Cook oli ensimmäinen Fidžillä vieraillut eurooppalainen. Hän tosin pistäytyi saarella vain hetkeksi, eikä tavannut saaren asukkaita. Enimmäkseen eurooppalaiset kiersivät saaret kaukaa, sillä niitä ympäröivät teräväsärmäiset koralliriutat ja lisäksi saaren asukkaat olivat sotaisten ihmissyöjien maineessa. Pitkän aikaa Fidži-saaret tunnettiinkin Kannibaalisaarten nimellä. Kaupankäyntisuhteet fidžiläisten sekä eurooppalaisten ja amerikkalaisten kanssa alkoivat kuitenkin hiljalleen kehittyä 1800-luvun alussa. Saarille muodostui myös pieni eurooppalainen siirtokunta.
Fidžistä tuli siirtomaa kuitenkin vasta vuonna 1874, jolloin Iso-Britannia liitti saaret imperiumiinsa. Liittäminen tapahtui eurooppalaisten siirtolaisten ja osittain fidžiläistenkin aloitteesta, sillä brittien uskottiin tuovan heimosotien repimään maahan taloudellisen kehityksen edellyttämää vakautta.
Brittien siirtomaavalta Fidžillä oli fidžiläisten kannalta varsin lempeää, kiitos paljolti Sir Arthur Gordonin, joka toimi saarten ensimmäisenä kuvernöörinä. Gordon sääti lakeja, jotka käytännössä estivät fidžiläisten käytön työvoimana saarten puuvilla- ja sokeriplantaaseilla. Myös fidžiläisten omistusoikeus maahan turvattiin.
Intialaisten saapuminen
Brittien lempeästä hallintotavasta huolimatta brittivallalla oli nurjakin puolensa. Fidžiin perustettiin lisää sokeri- ja puuvillaplantaaseja, jotka tarvitsivat halpaa, ulkopuolista työvoimaa. Koska työvoimaa ei saatu Fidžiltä, sitä jouduttiin hankkimaan ulkopuolelta. Lähin suuri halpatyövoiman reservi oli Intiassa. Ajan tavan mukaan intialaiset olivat palvelussopimuksen tehneitä palkollisia (indentured servants), joiden palvelussopimus ei tosin välttämättä ollut vapaaehtoinen – monet oli “shanghaiattu” saarille. Palkka sekä työskentely- ja majoitusolosuhteet olivat usein täysin ala-arvoiset, mutta orjista heidät erotti sentään se, että viiden palvelusvuoden jälkeen he olivat periaatteessa vapaita. Täysin vapaita heistä tuli vasta toisen viiden vuoden jakson jälkeen, jolloin heillä oli lupa palata halutessaan kotimaahansa. Tällaisissa olosuhteissa moni jäi Fidži-saarille, ja näin siirtomaaisäntä sai sen mitä halusikin: halvan työvoimareservin saaren plantaasitalouden tarpeisiin.
Ajan myötä intialaisten määrä kasvoi kuitenkin niin suureksi, että fidžiläiset alkoivat huolestua maansa tulevaisuudesta. Ajan myötä kävi myös yhä selvemmäksi se, että intialaiset eivät olleet vain maassa tilapäisesti työskenteleviä siirtotyöläisiä, vaan että useimmilla heistä oli aikomus jäädä maahan pysyvästi.
Roturistiriita kärjistyy
Fidžiläisten ja intialaisten välillä on alusta lähtien ollut syvä juopa. Väestöryhmien kesken ei ole käytännöllisesti katsoen lainkaan ei-muodollisia yhteyksiä. He puhuvat eri kieliä, tunnustavat eri uskontoa ja heidän elämäntapansa ovat täysin erilaiset. Seka-avioliitto fidžiläisen ja intialaisen kesken olisi melkein ennenkuulumatonta. Kaikesta tästä huolimatta yhteiskuntarauha Fidžillä joten kuten säilyi siirtomaakauden loppuun asti. Eri väestöryhmät elivät omaa elämäänsä omissa suljetuissa yhteisöissään.
Fidžin itsenäistyminen vuonna 1970 muutti kuitenkin tilannetta. Koska saaren asukkaat saivat nyt itse vapaasti päättää asioistaan, kysymys vallanjaosta ja valtasuhteista nousi ymmärrettävästi hiertämään etnisten ryhmien välejä. Intialaisten määrä oli siirtomaakaudella kasvanut niin suureksi, että lähes joka toinen Fidžin asukas oli nyt intialaista syntyperää. Etnisten ryhmien välien sovittelu onkin ollut ollut Fidžin sisäpolitiikan hallitseva teema siitä pitäen.
Ensimmäinen yritys monikulttuurisen saarivaltion yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi oli vuoden 1970 perustuslaki. Perustuslain mukaan puolet parlamentin edustajapaikoista jaettaisiin tietyn ennalta sovitun alueellisen jaon mukaan ja vasta toinen puolisko jaettaisiin äänimäärien mukaan. Fidžiläiset myöntyivät perustuslakiin, koska uskottiin että se käytännössä takaisi fidžiläisten hallitsevan aseman maan politiikassa.
Fidžinationalismin synty
Aikaa myöten osoittautui, että vuoden 1970 perustuslaki ei riittäisi suojaamaan fidžiläisten oikeuksia ja estämään intialaisten nousua maan johtoon. Maan kaksipuoluejärjestelmä alkoi horjua, kun monet fidžiläiset alkoivat tuntea myös epäluottamusta fidžiläispuoluetta, Liittopuoluetta (Alliance Party), kohtaan, jonka uskottiin tekevän sopimuksia intialaisvetoisen Kansallisen federaatiopuolueen (National Federation Party) kanssa. Nämä epäilyt eivät olleetkaan aiheettomia; puolueet olivat keskenään hyväksyneet pitkän tähtäimen tavoitteekseen siirtymisen puhtaasti parlamentaariseen järjestelmään ja alueellisesta edustuksesta luopumisen.
Liittopuolue sai pian uuden kilpailijan: Sakiasi Butadrokan johtaman Fidžiläisen kansallispuolueen (Fijian Nationalist Party), joka asettui kiivaasti vastustamaan kaikkia intialaisille annettavia perustuslaillisia myönnytyksiä, ja asetti sen sijaan intialaisten koko oleskelun Fidžissä kyseenalaiseksi.
Fidžiläinen kansallispuolue eli FJP teki vuonna 1975 parlamentille aloitteen, jossa vaadittiin intialaisten karkoittamista maasta. Aloitteella ei ollut läpimenomahdollisuuksia, mutta se sai laajaa kannatusta fidžiläisen väestönosan keskuudessa. FJP omaksui samana vuonna tunnuslauseekseen “Fidži kuuluu fidziläisille”. FJP kritisoi myös demokratian, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon käsitteitä, joita se piti länsimaisina arvoina, jotka estäisivät Fidžiä saavuttamasta täyttä itsenäisyyttä.
Kuinka oikeassa FJP arvostelussaan olikaan, kävi ilmi vuoden 1977 parlamenttivaaleissa, joihin FJP myös osallistui. Enemmistövaalitavasta johtuen FJP ei saanut yhtään ehdokasta läpi, mutta sen onnistui viedä Liittopuolueelta niin paljon ääniä, että tämän asema maan suurimpana puolueena ja hallituksen muodostajana oli vaakalaudalla. FJP piti tulosta voittona, koska sen keskeisenä tavoitteena olikin ollut pyrkiä osoittamaan fidžiläisille, että vuoden 1970 perustuslaki ei riittäisi turvaamaan fidžiläisten oikeuksia ja estämään intialaisvaltaa. Liittopuolueen kärsimän vaalitappion vuoksi oli nimittäin lähellä se tilanne, että intialaisjohtoinen Federaatiopuolue olisi noussut hallituksen muodostajaksi.
Sotilaat ottavat vallan
Vuoden 1977 vaalien jälkeen oli selvää, että intialaissiirtolaiset eivät enää hyväksyisi vallitsevaa poliittista status quo’ta, vaan pyrkisivät tosissaan haastamaan fidžiläisten ylivallan maan politiikassa. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuoden 1987 parlamenttivaaleissa, tässä onnistuttiinkin, kun intialaisjohtoinen Federaatiopuolue nousi yhteistyössä hiljattain perustetun Työväenpuolueen kanssa hallituksen muodostajan asemaan. Fidžiläisten painajaisesta oli tullut totta: siirtolaiset johtivat nyt maata.
Vaalia seuranneina viikkoina fidžiläisten tyytymättömyys purkautui laajoina levottomuuksina. Kansallismielisten fidžiläisten ruohonjuuritason kansanliike Taukei järjesti lisäksi hallituksen vastaisia mielenosoituksia ympäri maata. Taukei muistutti fidžiläisiä maorien ja havaijilaisten kohtalosta; yhtäläisyydet Fidzin tilanteeseen olivat ilmeiset.
Toukokuun 14. päivä, noin kuukausi vaalien jälkeen, joukko Fidžin armeijan upseereja ja sotilaita päätti tehdä lopun intialaisvallasta ja ottaa vallan omiin käsiin. Vallankaappaus sujui verettömästi, ja kaappaajia johtaneesta everstiluutnantti Sitiveni Rabukasta tuli maan uusi pääministeri. Perustuslaki ja Britannian nimittämän kenraalikuvernöörin valta kumottiin.
Rabukan mukaan kaappauksen tavoitteena oli palauttaa poliittinen valta fidžiläisten käsiin. Hän vaati perustuslakiin muutoksia, jotka takaisivat hallitusvallan pysyvän fidziläisten käsissä. Fidžiläisten perinteinen edustuselin, heimopäälliköiden neuvosto, asettuikin tukemaan kaappausta.
Kansainvälinen kiristys alkaa tuottaa tulosta
Mielenosoittajat protestoivat fidžiläistä ”fasismia” vastaan Uudessa-Seelannissa.
Ulkomailla puhkesi protestiaalto Rabukan vallankaappauksen johdosta. Australia, Uusi-Seelanti, Britannia ja USA tuomitsivat vallankaappauksen ja lopettivat Fidžille annetun talousavun. YK vaati kaappauksen mitätöimistä ja syrjäytetyn hallituksen palauttamista valtaan. Fidži erotettiin kansainliitosta ja useimmat kansainväliset lentoyhtiöt lopettivat liikennöinnin saarelle.
Ulkomaiset sanktiot purivat kipeästi turismin ja maataloustuotteiden vientiin perustuvaan Fidžin talouteen. Työttömyys ja inflaatio kohosivat huippulukemiin. Rabuka joutui vähitellen taipumaan länsimaiden vaatimuksiin. Maassa ryhdyttiin valmistelemaan paluuta parlamentarismiin, joka sitten toteutui vuoden 1997 perustuslain myötä.
Uusi perustuslaki oli vuoden 1970 perustuslain tapaan kompromissi alueellisen edustuksen ja puhtaan parlamentarismin välillä. Pian osoittautui, että sillä oli myös samat heikkoudet.
George Speight
Uusi perustuslaki auttoi normalisoimaan Fidžin suhteet ulkovaltoihin, mutta se ei turvannut fidžiläisten valta-asemaa maan politiikassa. Vuoden 1999 parlamenttivaaleissa suurimmaksi puolueeksi noussut Työväenpuolue nousi hallituksen muodostajan asemaan ja pääministeriksi nimitettiin intialaissyntyinen Mahendra Chaudry. Chaudryn hallitus ryhtyikin pian kampeamaan fidžiläisiä nationalisteja irti vallankahvasta kaikilla yhteiskunnan lohkoilla. Puhdistusten uhriksi joutui myös valtiollisen metsäyhtiön toimitusjohtaja George Speight, jonka isä oli toiminut Rabukan hallituksessa ministerinä sekä kansallismielisen SVT-puolueen kansanedustajana 1990-luvulla.
Speightin kahden vuoden takainen vallankaappausyritys osoitti, että fidžiläisten vastarinta on edelleen voimissaan. George Speightistä on tullut kaappausyrityksen jälkeen fidžiläisen vastarintaliikkeen kokoava voima ja ikoni. Hallitus oli tehdä hänestä myös marttyyrin tuomitessaan hänet kuolemaan valtiopetoksesta, mutta rangaistus päätettiin sittemmin muuntaa elinkautiseksi vankeudeksi.
Vankeudestaan huolimatta Speight perusti tukijoidensa avustuksella uuden kansallismielisen puolueen nimellä Conservative Alliance/ Matanitu Vanua. CA/MV sai syksyn 2001 vaaleissa 6 edustajanpaikkaa 71-paikkaiseen parlamenttiin.
Kansainvälisen painostuksen allakin Fidžiläisten taistelu maansa ja kulttuurinsa puolesta jatkuu. Fidžin tapahtumat joka tapauksessa ovat jälleen yksi naula monikulttuurisen yhteiskuntamallin arkkuun.
Päivitys: Katsaus Fidžin tilanteeseen 2015
Tapio Linna
Fidžiläiset ovat ylpeitä soturimaineestaan
Fidzin vaakuna
Fidžiläiset ovat ylpeitä sotilaskunniastaan, eikä syyttä. Toisen maailmansodan aikana fidžiläiset sotilaat saavuttivat lähes legendaarisen maineen. Amerikkalaiset olivat perustaneet saarelle tukikohtiaan ja värväsivät pienen joukon fidžiläisiä kouluttamaan amerikkalaisia joukkoja viidakkosodankäynnissä. Joulukuussa 1942 fidziläinen kommando-osasto osallistui Yhdysvaltain merijalkaväen rinnalla Guadalcanalin maihinnousuun, jossa he taistelivat ansiokkaasti japanilaisten selustassa. Pian tämän jälkeen fidžiläisosasto laajennettiin pataljoonan vahvuiseksi yksiköksi, joka soti amerikkalaisten rinnalla Tyynenmeren sodan loppuun asti.
Pataljoonan verran fidžiläisiä osallistui myös 1950-luvun alussa Borneon sotaan, jossa vastakkain olivat kommunistisissit ja brittien tukema Malaijin hallitus. Fidziläiset kunnostautuivat tässäkin sodassa päihittäen kunniamerkkien määrässä mm. heidän rinnallaan taistelleet pelätyt gurkhat ja rhodesialaiset eliittijoukot. Sotilaiden välisissä urheilukilpailussa fidžiläiset keräsivät kaikki pokaalit.