Eino Leino kansallisena herättäjänä

Artikkeli on aiemmin julkaistu Uuden Suunnan numerossa 5 (1992) ja se oli ensimmäinen osa kolmiosaisesta "Suomalaisen nationalismin juuret" -sarjasta, jossa esiteltiin merkittäviä suomalaista nationalismia toiminnallaan edistäneitä historiallisia henkilöitä.

Eino Leinoa arvostettiin jo elinaikanaan maamme suurimpiin kuuluvana runoilijana ja kulttuuripersoonana, mutta jälkimaailma on pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan hänen elämäntyönsä aatteellisen perustan ja on pyrkinyt yhdistämään Leinon nimen hänelle tosiasiassa varsin vieraisiin poliittisiin pyrintöihin. Mikä on sitten totuus Eino Leinosta?

Eino Leino, aluksi Löhnbohm, syntyi vuonna 1878 Paltamossa, korpi-Kainuussa. Hänen isänsä maanmittari Antti Löhnbohm oli lähtöisin itäsuomalaisesta Mustosen talonpoikaissuvusta, mutta yleistä säätyläistapaa noudattaen hän oli ottanut itselleen ruotsinkielisen nimen. Perheen äiti kuului Kyreniusten sivistyssukuun. Täysi-ikäisiksi tultuaan Löhnbohmien kaikkiaan yhdeksästä lapsesta kaksi, Eino ja Kasimir, suomalaistivat nimensä Leinoksi.

Lapsuutensa Eino Leino vietti isänsä omistamalla Hövelön tilalla Paltamossa, jonka luonnonolot ja kansanperinne jättivät myöhemmin pysyviä jälkiä hänen taiteeseensa. Siellä hän sai kuulla tarinoita Vornasta, Simo Hurtasta, kivesjärveläisistä, tietäjistä, noidista ja muista myyttisistä hahmoista, jotka hän sittemmin talletti pysyvästi runoihinsa.

Runoilijan uransa Leino aloitti jo 12-vuotiaana ja ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 18-vuotiaana. Tästä alkoi hänen monipuolinen kirjallinen uransa, joka jatkui aina hänen varhaiseen kuolemaansa saakka, vuoteen 1926.

Leinon elämäntyön aatteellinen tausta

Eino Leinoa on joskus pidetty (marxilaisena) sosialistina, toisinaan taas liberaalina. Edellä mainitulle väittämälle on vaikea löytää perusteita ja itse asiassa Leino käsittelee sosialisteja varsin kielteiseen sävyyn romaanissaan Jaana Rönty (1907) ja neljässä ns. orjaromaanissaan (Työn orja, Rahan orja, Naisen orja ja Onnen orja 1911-13). Jälkimmäinen väite taas perustuu siihen, että Eino Leino toimi etenkin nuoruudessaan nuorsuomalaisissa piireissä mm. Päivälehden, sittemmin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana. Tämäkin väite on hiukan huteralla pohjalla, sillä ensinnäkään nuorsuomalaisia ei voida pitää liberaaleina nykyaikaisessa mielessä, ja toiseksi Leino oli nimenomaan taiteilija ja kulttuuripersoona, eikä suinkaan poliitikko taikka yhteiskunnallinen ajattelija.

Vasta myöhemmällä iällä voidaan katsoa Leinon kiinnostuksen yhteiskunnallisia asioita kohtaan kasvaneen. Vuonna 1916 hän perusti ystävineen Sunnuntai-piirin, joka pyrki olemaan kulttuurillis-yhteiskunnallinen keskustelupiiri. Tuossa keskustelupiirissä esiteltiin joitakin nykyaikaisen nationalismin ideologiaan olennaisesti kuuluvia ajatuksia ”puolueettomien puolueesta”, joka yhdistäisi kaikki yhteiskuntapiirit edistämään kansallista kehitystä, ja ”uudesta yhteiskunnasta”, jossa rehellisyys ja uhrautuvaisuus olisivat korkeimpia hyveitä.

Konkreettisempia muotoja Sunnuntai-piirin toiminta ei kuitenkaan koskaan saanut, puolueen perustamisesta puhumattakaan. Tuohon piiriin kuuluminen vaikutti kuitenkin ilmeisen merkittävästi Snellmanin pojanpoikaan Teo Snellmaniin, joka parikymmentä vuotta myöhemmin perusti Eino Leinon pojan, Jaakko Leinon kanssa Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön pyrkien siinä yhdistämään mm. Sunnuntai-piirin keskuudessa esitettyjä ajatuksia Saksan kansallissosialistien ideologiaan. Totuuden nimissä Eino Leinoa ei kuitenkaan sovi yhdistää näihin pyrintöihin.

Nykypäivän kansallisradikaaleille Eino Leinon merkitys piilee hänen taiteessaan. Oltiinpa Eino Leinosta sitten muuten mitä mieltä hyvänsä, niin tosiasiaksi jää, että hänen runoutensa kautta välittyvä maailmankuva on aidosti nationalistinen ja suomalaista sielua syvällisesti puhutteleva.

Kiihkomielinen nietzscehläinen kansallisromantikko

Eino Leinon kirjallisen toiminnan tuottelijain vaihe ajoittuu siihen ajanjaksoon, jota on jälkeenpäin varsin oikeutetusti kutsuttu ”Suomen taiteen kulta-ajaksi” tai ”Suomalaiseksi renessanssiksi”. Yhtä aikaa Leinon kanssa vaikuttivat monet suomalaisen kirjallisuuden, kuvaama- ja säveltaiteen mestarit, joista etenkin Gallén-Kallelan, Sibeliuksen, Halosen, Wikströmin ja Kajanuksen Leino mainitsee Elämän Koreus -kokoelmansa (1915) esipuheessa nuoruudenaikaisiksi esikuvikseen. ”He aukaisivat kokonaan uuden maailman minulle”, Leino kirjoitti mainitussa esipuheessaan. ”- Minusta tuli mitä kiihkomielisin kansallinen uusromantikko.”

Merkittävimmät aatteelliset vaikutteensa Leino omaksui kuitenkin saksalaiselta filosofilta Friedrich Nietzscheltä. ”Nietzsche määräsi pitkäksi aikaa ajatustapani”, hän kirjoittaa edelleen tuossa esipuheessa. Tosiasiassa Nietzschen vaikutus näkyi Leinon tuotannossa koko hänen elämänsä ajan. Suomen kirjallisuus, osa IV, vuodelta 1965, lainaa nietzscheläisyyden vaikutusta Suomen kirjallisuuteen tutkinutta Esko Ervastia, joka kirjoittaa: ”Kirjailija (Eino Leino) toteaa suorittaneensa nietzscheläisyytensä loppuun kolmantena tai neljäntenä ylioppilasvuotenaan. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Nietzschen filosofia menetti merkityksensä Leinon elämänkuvassa. Kyseessä oli vain oppilassuhteen päättyminen. 1890-luvun nietzscheläisyyden avaamat ongelmat jäivät Leinon seuraavien elämänkausien keskeisiksi kiihokkeiksi.”

Kansallinen romantiikka ja nietzscheläisyys yhtyvät Leinon runoudessa usein yhdeksi mahtavaksi kokonaisuudeksi. Näin esimerkiksi runossa Raudan synty (1905), jonka loppusäkeistö kuuluu seuraavasti:

Näen minä ajan tulevan;
kasvavi saloilla Suomen
kansa kuin teräslepikko,
rautatammikko tanakka,
tuhatpäinen peitsilehto,
päivässä välähtelevä,
härmässä helähtelevä,
soinnahtava tuskan tullen,
heilahtava hetken tullen,
käypä kuolohon hymyten,
kuurassa urosten parrat.
Seisovi selillä pohjan
vartio vilun väkevä,
Lappi talven taiallinen,
Turja turman luettehinen,
tunturi revontulinen,
lonka louen poiallinen
kappa hyytä hartioilla,
purnu lunta päälaella.

Tässä väkevässä loitsunkaltaisessa runossa, kuten monessa muussakin Leinon runossa usein toistuva teema on Leinon aikaisen Venäjän vallan alaisen Suomen henkinen ja fyysinen alennustila ja toivo pian koittavasta kansallisesta heräämisestä. Leino tuntee runoissaan syvää huolta Suomen kansan kohtalosta noina aikoina ja kuvailee kansakunnan tilaa usein tavalla, josta on helppo löytää yhteneväisyyksiä myös nykypäivän tilanteeseen. Näin esim. runossa Lapin tarkka (1908), josta ovat seuraavat poiminnat:

IV
Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik’on sun syksyvaivas?
Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seistä pitää!
Kesken kahden vieraan verta
tohdi itses olla kerta!
Kahtianne kalvan hurma
tai on tullut Suomen surma!
Huokaa maasta Mannun henki:
”Tunnen opetuksen senki.
Oli aika unelmoida, ois nyt tehdä, oisi voida.
Olla verin, olla vastoin,
mitä taatot hengen taistoin.
Suora oisi suunta ajan,
vaan on Suomen sielu hajan.”

VIII
Yhä tutkin, etsin, kysyn.
epäilyksen lasna pysyn.
Miss’on suomalainen aate,
on kuin yllä lainavaate.
Missä suomalainen veri,
siinä ajan henki eri.

Vielä osuvammin nykypäivään sopii ehkä seuraava katkelma runosta Runoilija (1899), jossa epätoivoinen päähenkilö kuvaa katkerasti maansa henkistä alennustilaa. Kohta sopisi hyvin kuvaamaan myös monien nykynuorten materialistista arvomaailmaa:

Ja nuoret, jotk’ oli luotu
ajan nousevan armeijaks,
ne palkoista, arvoista haastaa,
miss’ yhtehen tulevi kaks.

Käsikädessä materialistisen arvomaailman kanssa kulkevat pelkuruus, nöyristely ja alistuminen, joita Leino Nietzschen tavoin vihaa leppymättömästi. Edellisestä runosta on myös seuraava katkelma:

On orjuus kauhea vieras,
se ei tule yksinään,
sen jäljissä käy petos, vilppi,
selän köyryys ja kumarrus pään.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa
ja tuijotus toiveheton,
sen jäljissä käy tuhat turmaa –
Herra Suomea suojelkohon.

Runon säe viittaa selvästikin Suomen alistumiseen venäläiskomentoon, mutta orjamieli ja nöyristely, henkilökohtaisesta pelkuruudesta puhumattakaan, ovat liiankin tavallisia ilmiöitä myös tämän päivän Suomessa.

Nykyhetken kurjuuden ja näköalattomuuden keskellä Leino elättää toivoa kansallisestaheräämisestä, jonka nietzscheläinen sankari, yli-ihmisen kaltainen kansanjohtaja ottaa tehtäväkseen toteuttaa. Aihe toistuu monissa Leinon loistavimmissa runoissa, esimerkkinä runot Kun kello seisoo (1896) ja Suomen linna (1915), jotka on oheistettu tämän artikkelin loppuun kokonaisuudessaan. Seuraava katkelma on kuitenkin runosta Päivän poika (1898):

Koska saan minä nähdä Suomeni tään
yheks suureksi yhdistäyvän?
Koska uskonsa voimalla nuorten ma nään
ajan aaltoja astuen käyvän?
Koska nään minä nousevan kansani rinnan,
lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan,
koska nään minä saapuvan sankarin sen,
jota hengessä haaveilen.
….
Hänen nimens’ on päivä ja kansan koi
ja hän Suomemme suureksi nostaa,
hän maammonsa mahlat palkita voi
ja taattonsa kohlut kostaa.
Hän saapuva on kuni Väinämö uusi,
sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi
ja Vellamon neiet ja metsä ja maa
yli aaltojen, aikojen taa.

Vuonna 1917 tapahtunut Suomen itsenäistyminen näytti merkitsevän Leinon kaipaaman ja peräänkuuluttaman kansallisen heräämisen alkamista, mutta odotukset osoittautuivat ennenaikaisiksi. Väsynyt ja elämälle turhautunut Eino Leino kuoli näkemättä koskaan merkkiäkään uuden aamun sarastuksesta rakastamalleen syntymämaalle. Nykypäivän kansallisradikaaleille Leinon elämä ja runous tarjoavat loppumattoman inspiraation ja innoituksen lähteen, samalla kun ne velvoittavat meitä toteuttamaan Leinon elinikäisen haaveen kansallisesta heräämisestä. Tämän hetken synkkien näköalojen edessä ja ajoittain toivottomalta tuntuvan poliittisen kamppailun keskellä Leino lohduttaa ja kannustaa meitä runojensa välityksellä – ja silloin voimme tuntea: Hän elää!

Tapio Linna

Kun kello seisoo

Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

Jos tääll’ ois mies, jos yksikin, niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: “Näin on aika maan!” – ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais – ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy, viipyy vaan ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

 

Suomen linna

Turja, tuulien kuningas,
puki päälle vainopaidan,
suki varsansa valion,
huuti heimolle vihurin:
“Hoi, miehet, ulos urohot,
läkkän kaikki katsomahan
Suomen peltojen periä,
liepeitä Suvannon linnan!”

Pakkanen, Puhurin poika,
iski kahta kämmentänsä,
tempasi teräskurikan:
“Siispä saamme nyt tapella!”

Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmalle noin nimesi:
“Viel’ älä liikoja iloitse,
eessä on tuhannet turmat!”

Toki suorivat sotahan
nuo sulhot sumean Pohjan,
sata kuuraista urosta,
tuhat miestä tuurallista;
kussa kulki Turja tuima,
kypärät kyventä iski,
raaka raikui Talven taika,
soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna,
Kalevan kuningaslinna,
alla kuusen kukkalatvan,
päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas,
itse istui ikkunassa,
näki saartavat salamat,
lausui päästä pöytälaudan:
“Vainovalkeat palavi
etäisellä Pohjan puolla!”

Liikkuvat liki jo linnan
nuo peikot pimeän Pohjan,
katselevat, kuuntelevat,
sydän on sisälle syöstä:
“Kaikki on unessa kansa,
surma Auringon suvulle!”

Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmille noin nimesi:
“Saattavat salata meiltä
miehiänsä, miekkojansa!”

Toki ryhtyi rynnäkköhön
tuo väki väkevän Turjan,
vinkuivat Vihurin nuolet,
paukkui Pakkasen kurikka,
kovin lauloi Lappi laaja,
Halla harmaja saneli,
murtui muurit Päivän lasten,
linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas,
näki jo turmansa tulevan,
sinkosi sanan salaman
päästä pitkän linnansillan:
“Nousemme norosta kerran,
alta turpehen tulemme!”

Sortui jo sorahan linna,
kera kaatui kansan kaiken,
Auringon heleän heimon,
juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki
kummulla viherjä viita,
nurmi peitti nukkuvaiset,
turve turpehen alaiset,
vain joku kävijä outo
kuuli kummia sanoja
maasta muinen mahtavasta,
kansasta perillä Pohjan,
joka uskoi Aurinkohon
yönkin yltyvän uhalla,
kesähän keskellä kinosten,
mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle
liki suuren Suomen linnan,
alle kuusen kukkalatvan,
päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika
kulki tietä kuusipuista,
istahti ilokivelle,
käänti kanteleen kätehen:
“Siis mitä minulle kerrot,
soitto menneiden kesien?”

Puhui kannel puusta tehty:
“Kerron itsesi ihanan,
laulan sulle Päivän laulun.”

Tuo päreä Päivän poika,
pani sormet soittamahan,
laaja laikkui Väinön laulu,
virsi Auringon virisi;
kuni soitti Päivän poika,
sini sankarit heräsi,
loimusi väkevä loihtu,
kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika
se vielä enemmän soitti,
kilvet maan alta kilahti,
kalvat kalskui Tuonelalta,
nousit maasta maan-venyjät,
tulivat turpehen alaiset,
sulhot hirnuvan hevosen,
neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika
sekä soitti että lauloi,
lakosi viherjä viita,
siirtyi sammal vuossatojen,
pyhät kaartui pylvähistöt
kantta taivahan tavaten,
seisoi seinät Suomen linnan
kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta:
“Nyt me nousemme, tulemme,
nyt on hetki Päivän heimon!”

Toinen raikui taivahalta:
“On nyt hetki Hengen iskun,
tuokio valon vasaman!”

Turja, tuulien kuningas,
Pakkanen, Puhurin poika,
Routa, ruhtinas nevojen,
kaikki tuota kauhistuivat:
“Mittyinen tämä on kansa,
tulevi Tuonelta takaisin,
Tiedon tapparat tanassa,
kilvessänsä kuolon-kirjat?”

Jumahti Jumalan kannel:
“Se on kansa kaikkivoipa
uskossa esi-isien,
heimo huomenen huminan
sekä illan himmenevän!”

Teki työnsä, tiesi tiensä,
jätti kansojen merehen
Väinämön venehen jäljen.