Kuluvan vuoden ykköspuheenaihe on ollut Eurooppaan kohdistuva ennennäkemätön pakolaistulva. Uutiset Välimereen hukkuvista ja salakuljettajien avulla rajojen yli pyrkivistä pakolaisista ovat käyneet lähes jokapäiväisiksi. Koska tilanne ymmärrettävästi huolestuttaa eurokansalaisia, poliittinen eliitti ja media ovat käyneet myös keskustelua siitä, miten turvapaikanhakijoiden vyöryä voitaisiin hillitä. Ratkaisuksi on esitetty turvapaikkakäsittelyn nopeuttamista, uusien laillisten väylien avaamista turvapaikanhakijoille ja taakan jakamista Euroopan maiden kesken. Samaan aikaan on haluttaisiin ehkäistä laitonta maahantuloa salakuljettajien toimintaa vaikeuttamalla ja tiukemmilla maahantulokontrolleilla. Turvapaikan tai oleskeluluvan saaneiden osalta samat tahot ovat vaatineet parempaa ja nopeampaa kotouttamista. Tarjotut keinot pakolaistulvan hallintaan ovat yhtä ristiriitaisia kuin tehottomiakin. Euroopan tulisi viimeinkin ymmärtää, että pakolaisten asuttaminen Eurooppaan ei ole hyvä ja kestävä ratkaisu maailman pakolaisongelmaan. Itse asiassa se vain pahentaa ongelmaa entisestään.

Pääasiassa nykyajan pakolaisuudessa on kysymys köyhien ja epävakaiden Afrikan ja Aasian maiden asukkaiden pyrkimyksestä paeta oman maansa ongelmia muuttamalla vauraisiin läntisiin maihin. Ongelmien vakavuus vaihtelee yksilö- ja lähtömaakohtaisesti, mutta tämä on kokonaiskuva. Rajanveto pakolaisuuden ja siirtolaisuuden käsitteiden välillä onkin kuin veteen piirretty viiva, kun kysymys on kolmannen maailman ihmisten muuttovirroista länteen.

Käsillä olevan kriisin kannalta olennaisin ero on kuitenkin se, että pakolaisen asema on määritelty ja suojattu kansainvälisillä sopimuksilla. Tärkein niistä on YK:n (Geneven) pakolaissopimus vuodelta 1951, johon Suomi liittyi vuonna 1968. Sen mukaan sopimusvaltioilla on velvollisuus myöntää turvapaikka vainoa pakeneville ja myöntää näille samat oikeudet kuin muille maassa laillisesti oleskeleville ulkomaalaisille.1 Sopimusvaltiot eivät siis voi periaatteessa rajoittaa pakolaisten vastaanottoaan millään tavoin. Monet Euroopan maat ovat lisäksi omaehtoisesti laajentaneet pakolaisen juridista määritelmää siten, että myös sotaa pakeneville myönnetään turvapaikka (tai vähintäänkin oleskelulupa), vaikka YK:n määritelmän mukaan sotaa pakenevat eivät ole pakolaisia, vaan paon täytyy perustua vainoon tai sen todettuun uhkaan.2 Mikäli muita maahantulon edellytyksiä ei ole, on pakolaiseksi tekeytyminen maahanmuuttajan kannalta siis varsin houkutteleva vaihtoehto, ja näinhän laajalti tapahtuukin. Nykytilanteessa on tietenkin selvää, että monet Eurooppaan pyrkivistä ovat ns. oikeita pakolaisia, jotka vallitsevien käytäntöjen mukaan täyttävät turvapaikan saamisen kriteerit. Mutta pitäisikö sillä oikeastaan olla väliä, millä nimikkeellä maahanmuuttajia kutsutaan?

Väestönkasvu ruokkii kriisejä

Niin siirtolaisuuden kuin pakolaisuudenkin kohdalla voidaan puhua taustalla vaikuttavista työntävistä ja vetävistä tekijöistä. Usein nämä tekijät tai syyt lähdön taustalla ovat varsin samankaltaiset, ja monesti kysymys on vain aste-eroista. Työntävät tekijät ovat niitä, jotka saavat muuttajan lähtemään kotimaastaan. Työntäviä tekijöitä suuressa osassa Afrikkaa ja Aasiaa on riittämiin: nälänhätää, sisällissotia, terrorismia, omia kansalaisiaan vainoavia hallintoja, ahdistavia kulttuurillisia perinteitä, syrjintää, työttömyyttä, köyhyyttä, riistoa ja jopa orjuutta. Nykyhetken kriisipesäkkeitä ovat etenkin Syyria, Eritrea ja Somalia, mutta jo huomenna kriisi voi puhjeta jossakin muualla.

On tärkeää ymmärtää, että mainitut ongelmat eivät ole useinkaan erillisiä ja sattumanvaraisia, vaan juontavat juurensa syvemmältä. Niiden taustalla on nähtävissä kolmannen maailman voimakas väestönkasvu, ympäristön kantokyvyn heikkeneminen, sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus, alhainen koulutustaso ja etniset ristiriidat. Kaikki nämä tekijät osaltaan ruokkivat konflikteja ja vastakkainasetteluja tavoilla, jotka ilmenevät yllä mainittuina työntävinä tekijöinä. Helppoa ja nopeaa ratkaisua etenkään näihin syvempiin ongelmiin ei ole, ja ratkaisun avaimet ovat pohjimmiltaan ongelmamaan omissa käsissä.

Keskeisin ongelma on väestönkasvu, joka kiristää kilpailua niukoista resursseista. Erityisen nopeaa se on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jonka väkiluku ohitti Euroopan vastaavan 1990-luvun alkupuolella ja kasvaa yhä huimaa vauhtia. Viisi vuotta sitten Afrikan kokonaisväestömääräksi arvioitiin hieman yli miljardi ihmistä ja kahden miljardin rajapyykin arvellaan ylitettävän vuoteen 2050 mennessä. Ajanjaksolla 2005–2010 Afrikassa syntyi 4,64 lasta, Euroopassa 1,53 jokaista naista kohden.3

Välillisesti tämä väestönkasvu näkyy myös pakolaismäärissä. Kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat Suomeen 1990-luvun alussa, maailmassa arvioitiin olevan kaikkiaan 15 miljoonaa pakolaista. Nyt reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin pakolaisten kokonaismääräksi arvioidaan jo 60 miljoonaa.4 Euroopan ovien avaaminen pakolaisille ei ole siis vähentänyt pakolaisongelmaa globaalissa mittakaavassa millään tavoin – päinvastoin.

Elintasokuilu ja liberaali maahanmuuttopolitiikka pakolaisongelman yhtälön avainmuuttujat

Nykyisen pakolaiskriisin aikana on vähemmän puhuttu vetävistä tekijöistä, kohdemaan olosuhteista, jotka houkuttelevat maahanmuuttajia. Merkittävä vetävä tekijä on tietysti elintasokuilu köyhän etelän ja vauraan pohjoisen välillä, josta yhä useammat ovat television ja internetin myötä tulleet tietoiseksi. Euroopassa palkka- ja materiaalinen elintaso on yhä moni- tai monikymmenkertainen moniin kolmannen maailman maihin verrattuna, puhumattakaan sosiaaliturvasta, jota monessa lähtömaassa ei edes ole olemassakaan.

Toinen, vielä tärkeämpi vetävä tekijä on se, että Eurooppaan on mahdollista päästä – erityisesti pakolaisstatuksen turvin, mutta laitonkin maahantulija voi rajan yli päästyään oleskella monissa Euroopan maissa kohtuullisen levollisin mielin tarvitsematta pelätä maastakarkotusta. Vuonna 2008 EU:n komissio arvioi Euroopassa oleskelevan noin kahdeksan miljoonaa laitonta siirtolaista, joidenkin asiantuntija-arvioiden mukaan 10-12 miljoonaa.5 Turvapaikkajärjestelmä on myös tärkeä laittoman siirtolaisuuden sisääntuloväylä, koska moni turvapaikanhakijana maahan päässyt yksinkertaisesti ’katoaa’ viranomaisten ulottumattomiin. Esimerkiksi Iso-Britanniassa arvioitiin vuosi sitten, että vuoden 2012 jälkeen kielteisen päätöksen saaneista turvapaikanhakijoista 50 000 on kateissa viranomaisilta ja 175 000 odotti yhä karkoitusta.6

Eurooppaan jo asettuneet pakolaiset ja siirtolaiset toimivat taas vetovoimatekijänä uusille maahanmuuttajille, ja monilla maahanmuuttajilla on kohdemaassa jo ennestään oleskelevia sukulaisia. Maahanmuutto toimii siis itseään vahvistavana kehänä. Kaikki kotouttamistoimet maahanmuuttajien sopeuttamiseksi ja työllistämiseksi vain tukevat tätä kehitystä.

Läntisen Euroopan suosion pakolaisvirtojen kohteena selittyy siis kahden tärkeimmän vetävän tekijän eli elintasokuilun ja suhteellisen hyvän sisäänpääsymahdollisuuden kautta.
Jommankumman tekijän poistaminen tästä yhtälöstä käytännössä tyrehdyttäisi pakolaisvirrat. Mikäli elintasokuilua Euroopan ja pakolaisten lähtömaiden välillä ei olisi, tai mikäli maahanmuutto tänne olisi ylivoimaisen hankalaa, me emme näkisi uutiskuvia mereen hukkuvista tai kontteihin tukehtuvista turvapaikanhakijoista. Ja mitä useampi pakolainen onnistuu pääsemään Eurooppaan, sitä useampi haluaa seurata esimerkkiä. Euroopan vapaamielinen maahanmuuttopolitiikka kantaa viime kädessä vastuun tästä murhenäytelmästä. Ja suurimman vastuun kantavat juuri ne maat, jotka ovat suhtautuneet pakolaisiin kaikkein vastaanottavaisimmin.

Syy siihen, että me emme näe uutisissa epätoivoisia rajanylityspyrkimyksiä vaikkapa Persianlahden vauraisiin öljyvaltioihin, ei tietenkään ole näiden maiden elintasossa, vaan näiden maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikassa. Vaikka esimerkiksi Syyrian sotaa pakenevista valtaosa on Persianlahden maiden asukkaiden tavoin muslimeja ja etnisesti arabeja, ovat Persianlahden öljymaat vastaanottaneet tähän mennessä Syyrian pakolaisia pyöreät nolla.7

Tie inhimillisempään pakolaispolitiikkaan

Mikäli Eurooppa haluaa oikeasti tehdä lopun ihmissalakuljetuksesta ja pakolaisten joukkokuolemista rajoillaan, sillä on kaksi vaihtoehtoa: sen on suljettava ovensa kaikilta kolmannen maailman pakolaisilta tai avattava ne täysin kaikille halukkaille – niin pakolaisille kuin muillekin. Jälkimmäisessä tapauksessa se tekisi tosin varsin kohtalokkaan ratkaisun maanosansa yhteiskunnallisten rakenteiden ja kulttuurin kannalta.

Jos Eurooppa haluaa lisäksi tehdä oikeasti jotakin maailman pakolaisongelman helpottamiseksi, sen olisi autettava pakolaisia lähtömaissaan – silloin kun se on mahdollista – ja lähialueilla. Samalla rahalla saataisiin näin moninkertainen vaikutus ilman maahanmuutosta Euroopalle koituvia arvaamattomia ja pitkäaikaisia haittoja, ja samalla apu kanavoituisi nimenomaan ns. oikeille pakolaisille. Käytännössä tämä tarkoittaisi auttamista pakolaisleirien ylläpidossa ja kehittämisessä sellaisiksi, jotka mahdollistaisivat pitkäaikaisen oleskelun mahdollisimman inhimillisissä olosuhteissa sekä työnteon ja opiskelun leirin puitteissa. Se tarkoittaisi myös sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa – silloin kun siihen on edellytykset – ja kehitysapua, joka ei johda lisääntyvään väestönkasvuun, vaan auttaisi sen hillitsemisessä.

Euroopan porttien sulkeminen kolmannen maailman pakolaisilta voi tuntua kylmältä ja itsekkäältä, mutta jos se korvataan paremmalla auttamisella lähtömaissa ja lähialueilla, se on pakolaisten ja maailman pakolaisongelman kannalta pikemminkin selkeä parannus nykytilanteeseen.

Suomen osalta tällainen parempi pakolaispolitiikka ei edes edellytä välttämättä muutoksia olemassa oleviin lakeihin ja irtautumista kansainvälisistä sopimuksista. Sen sijaan lakien ja sopimusten tulkintakäytäntöjä voidaan muuttaa nykyistä tiukemmiksi. Toisaalta ulkomaalaislakia on muutettu parin viimeisen vuosikymmenen aikana jo useaan otteeseen, joten uudet lakimuutokset eivät olisi mitenkään poikkeuksellisia. EU:n sisälläkin paine nykyisen pakolaispolitiikan radikaaliin muutokseen kasvaa päivä päivältä. Minäkään en ole näkemyksineni yksin; vastaavia ajatuksia on esittänyt aiemmin mm. Oxfordin yliopiston taloustieteen professori Paul Collier, yksi maailman johtavista kehityspolitiikan asiantuntijoista.8

1 http://www.ihmisoikeudet.net/index.php?page=geneven-pakolaissopimus
2 sama
3 https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailman_väkiluku
4 http://www.pakolaisapu.fi/fi/tietoa/uutiset/item/1002-pakolaisia-on-enemmän-kuin-koskaan.html
5 https://fi.wikipedia.org/wiki/Laiton_siirtolaisuus
6 http://www.itv.com/news/2014-10-29/50-000-failed-asylum-seekers-have-gone-missing-in-the-uk-since-2012-report-finds/
7 https://www.amnesty.org/en/latest/news/2014/12/facts-figures-syria-refugee-crisisinternationalresettlement/
8 http://www.hs.fi/paivanlehti/06062015/a1433480590053