Monikulttuurisuus ja etninen monimuotoisuus eli heterogeenisyys ovat muutaman viime vuosikymmenen aikana nousseet tavoiteltaviksi päämääriksi länsimaisissa demokratioissa. Kysymys on ollut poliittisen ja kulttuurillisen eliitin lemmikkiprojektista, jossa eliitin ulkopuolisilla ei ole ollut sanan sijaa, ja jonka kritiikki on pyritty tiukasti marginalisoimaan. Kuitenkin monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskuntamallin ongelmat ovat vähitellen käymässä yhä ilmeisemmiksi, eivätkä vain tavallisille kansalaisille, vaan myös yhteiskunnallisen tutkimuksen piirissä. Kuluneen sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joskus tämä sanonta pitää paikkansa enemmän kuin hyvin.
Kategoria: Maahanmuutto Page 2 of 3
Viime aikojen islamistiterroristien hyökkäysten jälkimainingeissa on keskusteltu jälleen sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Sivilisaatioiden yhteentörmäys tai kamppailu on amerikkalaisen Samuel P. Huntingtonin lanseeraama käsite, jossa nykyajan kansainvälisten konfliktien käyteaineena nähdään poliittisten ideologioiden sijaan kulttuuri ja uskonto. Ajatus perustuu Huntingtonin havaintoon islamilaisen maailman osallisuudesta lähes kaikissa uudemman ajan konflikteissa. Näkemys on mielenkiintoinen, mutta mielestäni näkökulmaltaan suppea. Se ei kuvaa riittävän kulttuurien kohtaamisen ongelmia länsimaiden sisäisen kehityksen kannalta, eikä sellaisenaan auta ymmärtämään, miksi länsi näyttää yllättyneen, kun ihanteeksi asetettu monikulttuurisuus onkin johtanut harmonian sijaan lisääntyviin konflikteihin. Voitaisiin ennemminkin puhua erilaisten nationalismien yhteentörmäyksestä.
Viime perjantaina tapahtunut muslimiterroristien isku Pariisissa kuohutti Eurooppaa – jälleen kerran. Samat tunteenpurkaukset ja poliitikkojen hurskastelevat lausunnot hallitsivat median kuvastoa useiden päivien ajan kuten niin monesti ennenkin. Odotetusti eliitin suurimpana huolenaiheena ei ole kuitenkaan terrorismi ja sen uhrit, vaan huoli kantaväestön ja muslimiväestön välisen juovan syventymisestä. Terrorismi on ajanut Euroopan poliittisen eliitin nurkkaan, jossa sillä ei oman politiikkansa takia ole selvää poispääsyä. Edessä odottaa vain paheneva noidankehä.
Se, että valtamedia Suomessa ja pääosin muissakin länsimaissa suhtautuu myönteisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen, ei liene uutinen kenellekään. Median edustajat myöntävät tämän osittain itsekin. Se, mistä tämä seikka johtuu, on sitten monimutkaisempi kysymys. Median omistussuhteiden merkitystä on mielestäni liioiteltu. Toimittajien poliittinen suuntautuminen on oletettavasti merkittävä asia, mutta siitä on olemassa enemmän spekulaatioita kuin faktatietoa. Vallitsevan ideologisen hegemonian ohjaavaa ja välittävää vaikutusta ei voi myöskään sivuuttaa. Mutta mitkä siis ovat tosiasiat ja toiminnan logiikka median maahanmuuttomyönteisyyden taustalla? Entä onko asiantila muutettavissa?
Stockmann, Finlayson, Fazer ja Sinebrychoff. Nämä neljä nimeä vedetään usein esiin, kun puhutaan maahanmuuton hyödyistä Suomelle. Tällainen argumentointi vetää surutta yhtäläisyysmerkit nykyisen kolmannesta maailmasta tulevien pakolaisten ja entisajan eurooppalaisten työ- tai investointivetoisen maahanmuuton välille. Tahattomasti tai tahallisesti mustamaalaten tällainen argumentointi olettaa maahanmuuttokritiikin suuntautuvan aina ja kategorisesti kaikkea maahanmuuttoa vastaan. Maahanmuutosta toki molemmissa tapauksissa on kysymys, mutta siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Koska on olemassa se pieni mahdollisuus, että kyseinen argumentti on tarkoitettu vakavasti otettavaksi, suhtaudun siihen tässä siten, ja tarkastelen sitä lähemmin.