Koodinimellä COINTELPRO tunnettu viranomaisoperaatio on yksi mustimmista luvuista Yhdysvaltain lähihistoriassa. COINTELPRO oli FBI:n vuonna 1956 käynnistämä operaatio, jonka tarkoituksena oli vaarallisina tai vahingollisina pidettyjen maan sisäisten oppositiovoimien hajottaminen ja “neutralisoiminen”. Operaatio paljastui, kun sitä koskevia salaisia asiakirjoja vuoti julkisuuteen 1970-luvun alussa. Huolimatta siitä, että COINTELPRO on nyt muodollisesti lakkautettu, ja että sen toiminnasta on tehty laajaa tilintekoa julkisuudessa, ilmassa on edelleen selvittämättömiä kysymyksiä: Oliko COINTELPRO sittenkin vain jäävuoren huippu? Jatkuuko sama toiminta edelleen muodossa tai toisessa? Entä mitä tapaus kertookaan yhteiskunnasta, jossa elämme, länsimaisesta demokratiasta?
Alkuvuodesta 1971 ryhmän nimeltä “Citizens Committee to Investigate the FBI” onnistui murtautua FBI:n paikallistoimistoon Pennsylvaniassa ja anastaa sieltä salaisia asiakirjoja. Ryhmä vuosi haltuunsa saamat asiakirjat julkisuuteen, ja skandaali oli valmis. Asiakirjat paljastivat liittovaltion poliisin FBI:n syyllistyneen vakaviin rikoksiin ja toimivaltuutensa ylityksiin vainoamalla laillisia amerikkalaisia poliittisia järjestöjä ja yksityisiä kansalaisia. Skandaalin seurauksena suuri joukko FBI:n virkailijoita irtisanoutui, ja virasto päätti kaikessa hiljaisuudessa lakkauttaa COINTELPRO:n uusien skandaalien välttämiseksi.
FBI selvisi skandaalista tässä vaiheessa kuitenkin pelkällä säikähdyksellä. Tarvittiin vielä pari muutakin viranomaistoimintaan liittyvää skandaalia – tärkeimpänä niistä Watergate – ennenkuin paljastusten nostattama poliittinen paine pakotti poliittisen järjestelmän reagoimaan asiaan. Vuosikymmenen puolivälissä Senaatti ja Edustajainhuone asetettivat yhteisen tutkimuskomitean selvittämään maan viranomaisten harjoittamaa sisäistä tiedustelutoimintaa ja salaisia operaatioita. Tutkimuksissa paljastui, että maassa oli harjoitettu laajoja, jo vuosikausia jatkuneita salaisia ja lainvastaisia toimia Yhdysvaltain sisäisiä oppositiovoimia vastaan, ja että näihin laittomuuksiin olivat syyllistyneet paitsi FBI, niin myös CIA, Armeijan tiedustelupalvelu, Kansallinen turvallisuuspalvelu (NSA), Valkoinen talo, oikeusministeriö, ja vieläpä monet paikalliset poliisiviranomaisetkin.
Koodinimi: COINTELPRO
Senaatin ja Edustajainhuoneen tutkimukset paljastivat lukuisia viranomaistoimintaan liittyviä hälyttäviä laittomuuksia: laitonta puhelin- ja salakuuntelua, kirjeiden avaamisia, laajojen, intiimeitäkin yksityiskohtia sisältävien henkilötiedostojen ylläpitoa poliittisesti toisinajattelevista, mutta lakia noudattavista kansalaisista jne. Suurin huomio kohdistui kuitenkin tutkimuskomitean paljastamaan FBI operaatioon, joka tunnettiin koodinimellä COINTELPRO. COINTELPRO:ssa ei ollut kyse ainoastaan laittomasta valvonnasta ja tiedustelutoiminnasta, vaan laillisten kansalaisjärjestöjen ja yksityisten kansalaisten systemaattisesta vainoamisesta menetelmin, jotka ovat verrattavissa vaikkapa entisen DDR:n salaisen poliisin Stasin toimiin.
COINTELPRO on lyhenne nimestä “Counter-intelligence Program”, mikä siis tarkoittaa suomennettuna “vastavakoiluohjelmaa”. Vastavakoilusta ei kuitenkaan ollut kyse. Ohjelman kohteena olleet ryhmät ja yksityiset henkilöt eivät olleet syyllistyneet vakoiluun eikä heitä edes sellaisesta epäilty. Heidän ainoa “rikoksensa” oli se, että he olivat syyllistyneet “kumoukselliseen” toimintaan tai siihen yllyttämiseen, tai että he olivat “uhkana kansalliselle turvallisuudelle”.
Valtamediassa ja monissa historiankirjoissa törmää tavan takaa väitteeseen, että COINTELPRO:n kohteena olivat yksinomaan vasemmistolaiseksi luokiteltavat ryhmät sekä “vähemmistöt”. Todellisuudessa FBI:n vaino kohdistui jokseenkin kaikkiin vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän vastustajiin tunnustukseen katsomatta.
J Edgar Hoover, FBI:n pitkäaikainen johtaja. Kuva: Creative Commons
Toinen valheellinen väite, jonka kuulee usein esitettävän, sysää vastuun FBI:n laittomuuksista yksin FBI:n johtajan J Edgar Hooverin niskoille. On totta, että J Edgar Hoover poikkeuksellisen pitkällä virkakaudellaan (1924-72) syyllistyi omavaltaisuuksiin, mutta kyse oli lähinnä käytetyistä keinoista. FBI:n salaisten operaatioiden kohteet ja tavoitteet olivat Senaatin ja Kongressin tutkimuskomitean raportin mukaan hyvin sekä Valkoisen talon että oikeusministeriön tiedossa.
COINTELPRO koostui kohderyhmän mukaan eriytyneistä erillisistä “vastavakoiluohjelmista”, joita oli kaikkiaan viisi: “Yhdysvaltain kommunistinen puolue” (1956-71), “Sosialistinen työväenpuolue” (1961-69), “valkoinen viha” (1964-71), “mustien nationalistien viharyhmät” (1967-71) ja “uusvasemmisto” (1968-71). Näistä vähiten tunnettua eli “valkoinen viha” COINTELPRO:ta tarkastelemme esimerkin vuoksi lähemmin hieman tuonnenpana.
Historia toistaa itseään
COINTELPRO ei ilmestynyt tyhjästä; se oli tavallaan looginen jatko niille käytännöille, jotka USA:n hallitus oli omaksunut osin jo ennen toista maailmansotaa.
Kun FBI perustettiin 1908, se sai kaksi tehtävää: rikosten tutkinnan ja vastavakoilun. Vastavakoilulla tarkoitettiin tuolloin niin kuin yleensä nykyäänkin ulkomaisen vakoilutoiminnan torjumista. Vaikka lakia ei muutettukaan, FBI sai kuitenkin ajan myötä yhä lisää mandaatteja epävirallisia virkateitä pitkin. Erityisesti Yhdysvaltain presidentit ja hallitukset pyrkivät jo alusta lähtien käyttämään FBI:ta oman politiikkansa käsikassarana. Ilman otollista poliittista ilmapiiriä, se olisi kuitenkin ollut vaikeaa.
Ensimmäinen tällainen tilaisuus tulikin ensimmäisen maailmansodan muodossa. Yhdysvaltain liityttyä sotaan ympärysvaltojen puolelle 1917, käynnistettiin maassa mittavia sisäisen turvallisuuden operaatioita. Operaatioiden kohteina olivat sodanvastustajat ja “kumoukselliset ainekset”, joilla tuolloin tarkoitettiin lähinnä kommunisteja. Viranomaisten keinovalikoimaan kuuluivat pääasiassa tiedustelutoiminta sekä eriasteinen häirintä (toistuvat kuulustelut, laittomat pidätykset ja kotietsinnät).
Sodan jälkeen seurasi vielä pari vallatonta vuotta, mutta 1920-luvulla alettiin FBI:ta ja muita viranomaisia palauttaa jälleen ruotuun. Vuodesta 1936 lähtien suunta kuitenkin taas muuttui. Jo pari vuotta aiemmin, vuonna 1934, presidentti Franklin D. Roosevelt oli kutsunut FBI:n johtajan, J. Edgar Hooverin, luokseen, ja pyytänyt tätä aloittamaan tutkimukset “natsiliikkeestä tässä maassa”. Kysymys oli kuitenkin Hooverin muistiinpanojen mukaan tällä kertaa vielä yksittäisestä tutkimuksesta ilman, että siihen olisi sisältynyt ajatusta jatkuvasta tiedustelutoiminnasta. Elokuussa 1936 Roosevelt kuitenkin kutsui Hooverin uudestaan luokseen, ja pyysi tätä aloittamaan systemaattisemman tiedustelutoiminnan, jonka tarkoituksena tuli olla tietojen kerääminen “kumouksellisesta toiminnasta Yhdysvalloissa, erityisesti fasistien ja kommunistien”.
Rooseveltin toisella virkakaudella FBI:n mandaatti sai puoli-virallisen valtuutuksen, kun oikeusministeriön laatimassa ja presidentin vahvistamassa ohjeessa FBI:n tehtäväksi annettiin tiedustelutoiminta koskien “tosiasiallista tai potentiaalista vakoilua, vastavakoilua ja sabotaasia” (toim. kursivointi). Mitä täsmälleen ottaen tarkoitettiin “potentiaalisella” vakoilulla ja sabotaasilla, ei koskaan selvennetty. Presidentti, oikeusministeriö ja FBI myös yhteisesti päättivät olla hakematta laillista oikeutusta sisäisen tiedustelutoiminnan laajentamiselle, ja sopivat ehdottomasta salassapidosta koskien sisäistä tiedustelutoimintaa. Lakialoite kun Hooverin mukaan “olisi omiaan vain kiinnittämään tarpeetonta huomiota” FBI:n harjoittamaan tiedustelutoimintaan, mikä olisi vahingollista, koska tämä tiedustelutoiminta oli jo “paljon laaja-alaisempaa kuin vakoilu tai vastavakoilu”.
Kansainvälisen ilmapiirin kiristymisen myötä 1939 alkaen presidentti Roosevelt määräsi FBI:n tehostamaan sisäistä tiedustelutoimintaa antamalla sille valtuudet tutkia vakoilua, sabotaasia, puoluettomuuden loukkauksia ja ”mitä tahansa muuta kumouksellista toimintaa”. FBI:n paikallistoimistot saivatkin pian määräyksen kerätä aineistoa henkilöistä, jotka omasivat ”saksalais-, italialais- tai kommunistisympatioita” sekä henkilöistä, “joiden intressejä määrittelevät pääasiassa jonkun muun maan kuin Yhdysvaltojen etu”.
Toimistoille annettiin ohjeet laatia rekisteri saksalais- ja italialaisyhdistysten jäsenistä sekä “selviä nationalistisia tendenssejä” omaaviin ryhmiin kuuluvista henkilöistä. FBI hankki käsiinsä listoja saksalaisten ja italialaisten lehtien sekä “pahamaineisia nationalistisia sympatioita” omaavien lehtien tilaajista. Laadittiin myös yksityiskohtaisia salaisia tutkimusraportteja “erilaisista ns. radikaaleista ja fasistisista järjestöistä”.
Tarkkailtavien järjestöjen listalle pääsi vasemmisto-liberaaleja järjestöjä, joita epäiltiin kommunistisympatioista sekä poliittisen kentän toiselta laidalta lukuisia oikeistolaisia tai kansallismielisiä järjestöjä kuten the Christian Front, Christian Mobilizers (Isä Coughlinin kannattajat), the American Destiny Party, the American Nationalist Party, ja myös maltillinen America First -liike.
FBI sai toimeksiantoja myös muilta viranomaisilta: Toukokuussa 1939 (siis noin 4 kuukautta ennen toisen maailmansodan alkamista) Armeijan tiedusteluosasto MID välitti FBI:lle pyynnön tehdä lista “kansalaisista, jotka vastustivat osallistumistamme sotaan ja levittävät sodanvastaista propagandaa”.
Kylmän sodan kuumat vuodet
Sodan uhan edelleen voimistuessa FBI:n vallan kasvamiselle oli yhä vähemmän pidäkkeitä. Vuonna 1940 FBI sai oikeusministeriöltä oikeudet tarkkailulistalla olevien ryhmien ja henkilöiden salakuunteluun. Samana vuonna edustajainhuoneessä hyväksyttiin laki (the Smith Act), joka teki hallituksen väkivaltaiseen kumoamiseen yllyttämisestä rikoksen. Sodan aikana FBI sai jokseenkin vapaat kädet “hajottaa” vaarallisiksi katsottuja poliittisia ryhmiä keinoin, jotka se parhaaksi näki, ja monia sota-aikana käyttöön otettuja “likaisia temppuja” hyödynnettiin sittemmin myös COINTELPRO:ssa.
On merkille pantavaa, että sodanaikaisia poikkeusmääräyksiä ei FBI:n osalta kumottu sodan päätyttyä; kylmän sodan ilmapiirissä sellaiseen ei nähty tarvetta. Maassa vallitsi sitä paitsi laaja poliittinen konsensus kommunismin muodostamasta uhasta amerikkalaiselle elämänmuodolle, ja FBI nähtiin keskeisenä välineenä tämän uhan torjumisessa. Vuoden 1940 Smith Act mahdollisti kommunistien syyttämisen hallituksen väkivaltaiseen kumoamiseen yllyttämisestä. Tämän lisäksi 1950-luvun alkuvuosina säädettiin uusia lakeja, jotka edelleen rajasivat kommunistisen puolueen toimintamahdollisuuksia. Samaan aikaan FBI tehosti ensin presidentti Trumanin ja sitten presidentti Eisenhowerin määräyksestä myös anti-kommunistien ja “rotuvihaa” lietsovien ryhmien valvontaa.
Vuosikymmenen loppupuolella kommunistien vainoamista ryhdyttiin kuitenkin rajoittamaan. Korkeimman oikeuden uuden tulkinnan mukaan “Smithin lakia”, joka kielsi hallituksen väkivaltaiseen kumoamiseen yllyttämisen, oli vastedes luettava niin, että sillä tarkoitettiin vain konkreettista valmistautumista aseelliseen kapinaan – pelkkä “yllyttäminen” ei enää riittäisi tuomion perusteeksi. Vuoden 1957 jälkeen oikeudenkäynnit kommunisteja vastaan loppuivatkin.
Vastavakoiluohjelma
COINTELPRO käynnistettiin FBI:n johtajan J. Edgar Hooverin käskyllä vuonna 1956. Operaatio sai näennäisen oikeutuksensa sodanaikaisista määräyksistä, jotka antoivat FBI:lle luvan hajottaa “kumouksellisia” järjestöjä. COINTELPRO käynnistettiin aikana, jolloin kommunistien toiminnan vaikeuttaminen laillisin keinoin oli tulossa liian vaikeaksi; tarvittiin FBI:n mukaan siis vaihtoehtoinen tapa “uhan torjumiseksi”.
FBI:n sisäisessä muistiossa, jossa luonnosteltiin COINTELPRO:n tavoitteita Yhdysvaltain Kommunistisen puolueen suhteen, todettiin, että viranomaisten tulisi “edistää ryhmäkuntaisuutta” ja “aiheuttaa hajaannusta” puolueen sisällä. Toisessa kohdassa taas mainittiin pyrkimys Kommunistisen puolueen “maineen likaamiseksi amerikkalaisen yleisön silmissä” tuottamalla aineistoa, jota levitettäisiin ystävällismielisten mediakontaktien kautta julkisuuteen. Vuodesta 1960 alkaen COINTELPRO:n huomio kohdistui myös kommunistien oletetun solutustoiminnan estämiseen laillisissa kansalaisjärjestöissä. Pääasiallisena keinona tässä toiminnassa olivat “anonyymit yhteydenotot” järjestön johtohenkilöihin, joille kerrottiin, että heidän järjestöönsä oli liittynyt kommunistisen taustan omaava tietty nimeltä mainittu henkilö. Mikäli järjestö ei ryhtynyt yhteydenoton jälkeen toimenpiteisiin kommunistisen jäsenensä erottamiseksi, päätyi ko. järjestö useimmiten itsekin FBI:n tarkkailtavien listalle, tai kuten joissakin tapauksissa, COINTELPRO:n kohteeksi.
COINTELPRO:n kivijalkana oli kuitenkin alusta lähtien intensiivinen tiedustelutoiminta, jonka kohteeksi COINTELPRO:n kohderyhmä ja siihen kuuluvat yksittäiset henkilöt joutuivat. Järjestöistä ja yksityishenkilöistä pyrittiin keräämään tietoja ei ainoastaan mahdollisista laittomuuksista, jolle oli toki olemassa lailliset perusteet, vaan kaikista mahdollisista asioista, joilla saattoi olla käyttöarvoa FBI:n tavoitteiden kannalta. Tällaisia asioita olivat mm. henkilöiden väliset suhteet, henkilökohtaiset paheet, seksuaaliset mieltymykset, henkilökohtaiset raha-asiat jne. Näitä tietoja hankittiin laajan ilmiantajaverkoston, salakuuntelun ja puhelinkuuntelun avulla, postilähetyksiä avaamalla sekä muiden viranomaisten rekistereistä.
“Valkoiset viharyhmät”
Kommunismin vastainen taistelu, joka oli noussut etualalle Yhdysvaltain sisäpolitiikassa, ja siten myös FBI:n toiminnassa, pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, alkoi menettää merkitystään 1950-luvun loppua lähestyttäessä. Liberalismi, joka oli jo parin vuosikymmenen ajan vahvistanut otettaan Yhdysvaltain poliittista tietoisuutta hallitsevana ideologiana, oli nopeasti muuttamassa amerikkalaista yhteiskuntaa suuntaan, joka herätti monissa levottomuutta.
Yksi liberaalipiirien keskeisistä tavoitteista oli rodullisen integraation toteuttaminen. Jotta siihen päästäisiin, oli ensin purettava etelävaltioiden vanhan rotuerottelujärjestelmän jäljellä olleet riippeet. Tärkeää osaa tässä kehityksessä näytteli Korkein oikeus, joka vuonna 1954 puheenjohtajaksi nimitetyn Earl Warrenin johdolla tuomitsi monet etelävaltioiden noudattamat rotuerottelukäytännöt yksi kerrallaan perustuslain vastaisiksi. Samoihin aikoihin Lyndon B. Johnsonin kokoaman kongressiedustajien ryhmän onnistui ajaa Edustajainhuoneessa läpi uusi äänioikeutta koskeva laki (the Civil Rights Act of 1957), joka oli tähdätty nimenomaan etelävaltioiden äänioikeuttettujen luetteloinnissa toteuttamaa rodullista diskriminaatiota vastaan.
Etelävaltioiden valkoinen väestö koki nämä toimenpiteet ei ainoastaan epäviisaiksi, vaan hyökkäyksenä koko heidän elämäntapaansa vastaan, ja alkoi nousta vastarintaan. Liittovaltio osoitti kuitenkin olevansa valmis alistamaan Etelän osavaltiot tahtoonsa vaikka väkivallalla. Konkreettinen osoitus tästä saatiin Little Rockissa, Arkansasissa, vuonna 1957, kun presidentti Eisenhower määräsi 101. laskuvarjodivisioonan sotilaat saattamaan mustia oppilaita valkoisten kouluihin.
FBI:n tehtävänä oli tässä vaiheessa tilanteen kartoitus ja valkoisten etuja puolustavien järjestöjen vakoilu. Valkoisesta talosta ja Edustajainhuoneesta alkoi kuitenkin pian kuulua vaatimuksia kovemmista otteista “klaani-tyyppisiä” ja “viharyhmiä” kohtaan, ja niinpä FBI alkoi vuodesta 1961 alkaen yhdessä Liittovaltion veroviraston (IRS) kanssa toteuttaa ohjelmaa, jonka keinoina olivat poliittisesti motivoidut, valkoisten asiaa ajavia järjestöjä ja niiden johtohenkilöitä koskevat ylimääräiset verotarkastukset. Verotarkastukset johtivat usein mielivaltaisesti määrättyihin lisäveroihin, jotka saattoivat johtaa kohteeksi otetun järjestön tai yksilön suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Viranomaisten tavoitteena oli näin näännyttää rotuerottelun purkamisen vastustajat taloudellisesti. Tässä ohjelmassa oli viranomaisten kannalta se merkittävä etu, että laiton poliittinen vaino saatiin näin verhotuksi lailliseen kaapuun.
Etelävaltioiden valkoisten vastarinnan jyrkentyessä ja siirtyessä yhä enemmän maan alle 1960-luvun alkupuolella, FBI käynnisti vuonna 1964 Valkoisen talon ja oikeusministeriön salaisen valtuutuksen turvin erillisen “valkoisia viharyhmiä” vastaan suunnatun COINTELPRO-operaation.
Operaation kohteena olivat Ku Klux Klan –ryhmät ja muut ”valkoiset viharyhmät” (mm. American Nazi Party ja National States Rights Party). Operaation päämääränä oli “paljastaa, hajottaa tai muulla tavoin neutralisoida” nämä järjestöt sekä “niiden johtajat ja kannattajat”.
Ku Klux Klan –ryhmät olivat operaation päähuomion kohteena. Operaation toteutuksessa oli FBI:n kannalta suureksi avuksi, että sen agentit ja urkkijat olivat jo vuosikausia keränneet yksityiskohtaisia tietoja klaanijärjestöistä ja niiden jäsenistä. Nyt tiedonhankinnassa otettiin käyttöön myös entistä röyhkeämmät menetelmät: FBI:n agenttien onnistui esim. murtautua kolmen korkea-arvoisen klaanijohtajan asuntoon, ja varastaa sieltä raha-asioita koskevia papereita ja jäsenluetteloja, joita Hooverin mukaan käytettiin sittemmin “erittäin tehokkaasti hyväksi järjestön “hajottamisessa”.
Ku Klux Klanin mielenosoitus Stone Mountainissa, Georgiassa joskus 1970-luvulla. Kuva: Georgia State University, digital collections.
“Hajottaminen” tarkoitti käytännössä etenkin epäluulon ja epäsovun ilmapiirin lietsomista klaanijärjestöjen sisällä ja niiden välille. Eräässä tapauksessa, kun FBI pyrki hajottamaan yhden suurimmista klaanijärjestöistä, United Klans of America, sen agentit lähettivät kyseisen järjestön virkailijoille itse laatimansa kirjeen, jonka lähettäjäksi oli merkitty mystinen Ku Klux Klanin “Kansallinen tiedustelukomitea”. Kirjeessä kehotettiin ryhtymään toimenpiteisiin Pohjois-Carolinan Grand Dragonin (aluejohtajan) erottamiseksi siitä syystä, että tämä oli muka syyllistynyt henkilökohtaisiin väärinkäytöksiin ja luottamusasemansa väärinkäyttöön. Edelleen kirjeessä kehotettiin erottamaan myös Imperial Wizard (järjestön korkea-arvoisin johtohenkilö), koska tämä oli kirjeen mukaan laiminlyönyt velvollisuutensa valvoa Pohjois-Carolinan Grand Dragonin toimintaa. Kirjeellä ei ilmeisesti ollut täysin toivottua vaikutusta, ja pian FBI saikin paremman idean: se määräsi agenttinsa perustamaan oman kilpailevan klaanijärjestön. Tämä täysin FBI:n kontrolloima järjestö onnistui keräämään 250-päisen jäsenkunnan.
Toimittaja Jerry Thompson, joka soluttautui Ku Klux Klaanin vuonna 1979, raportoi FBI:n COINTELPRO-toiminnan olleen menestyksekästä. Kilpailevat klaanijärjestöt syyttivät toistensa johtajia FBI:n vasikoiksi tai kätyreiksi. Thompsonin mukaan paljastuikin, että Knights of the Ku Klux Klanin Bill Wilkinson oli työskennellyt FBI:n hyväksi.
Yksityiselämääkään ei jätetty rauhaan: Eräässä tapauksessa FBI lähetti erään klaanijärjestön johtajan vaimolle nimettömän kirjeen, jossa väitettiin hänen miehellään olevan suhde toisen naisen kanssa. FBI:n sisäisessä muistiossa tätä toimenpidettä perusteltiin siten, että kirje olisi omiaan aiheuttamaan “kaunaa ja mahdollisesti pysyvää epäluottamusta” vaimon ja miehen välille niin, että “huoli siitä, mitä asian suhteen pitäisi tehdä” estäisi kohdehenkilöä “kuluttamasta aikaansa juonien punomiseen ja suunnitelmien laatimiseen”.
Kaikissa COINTELPRO-operaatioissa keskeistä osaa käytännön toteutuksen kannalta esittivät FBI:n kohteiksi ottamiinsa järjestöihin soluttamat ilmiantajat ja provokaattoriagentit. Näiden FBI:n “myyrien” on todistettu osallistuneen, ja jopa yllyttäneen järjestöön kuuluvia erilaisiin laittomuuksiin, kuten eriasteisiin väkivallantekoihin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta oli “Salainen armeijajärjestö” (the Secret Army Organization) –nimisen “oikeistolaisen” puolisotilaallisen ryhmän soluttaminen FBI:n toimesta. FBI:n SAO:hon soluttama provokaattoriagentti toimi ryhmässä viiden vuoden ajan ja nousi jopa lopulta sen johtajaksi. Hän suunnitteli ja ideoi monia ryhmän tekemiä laittomuuksia ja osallistui ainakin yhteen pommi-iskuun ja asuntomurtoon, jonka yhteydessä ryhmän jäsenet haavoittivat nuorta naista.
Demokratia ilman naamioita
Kun FBI:n johto päätti lakkauttaa kaikki COINTELPRO-operaatiot 26.4.1971, oli päätöksen taustalla se valtaisa kohu, jonka COINTELPRO:ta koskevien tietojen vuotaminen lehdistölle oli aiheuttanut.
Kohun ansiosta monet näkivät koko länsimaisen demokratian nyt uusin silmin. Näkymä ei ollut miellyttävä. Putipuhtoisten kulissien takaa paljastuikin poliisivaltiomenetelmiin ja totalitaariseen manipulointiin turvautuva valtakoneisto.
COINTELPRO:sta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mikä johtaa helposti ajattelemaan, että kyseessä oli poikkeuksellinen ilmiö, joka ei enää olisi mahdollinen. Kaikesta päätellen COINTELPRO ei kuitenkaan ollut poikkeus. Aiemmin on jo viitattu FBI:n turvautuneen kyseenalaisiin menetelmiin moneen otteeseen 1910-luvulla ja 1940- ja 50-luvuilla. FBI:n entinen tiedusteluosaston johtaja William C. Sullivan todisti myöhemmin Senaatin ja Edustajainhuoneen tutkimuskomitealla, että “me (FBI) käytimme COINTELPRO-taktiikoita järjestöjen hajottamiseen, sisäisen sekaannuksen aiheuttamiseen ja heikentämiseen monin eri tavoin. Me käytimme niitä jo silloin, kun tulin viraston (FBI) palvelukseen vuonna 1941.” Vaikka todisteita onkin niukalti, voidaan uskoa, että samanlainen toiminta jatkuu muodossa tai toisessa vielä nykyäänkin.
Olisi myös virheellistä nähdä COINTELPRO yksinomaan amerikkalaisena erikoistapauksena, jolla ei olisi kosketuspintaa eurooppalaiseen todellisuuteen. Poliisi- ja muiden turvallisuusviranomaisten on nimittäin osoitettu sortuneen laittomuuksiin ja varsin kyseenalaisten keinojen käyttöön muissakin läntisissä demokratioissa. Tuoreessa muistissa on esim. ympäristöjärjestö Greenpeacen Rainbow Warrior –aluksen tuhoaminen, johon syyllistyivät Ranskan tiedustelupalvelun agentit. Edelleen, on julkinen salaisuus, että Saksan turvallisuuspoliisi ja Britannian Scotland Yard ovat jo vuosikymmenien ajan soluttaneet ja pyrkineet hajottamaan “äärioikeistolaisina” pidettyjä järjestöjä ja haittaamaan niiden toimintaa. Päinvastoin kuitenkin kuin Yhdysvalloissa, Euroopassa lainsäädäntö tarjoaa poliittisille toisinajattelijoille vain vähän suojaa.
COINTELPRO ei ole historiaa. Se on osa länsimaisen demokratian todellisuutta – tässä ja nyt.
Tapio Linna
Lähteet:
Intelligence Activities and the Rights of Americans, Book II, Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations with Respect to Intelligence Activities, United States Senate, April 26, 1976.
Kero, Reijo; Kostiainen, Auvo ja Virtanen, Reijo: Uuden maailman jättiläinen – Yhdysvaltain historia, Otava 1991.
Wikipedia: Ku Klux Klan