Vuosi 480 ennen ajanlaskumme alkua. Persialainen ratsumies ohjastaa ratsuaan varovasti eteenpäin. Hänen edessään on tasanko, joka kapenee vuorten ja meren välissä kulkevaksi kapeaksi solaksi. Jossain edempänä solassa ovat kreikkalaiset ryhmittyneet torjumaan persialaisten maahantunkeutujien hyökkäystä. Ratsumiehen tehtävänä on ottaa selvää kreikkalaisten joukkojen vahvuudesta ja sijoittumisesta. Hänen komentajansa Kserkses, Persian suurkuningas, tietää, että jos hänen joukkonsa kykenevät valloittamaan tämän solan, jota kreikkalaiset kutsuvat Thermopylaiksi, hänen tiensä Kreikan sydämeen on täysin avoinna.

Ratsumies henkäisi hämmästyksestä nähdessään kreikkalaiset solan läntisessä päässä. Heitä oli ainoastaan 300, ja he olivat asettuneet kallionseinämän eteen, joka toimi tehokkaana esteenä solaan pyrkijöitä vastaan. Mutta mikä kummallisinta, he tuntuivat käyttäytyvän erittäin omituisella tavalla. Eräät, alastomiksi riisuutuneina, näyttivät tekevän jonkinlaisia voimisteluliikkeitä, kuten urheilijat ennen kilpailua. Toiset taas kampasivat pitkiä hiuksiaan. Kukaan heistä ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota vihollisen ratsumieheen, joka tarkkaili heitä.

Nämäkö olivat niitä mahtavia spartalaisia, ratsumies kummasteli. Hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin suurkuninkaan leiriin. Leirissä Kserkses otti tiedustelijansa raportin vastaan suuren hämmennyksen vallassa. Kreikkalaisten käyttäytyminen tuntui täysin käsittämättömältä. Tähän asti persialaisten eteneminen Kreikan pohjoisrannikkoa pitkin oli ollut yhtä voittokulkua. Kaupunkivaltio toisensa jälkeen oli antautunut persialaisille tarjoten heille maata ja vettä, symbolista alistumisen merkkiä. Kun kreikkalaiset viimeinkin olivat päättäneet panna vastaan, heidän urhoollisimmat taistelijansa, spartalaiset, käyttäytyivät enemmänkin mielipuolten kuin sotilaiden tavoin.

Kserkses kutsui luokseen Demaratuksen, joka oli ollut spartalaisten kuninkaana, mutta jonka sekaantuminen poliittisiin vehkeilyihin oli pakottanut hänet pakenemaan Persian suurkuninkaan hoviin. Demaratus kertoi Kserkseelle spartalaisista: ”Nämä miehet ovat tulleet taistelemaan solan hallinnasta, ja tähän taisteluun he nyt valmistautuvat. Spartalaisille on tyypillistä, että he pitävät erityistä huolta hiuksistaan kun he ovat asettamansa henkensä alttiiksi. Mutta minä vakuutan teidän korkeudellenne, että jos pystytte voittamaan nämä miehet sekä loput spartalaiset, jotka ovat vielä kotonaan, ei mikään mahti maailmassa pysty teitä enää pysäyttämään. Teidän täytyy nyt ottaa mittaa koko Kreikan jaloimmasta kuningaskunnasta ja sen urheimmista miehistä.”

Koko tämä tapahtumaketju oli alkanut noin kolme vuotta aikaisemmin, kun Kserkses oli ryhtynyt kokoamaan maailmanhistorian siihen asti suurinta armeijaa selvittääkseen välinsä lopullisesti kreikkalaisten kanssa. Herodotos, Ateenassa vaikuttanut historioitsija on kuuluisassa Historiateoksessaan kuvannut, kuinka tämä armeija koostui kaikista niistä kansoista, jotka olivat alistettuna Persian valtikan alle: persialaisten ohella mm. assyrialaisista, arabeista, armenialaisista, intialaisista, etiopialaisista ja monista muista. Herodotoksen dramaattisesta kuvauksesta saamme aavistuksen kreikkalaisten tuntemuksista, kun he havaitsivat suunnattomien aasialaisista ja afrikkalaisista koostuvien joukkioiden olevan matkalla heitä kohti.

Kreikkalaisten, etupäässä Spartan ja Ateenan harteilla oli nyt eurooppalaisen sivistyksen puolustaminen. Spartalaisille uskottiin ylipäällikkyys sekä maalla että merellä huolimatta siitä, että laivaston suurin osa kuului ateenalaisille; maavoimien suhteen ei asiasta tarvinnut edes keskustella. Kreikan pohjoisempien osien siis jouduttua persialaisten haltuun pantiin toivo vihollisen pysäyttämiseksi Thermopylaissa, jonka kautta vei käytännöllisesti katsoen ainoa käyttökelpoinen maayhteys Kreikan eteläisempiin osiin.

Sparta_soturi

Spartalainen hopliitti

Kreikkalaisten joukot Thermopylaissa olivat alun perin suuremmat kuin ne 300 spartalaista jotka persialainen ratsumies oli havainnut, yhteensä noin 7000 miestä mm. sekä muista Peloponnesoksen kaupunkivaltioista että Thebasta. Heidän kaikkien komentajana toimi Spartan kuningas Leonidas. Mutta kaikki tiesivät, että taistelun kulku riippuisi ratkaisevasti siitä, minkälaista esimerkkiä Leonidas ja hänen 300 spartalaista hopliittiaan eli raskasaseista jalkaväen taistelijaansa muille näyttäisivät.

Keitä nämä muiden kreikkalaisten kunnioittamat ja vastustajien pelkäämät spartalaiset oikein olivat ja mihin perustui heidän ainutlaatuinen yhtenäisyytensä, rohkeutensa ja kurinalaisuutensa?

Spartan varhaisimman syntyhistorian konkreettiset tapahtumat ovat jääneet antiikin historian hämärään, mutta on varmaa, että Sparta on doorilaisten perustama. Doorilaiset kuuluivat viimeiseen aaltoon helleenejä, jotka saapuivat Kreikkaan pohjoisesta. Näihin aikoihin alkoi sittemmin traditionaaliseksi muodostunut helleenien jako doorilaisiin, joonialaisiin ja aiolilaisiin saada muotonsa.

Osa doorilaisista valloitti Lakonian (Lakedaimonin) alueen Peloponnesoksen kaakkoisosassa, ja sinne, Eurotas-joen hedelmälliseen laaksoon, muodostui Spartan kaupunki. Merkillepantavaa on, että doorilaiset edustivat ominaisuuksiltaan enemmän ns. pohjoista ihmistyyppiä kuin muut Kreikan heimot. Kuten historioitsija Werner Jäger kirjoitti: ”Pindaros, suuri thebalainen runoilija, sai ideaalinsa jalosukuisesta vaaleahiuksisesta soturista juuri doorilaisesta rodusta.” Samoin Jäger totesi, että doorilaiset, ja ennen kaikkea spartalaiset, panivat kaikessa toiminnassaan etusijalle verenperimänsä säilyttämisen sekoittumattomana sekä yhteisönsä perinnöllisen aineksen jatkuvan kehittämisen.

Lykurgos

Lykurgos

Varsinaisen ilmauksensa nämä ja muut spartalaisten yhteisöllistä elämää jäsentäneet periaatteet saivat Lykurgoksen laeissa. Plutarkhos, kuuluisien kreikkalaisten ja roomalaisten elämäkertojen kirjoittaja, on kirjoittanut myös 9. vuosisadalla eaa. eläneen Lykurgoksen vaiheista. Hänen mukaansa Lykurgos, joka hallitsi Spartaa, otti eräänä kesänä kaksi koiranpentua samasta pesueesta ja kasvatti ne eri tavoin, niin että toisesta tuli tottelematon rakki ja toisesta hyvin koulutettu metsästyskoira. Kokoontuneiden spartalaisten katsellessa hän asetti kummankin koiran eteen sekä jäniksen että ruokakupin. Metsästyskoira säntäsi empimättä jäniksen perään, mutta huonosti kasvatettu koira valitsi helpomman vaihtoehdon ja tallusteli laiskasti ruokakupin ääreen. Lykurgos puhui tämän jälkeen kurinalaisen kasvatuksen arvosta ja sai spartalaiset kannattamaan periaatteitaan. Tällöin hän laati lakinsa ja vannotti spartalaisia juhlallisesti tottelemaan niitä ainakin siihen asti, kunnes hän palaisi takaisin matkalta jonka hän aikoi tehdä. Spartalaiset vannoivat sen ja Lykurgos matkusti tämän jälkeen Kreetalle, jossa hän teki itsemurhan, jotta spartalaiset eivät voisi enää peruuttaa vannomaansa valaa.

Lykurgoksen lait on jaettu pääkappaleisiin, joita kutsutaan nimellä rhetra, kieli, ja ensimmäinen rhetra sisältää kiellon kirjoittaa lakeja muistiin. Toisin sanoen lakien tulee välittyä sukupolvelta toiselle suullisen perinteen ja tapojen kautta. Tässä korostuu aito eurooppalainen ideaali, jossa yhteisön jäsenet ovat sisäistäneet moraaliset periaatteet itsestäänselvinä osaksi kaikkea ajatteluaan ja toimintaansa. Vastakohtana tälle on eurooppalaisuudelle vieras näkemys, että erityyppiset lait tai määräykset annettaisiin jostain yhteisön jokapäiväisen elämän ulko- tai yläpuolelta.

Toinen rhetra kieltää kaiken turhan ylellisyyden ja mukavuuden. Spartalaiset olivatkin erityisen ylpeitä askeettisesta elämäntavastaan, eikä Lakonian rannikolla juurikaan näkynyt vieraita kauppalaivoja. Esimerkiksi spartalaiset eivät yksityisesti saaneet omistaa lainkaan kultaa ja hopeaa. Heidän valuuttanaan olivat rauta- ja kuparitangot (obeloi), joista tarvittaessa hakattiin sopiva palanen. Koska Spartan täysivaltaisten kansalaisten eli spartiaattien oli määrä omistaa kaiken aikansa yhteisönsä tärkeimmiksi katsomille tehtäville eli sotilaalliselle harjoittelulle ja valtion hallinnolle, eivät he saaneet harjoittaa muita ammatteja tai suorittaa minkäänlaisia liiketoimia. Välttämätön elinkeinoelämä oli perioikkien hallussa eli niiden Lakonian doorilaisten, jotka eivät olleet spartiaatteja. He muodostivat eräänlaisia itsehallinnollisia yhdyskuntia Spartan alaisuuteen. Viljelysmaat taas oli jaettu yhtä suuriin palstoihin, joilla keinottelu oli ankarasti kielletty, eli maata ei saanut ostaa eikä myydä. Maita viljelivät määrättyä elatusveroa vastaan helootit eli orjat.

Kolmas rhetra kieltää ryhtymästä sotaan enempää kuin kolme kertaa perätysten saman vihollisen kanssa, ettei vihollinen tulisi yhtä asekuntoiseksi. Tämä huoli oli kuitenkin turha, sillä Spartan hopliitit, joilla oli huippuunsa hiottu koulutus ja horjumaton käsitys kurista ja kunniasta, pysyivät miltei aina taistelukentän kiistattomina valtiaina. Laki määräsi myös, että tunikamaisen kenttävaatetuksen (khiton) tuli olla kokonaan purppuranpunainen, jotta veri ei näkyisi siinä.

Spartalainen poika sai pysyä perheensä parissa seitsenvuotiaaksi. Tämän jälkeen hän siirtyi valtion huostaan, ja oli erottamaton osa yhteisöään aina kuolemaansa saakka. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän oli jäsenenä varsinaiseen asepalveluun valmistavissa järjestöissä. Ankaran koulutuksen eräs omalaatuinen vaihe oli ”lymyily” (kryptia). Sen jälkeen kun nuori mies oli viettänyt tietyn ajan yksinään piilossa maaseudulla ”aivan kuin ihmissusi” (lykanthropos), hän lähti yöllä metsästämään helootteja ja sen aikaisten tapojen mukaisesti surmasi ainakin yhden. Tällaisista tavoista on tietoa myös muista kulttuureista.

Tyttöjen ja naisten asema oli Spartassa huomattavan tasa-arvoinen. Kun esimerkiksi Ateenassa tytöt viettivät kotonaan eristynyttä elämää, niin Spartassa nämä saivat saman sekä sivistyksellisen että ruumiinkulttuurin kehittämiseen tähtäävän kasvatuksen kuin pojatkin. Tytöt harrastivat julkisesti monia urheilulajeja poikien tavoin, kuten kiekonheittoa, painia ja keihäänheittoa. Muualla Kreikassa spartalaisten naisten vapaa asema herätti ivailua, ja väitettiin, että todellisuudessa naiset hallitsevat siellä miehiään. Tästä kuultuaan Gorgo, Leonidaksen vaimo, tuohtui ja vastasi ytimekkäästi: ”Jos me todella hallitsemme miehiämme, meillä on siihen hyvä syy, koska me spartalaiset naiset olemme ainoita, jotka synnytämme miehiä.”

Spartalaisten kurinalaisia ruumiillisia harjoituksia korostava kasvatus ei missään mielessä tukahduttanut heidän henkisiä pyrkimyksiään, vaan päinvastoin, nämä tukivat toinen toisiaan. Spartan nuorten tyttöjen kuorot olivat kaikkialla Kreikassa kuuluisia. Yleensäkin isänmaalliset kuorolaulut olivat hyvin suosittuja Spartassa, jossa sotilasmusiikki oli hienostunutta. Spartalaiset eivät käyttäneet taistelussa kovaäänisiä torvisoittimia eivätkä he myöskään päästäneet sotahuutoja. Sen sijaan he marssivat eteenpäin huilujen soittaessa levollisia hymnintapaisia sävelmiä.

Tästä kaikesta nähdään, kuinka täydellisen erilainen oli spartalaisten kurinalaista askeettisuutta sekä oman yhteisön kokonaisetua ja yhtenäisyyttä korostava kulttuuri, kun sitä vertaa nykyiseen Eurooppaan, jossa vallalla on oman edun tavoittelun ja pinnallisen tarpeentyydytyksen muodostama konsumeristinen hegemonia. Mutta jotta kokonaiskuva olisi täydellinen, on vielä palattava Thermopylain taistelun ratkaiseviin hetkiin.

Kserkses odotti neljä päivää, jotta kreikkalaiset luopuisivat asemistaan. Kuten arvata saattaa, hänen psykologisen sodankäynnin yrityksensä oli tehotonta spartalaisia vastaan. Kun pelokas lähiseudun asukas kertoi spartalaiselle Dianekenekselle, että persialaisten jousimiesten määrä on niin suuri, että heidän nuolensa peittävät auringon monilukuisuudellaan, Dianekenes vastasi: ”Parempi niin, sittenhän saamme taistella varjossa”.

Viidentenä päivänä Kserkses raivostui Leonidaksen ja hänen joukkojensa peräänantamattomuuteen ja lähetti muutaman rykmentin vangitsemaan solan puolustajat. Näin alkoi varsinainen taistelu; persialaiset ryntäsivät solaan, mutta kärsivät ankaria tappioita eivätkä kyenneet ajamaan kreikkalaisia pakosalle. Kserkses joutui lähettämään jatkuvasti lisää miehiä täyttämään kaatuneiden jättämiä aukkoja riveissä, mutta spartalaisten rintama ei horjunut. Mutta sitten tuli kohtalo persialaisten avuksi kreikkalaisen petturin muodossa. Efialtes-niminen mies pyrki Kserkseen puheille ja kertoi, että solan ohitse johti vuorten yli polku kreikkalaisten selustaan. Luopio tarjoutui itse opastamaan persialaiset sotilaat sitä kautta. Kserkses riemastui ja lähetti henkivartiokaartinsa tämän mukaan. He marssivat koko yön ja aamun sarastaessa yllättivät joukon fokislaisia, jotka Leonidas oli lähettänyt vartioimaan polkua. Fokislaiset joutuivat pakenemaan persialaisten nuolisadetta vuoren huipulle ja näin heidän oli jätettävä tie avoimeksi persialaisille.

Kun Leonidas sai tietää tapahtuneesta, hän lähetti pois pääosan komennossaan olevista muista kreikkalaisista koostuvista joukoista, jotta nämä voisivat osallistua tuleviin taisteluihin muualla. Spartalaisten omat tavat ja lait määräsivät, että heidän oli taisteltava asemissaan loppuun asti, riippumatta siitä kuinka ylivoimainen vihollinen oli vastassa. Auringonnousun aikoihin nautitun kevyen aamiaisen jälkeen Leonidas sanoi kuuluisat sanansa: ”Päivällistä syömme manalassa”. Seuranneessa taistelussa kaatui persialaisten joukkoja lukematon lauma. Persialaiset upseerit joutuivat ajamaan piiskat kourissaan miehiään eteenpäin. Tämän ylivoiman edessä kaatuivat lopulta spartalaiset yksi toisensa jälkeen, ja kun Leonidaskin oli kaatunut, päättyi taistelu viimein.

Kun kaikki oli hiljaista, käveli Kserkses taistelukentällä, jota hän siihen asti oli visusti vältellyt. Jälleen hän kutsui Demaratuksen luokseen ja puhui tälle: ”Demaratus, kaikki mitä kerroit, on osoittautunut todeksi. Sanopa nyt, kuinka paljon Lakoniassa on miehiä jäljellä ja ovatko he samanlaisia kuin nämä olivat?” Tähän Demaratus vastasi: ”Herrani, Lakoniassa on paljon miehiä ja paljon kaupunkeja. Mutta kerron sen minkä te todella tahdotte tietää: yksistään Spartassa on yli kahdeksan tuhatta asekuntoista miestä ja kaikki he ovat yhtä urheita kuin nämä, jotka taistelivat ja kaatuivat täällä tänään”. Tämän kuullessaan Kserkses kalpeni.

Demaratuksen sanojen muiston on täytynyt olla voimakkaana Kserkseen mielessä seuraavien kuukausien aikana. Vihdoin seuraavana vuonna eli syyskuussa 479 eaa. Plataiain kiivaassa taistelussa Leonidaksen kuolema saatiin kostettua, kun spartalaiset yhdessä ateenalaisten kanssa ajoivat persialaiset laumat ikuisiksi ajoiksi pois Kreikan maaperältä.

Kreikkalaiset pystyttivät Thermopylaihin useita muistomerkkejä. Leijonaa esittävä patsas asetettiin siihen kohtaan, mihin Leonidas oli kaatunut. Mutta kaikkein vaikuttavin oli spartalaisten itsensä laatima yksinkertainen muistokirjoitus. Lakonisen ytimekkäästi siinä luki: ”Matkaaja, kun saavut Spartaan, kerro heille siellä: Olet nähnyt meidän kaatuneen tänne, lakiemme määräyksiä noudattaen.”

Pekka Palolahti

Lähteet:

Dickinson, G. L. The Greek View of Life. London: Methuen & Co. 1932.
Flacelière, R. Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Porvoo: WSOY 1972.
Henrikson, A. Antiikin tarinoita, I osa. Porvoo: WSOY 1963.
Herodotos. Historiateos 1-2. Porvoo:WSOY 1997.
National Vanguard, Issue No. 61, 1978. ”Leonidas and the Spartan Ethos.”
Tudeer, O. E. Kreikan kansa persialaissotien aikana. Helsinki: Otava 1906.