Hieman hämmentävää todeta, mutta olen seurannut nyt käsillä olevaa pakolaiskriisiä ristiriitaisin tuntein. Toisaalta näen selvästi sen kuolettavan demografisen uhan, jonka se muodostaa suomalaisuudelle ja eurooppalaisuudelle, mutta samalla olen salaa tyytyväisenä pannut merkille sitä seuranneen kansallismielisyyden aallon ja liberaalin yhteiskuntamallin kasvavan kriisiytymisen. Pakolaistulva on vaikuttanut eurooppalaisiin yhteiskuntiin shokkiaallon tavoin, ja siksi se on toiminut tarpeellisena herätyksenä ja polttoaineena kansallismielisyydelle eri puolilla Eurooppaa.

Jos mitään pakolaistulvaa ei olisi koettu, maahanmuuttajaväestön määrä olisi jatkanut kasvamistaan, mutta hillitymmin. Pitkällä tähtäimellä, useampien vuosien tai vuosikymmenen perspektiivillä lopputulos olisi silti ollut sama. Ihmisellä on taipumus tottua vähittäisiin muutoksiin ja oppia hyväksymään elinolosuhteidensa merkittävä huononeminenkin, kun hän saa aikaa totuttautua niihin. Vasta nopean muutoksen aikaansaama kriisitietoisuus pakottaa useimmat ihmiset toimimaan ja muuttamaan käyttäytymistään.

Pakolaistulva on vain tuonut korostetusti näkyville ne monietnisen ja -kulttuurisen yhteiskunnan ongelmat, jotka koko ajan ovat olemassa, mutta jotka maahanmuuton pysyessä vähäisempänä ja hallitumpana lisääntyisivät vain vähitellen.

Yhteiskuntaa voi tässä suhteessa verrata rakennukseen ja sen asukkaisiin. Pieni, näkymätön, vähittäin etenevä rakennevika saattaa jäädä huomaamatta, ja kun se viimein huomataan, tuho on jo peruuttamatonta. Vastaavasti iso, äkillinen, ilmeinen vika kuten putkirikko kyllä huomataan, jolloin suurempi tuho voidaan estää ja jo tapahtunut vahinko korjata helpommin.

Välinpitämättömyyteen on luonnollisestikin helpompaa tuudittautua, jos kehitys koetaan sellaisena, johon ei voida itse vaikuttaa. Käsitykseen omien vaikutusmahdollisuuksien vähäisyydestä vaikuttaa erityisesti se, miten muut ihmiset reagoivat asiaan. Jos muut eivät näe samaa ongelmaa, vaikuttaa se tietysti lamaannuttavasti. Jos taas muutkin alkavat nähdä saman ongelmat, puhuvat siitä ja ryhtyvät toimimaan ongelman korjaamiseksi, voimaannuttaa se myös yksilön itsensä ja saa hänet uskomaan omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa. Juuri näin on käynyt nykyisen turvapaikanhakijoiden vyöryn myötä; se on saanut aikaan Rajat kiinni -mielenosoitusten aallon, katupartiotoimintaa ja lisääntyvää aktivismia kautta linjan.

Yleisesti ottaen on niin, että kun ongelmat kärjistyvät, myös niiden mittasuhteet ja kokonaisluonne tulevat näkyvimmiksi. Näkyvien ongelmien ollessa vielä vähäisiä, saatetaan yksittäiset kokonaisongelman ilmentymät helposti nähdä toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina ja poikkeuksina, mutta kun ongelmat kasvavat ja kumuloituvat, yksittäisten ongelmien taustalla aletaan nähdä säännönmukaisuuksia ja ongelman rakenteellinen luonne paljastuu. Valtaapitävien on tällöin vaikeampaa peitellä tai vähätellä ongelmaa ja esittää sen hallinnoimista. Tällaisissa tilanteissa itää sen tähden myös muutoksen mahdollisuus.

Elämme parhaillaan etsikkoaikaa. Yhteiskunnallisella toiminnalla on dynaaminen, itseään ruokkiva voima, jossa jokainen teko synnyttää uusia tekoja. Sanalla ”toiminta” ei tässä yhteydessä tarkoita tietenkään vain konkreettisia tekoja. Toiminta voi olla suullista ja kirjallista viestintää, se voi olla julkisia mielenilmauksia ja lakialoitteita, mutta se voi yhtä hyvin tarkoittaa taiteellista ilmaisua tai jotakin aivan muuta. Tärkeintä on toiminnan suuntautuminen ulospäin. Yhteiskunnallisessa toiminnassa poliittinen toiminta limittyy oleellisesti myös kulttuurilliseen toimintaan, jossa viimeksi mainittu on vaikutukseltaan kauaskantoisinta. Mutta toisin kuin poliittisessa toiminnassa, kulttuurillinen toiminta vaatii suurta pitkäjänteisyyttä ja sen tulokset ovat vaikeammin mitattavissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö muutokset kulttuurissa ja ihmisten ajattelutavoissa voisi olla nopeitakin. Yhteiskunnallisilla muutoksilla on oma dynamiikkansa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Kanadalainen kirjailija ja journalisti Malcolm Gladwell on kirjassaan The Tipping Point (2000, suom. Leimahduspiste, Ajatus 2007) pyrkinyt kuvaamaan yhteiskunnallisten muutosten dynamiikkaa käsitteen leimahduspiste kautta. Gladwell popularisoi siinä sosiologiassa tunnettua havaintoa, jossa jokin aiemmin harvinainen ilmiö leviää nopeasti sen jälkeen, kun se on saavuttanut tietyn kynnyksen, kriittisen massan tai ”leimahduspisteen”. Gladwellin mukaan ”ajatukset, tuotteet, viestit ja käyttäytymismallit leviävät kuten virukset” tai toisin ilmaisten niiden leviäminen muistuttaa virusten leviämistapaa. Kirjassa esimerkkinä tämänkaltaisista muutoksista ovat Hush Puppies -kenkien yllättävä suosio 1990-luvulla ja rikollisuuden jyrkkä väheneminen New Yorkin kaupungissa vuoden 1990 jälkeen.

Hallitusvaihdokset, pankkikriisit, lakot, pakolaisvyöryt, mellakat ja vallankumoukset ovat esimerkkejä tällaisesta epidemian kaltaisesta ilmiöstä, joka on ehkä kytenyt pitkään pinnan alla, mutta joka vasta tietyn kriittisen pisteen saavutettuaan toteutuu. Vuoden 2010 ns. arabikevät on hyvä esimerkki leimahduspisteen saavuttaneesta ilmiöstä. Siinähän pinnan alla kytenyt kansan tyytymättömyys lähti purkautumaan ensin Tunisiassa ja levisi sitten nopeasti moniin muihin arabimaihin. Arabikevään leimahduspisteenä – kirjaimellisestikin – pidetään yleisesti tapausta, jossa eräs tunisialainen katukauppias sytytti protestiksi itsensä tuleen. Leimallista useimmille epidemian lailla leviävissä yhteiskunnallisissa ilmiöissä tai muutoksissa on, että ne näyttävät tulevan tapahtumahetkellä aina yllätyksenä, vaikka ne onkin jälkikäteen helppo nähdä jotenkin vääjäämättöminä. Sosialistisen järjestelmän romahdus Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa on sekin tyyppiesimerkki tällaisesta muutoksesta. Merkkejä muutoksesta oli ehkä nähtävissä, mutta harva pystyi ennakoimaan muutoksen suunnan ja laajuuden, ja tuskin kukaan sen ajankohtaa.

Samanlainen tilanne on käsillä tämän päivän lännen liberaaleissa demokratioissa. Pinnan alla kuplii, yhteiskunnat kriisiytyvät ja kansalaiset ovat tyytymättömiä. Nationalismilla voi olla tässä tilanteessa oma leimahduspisteensä, jonka jälkeen siitä tulee valtavirta-ajattelua. Riippuen siitä, miten yhteiskunnan poliittinen eliitti suhtautuu tällaiseen muutokseen hegemonisissa valtasuhteissa, määrittelee pitkälti heidän kohtalonsa ja koko tulevan yhteiskunnallisen kehityksen luonteen.