Artikkeli on julkaistu alunperin Näköpiirin numerossa 2 (2001).

Kolmisenkymmentä vuotta sitten tuolloin nelikymppinen saksalainen asianajaja Horst Mahler jätti jäähyväiset porvarilliselle elämälle ja ryhtyi terroristiksi. Hän kokosi ympärilleen joukon samoin ajattelevia nuoria, ja tämän ryhmän koko läntinen maailma oppi pian tuntemaan nimellä ”Punainen Armeijakunta” (RAF) tai ”Baader-Meinhof-ryhmä” näkyvimpien hahmojensa Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin mukaan. Alkuperäisen RAF:n tarina päättyi kuitenkin lyhyeen, ja Horst Mahlerkin joutui pidätetyksi useimpien muiden mukana. Hän sai teoistaan 14 vuoden vankeustuomion, josta hän kuitenkin vapautui vuonna 1987. Nykyään hänestä kiistellään jälleen julkisuudessa. Mutta mistä on oikein kysymys?

Horst Mahler on henkilönä Suomessa jokseenkin tuntematon, eikä hänen nimensä välttämättä sano tavalliselle kadunmiehelle mitään edes hänen kotimaassaan, Saksassa. Kuitenkin useimmille meistä yli kolmikymppisistä suomalaisista sanat ”Punainen Armeijakunta” ja ”Baader-Meinhof-ryhmä” palauttavat mieleen muistikuvia 1970-luvun tv:n uutislähetyksistä. Lentokonekaappauksia, pommiattentaatteja, kidnappauksia, pankkiryöstöjä, poliittisia murhia… Terrorismi oli silloin vahvasti esillä mediassa ja Saksan ”Punainen Armeijakunta” oli julkisuudessa esillä enemmän kuin mitkään muut illegaalia aseellista taistelua käyneet ryhmät, PLO:ta ja IRA:ta ehkä lukuun ottamatta.

Punainen armeijakunta lakkasi käytännössä olemasta lokakuun 17.päivän yönä 1977, kun Andreas Baader, Gudrun Esslin ja Jan-Carl Raspe tekivät itsemurhan vankilassa. Satunnaisia terrori-iskuja tehtiin RAF:n nimissä tosin vielä pitkälle 1980-luvun puolelle, mutta niitä pidetään yleensä erillisenä ilmiönä.

Useimmat saksalaista terrorismia käsittelevät lähteet ovat yksimielisiä siitä, että juuri Horst Mahleria voidaan pitää ”Punaisen Armeijakunnan” (Die Rote Armee Fraktion) varsinaisena perustajana ja teoreetikkona. Ulospäin hänen asemansa ei tosin ollut yhtä näkyvä kuin esim. Andreas Baaderin. Lisäksi hänet pidätettiin jo sangen varhaisessa vaiheessa, lokakuussa 1970, vain puolisen vuotta ryhmän perustamisen jälkeen. Poliittisiin murhiin Mahler ei osallistunut. Vuonna 1973 hänet tuomittiin 14 vuodeksi vankeuteen mm. pankkiryöstöstä. Hän pääsi kuitenkin ehdonalaiseen vapauteen vuonna 1980 kärsittyään puolet tuomiostaan, ja vuonna 1987 hän sai myös jälleen luvan toimia asianajajana.

Saksalaisen Saksan puolesta

Runsaan 20 vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen Horst Mahler on jälleen aktivoitunut poliittisesti. Saksalaisessa mediassa hänestä on tullut jälleen julkisuuden hahmo. Nyt Mahler kampanjoi Saksan ulkomaalaispolitiikkaa vastaan vaatimalla ”Saksan säilyttämistä saksalaisena”. Eräälle saksalaiselle sanomalehdelle antamassaan haastattelussa Mahler totesi mm., että ”Saksassa on tällä hetkellä enemmän poliittisia vankeja kuin DDR:ssä oli vuotta ennen Berliinin muurin purkamista. Näillä ajatusrikollisilla, jotka on tuomittu rotuvihan lietsomisesta, revisionismista tai kiellettyjen puolueiden perustamisesta, ei ole kuitenkaan poliittisen vangin statusta. Uusnatseiksi luokiteltuina, heidät on suljettu poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle. Näin ollen, nuorison enemmistölle heistä tulee kansallisen ylösnousemuksen marttyyreita. Tämä ylösnousemus tapahtuu silmiemme edessä, mutta me kieltäydymme näkemästä sitä.”

Tämä lausunto ei sellaisenaan sisällä mitään uutta ja yllättävää. Se, että näiden sanojen takana on entinen vasemmistoterroristi ja marxilainen ideologi, onkin sitten jo paljon mielenkiintoisempaa. Koska NÄKÖPIIRI pyrkii olemaan usein hieman keinotekoisia ideologisia raja-aitoja kaatamaan pyrkivä ennakkoluuloton julkaisu, tuntui aiheelliselta pyytää Horst Mahleria kertomaan ajatuksistaan lähemmin myös suomalaisille lukijoille. Mahlerhan puolusti samassa haastattelussa aiempia vasemmistolaisia lähtökohtiaan toteamalla mm., ettei hän näe mitään ristiriitaa nationalististen pyrkimysten ja vasemmistolaisuuden välillä.

Reunahuomautuksia

Haastattelu toteutettiin lokakuun alussa kuluvana vuonna. Tietynlaisena lähtökohtana haastattelussa oli usko siihen, että Mahlerin haastattelu voisi olla hedelmällinen ns. kolmannesta tiestä käytävän keskustelun kannalta. Jossakin määrin Mahler petti nämä odotukset. Haastatteluaineistoa kertyi karsittavaksikin asti, mutta sisällöllinen anti jäi odotettua vähäisemmäksi. Mahlerin näkemykset olivat osin odottamattomankin konservatiivisia ja sovinnaisia. Allekirjoittaneen oli mahdotonta yhtyä läheskään kaikkeen siihen, mitä Mahler sanoi – mutta se onkin jo kokonaan toinen asia.
Mahler oli aika ajoin myös melko vaikeasti ymmärrettävissä. Keskustelun ajautuessa syvällisempiin kysymyksiin, Mahler tuntui viittaavaan usein Hegeliin – tuohon filosofeista kaikkein vaikeaselkoisimpaan – mikä vaikeutti käännöstyötä huomattavasti. Pääosa haastattelun filosofisesta osuudesta onkin jätetty pois tästä syystä, mutta myös siksi, ettei Mahlerin metafyysinen lähestymistapa ollut haastattelun kannalta hedelmällinen ja relevantti.
Edellä sanotusta huolimatta, Mahlerin haastatteluvastauksiin sisältyy monia mielenkiintoisia ja yllättäviäkin näkökulmia. Vakiintunutta oikeisto-vasemmisto-asettelua Mahler tässä haastattelussa tuulettaa myös melkoisen tehokkaasti.

Horst-Mahler-1FILE: Horst Mahler
Syntynyt 23.1.1936 Haynaussa, Sleesiassa, joka nykyisin kuuluu puolaan; isä hammaslääkäri; perhe pakeni puna-armeijan tieltä Naumurgiin, Saaleen helmikuussa 1945; sieltä edelleen Dessauhun, myöhemmin, isän kuoltua, Länsi-Berliiniin; 1950-luvulla oikeustieteen opiskelua Berliinin Vapaassa Yliopistossa; erottaminen Sosiaalidemokraattisesta puolueesta (SPD) vuonna 1960, kun puolue oli päättänyt jäsenyyden SDS:ssä (Saksan sosialistinen opiskelijaliitto) olevan yhteensopimaton puolueen jäsenyyden kanssa; oman asianajajatoimiston perustaminen Berliiniin vuonna 1964 – painopisteenä: talousoikeus; menestyksellisiä toimeksiantoja liikemiesten puolustusasianajajana ja oikeusavustajana; 1967 mukana perustamassa ”tasavaltalaisklubeja” Berliiniin – pian näistä tulisi APO:n (Ulkoparlamentaarinen oppositio) keskeisiä toimintakeskuksia; 1968 ”Sosialistisen asianajajakollektiivin” perustaminen; vasemmistolaisten opiskelijoiden puolustusasianajajana oikeudessa (mm. Beate Klarsfeld, kommunardit Fritz Teufel ja Rainer Langhans, tavaratalopalon sytyttäjä Andreas Baader); Mahler oikeuteen APO-aktivisminsa takia; maaliskuusta kesäkuuhun 1970: Tuomiot osallistumisesta väkivaltaisuuksiin opiskelijoiden mielenosoituksissa Springer-kustantamoa vastaan Rudi Dutschken attentaatin jälkeen; illegaalisen toiminnan valmistelua; taustavaikuttajana Andreas Baaderin vankilapaossa toukokuussa 1970; kesäkuusta elokuuhun 1970: sotilaallisessa koulutuksessa eräällä palestiinalaisleirillä Lähi-idässä; paluu Saksaan, jossa alkaa maanalaisen terroristiorganisaation rakentaminen; osallistuminen pankkiryöstöön; 8. Lokakuuta 1970 Mahler pidätetään Berlin-Charlottenburgissa; 1973 tuomitaan osallisuudesta pankkiryöstöön ja Baaderin vankilastapaon järjestelyihin 14 vuodeksi vankeuteen; 1980 päästetään ehdonalaiseen vapauteen; 1987 asianajajaoikeuksien palauttaminen.

——

Kuinka teistä aikoinaan tuli poliittinen aktivisti?
– Olen kasvanut vuoden 1945 jälkeen siinä tietoisuudessa, että Saksan valtakunta oli jonkinlainen raateleva susi kansojen joukossa. Tätä historiaa ei mielestäni saanut toistaa. Sitä paitsi halusin vaikuttaa asioihin. Siksi menin mukaan politiikkaan. Tuolloin ne historialliset lähteet, jotka olisivat osoittaneet tietoisuutemme vääräksi tietoisuudeksi, eivät olleet ulottuvillamme. Tässä suhteessa asiat ovat muuttuneet.

Miten ja milloin R.A.F. tuli mukaan kuvioihin?
– Jo yläkoululaisena olin lueskellut Marxin ja Leninin kirjoituksia. Ne näyttivät selittävän minulle tämän vuosisadan historiaa. Niiden perusteella saatoin olettaa, että vastuu kahdesta maailmansodasta ja Hitlerin diktatuurista ei kuulunut Saksan kansalle, vaan historiallisesti muodostuneelle ‘monopoliporvaristolle‘. Näin ollen oli varsin luonnollista liittyä 60-luvun kapinoiviin opiskelijoihin, ja jotka olivat nostaneet päämääräkseen ”sosialistisen yhteiskunnan”, ja jotka näkivät Yhdysvaltojen itärannikon Vietnamin kansaa vastaan käymässä sodassa aiheen nousta taisteluun amerikkalaista imperialismia vastaan. RAF sai alkunsa tämän liikkeen rappeutumisvaiheessa vuosina 1969-70 yrityksenä pitää yllä vallankumouksellista prosessia myös Saksassa ilmenevää imperialismia vastaan. Tässä yhteydessä me sovelsimme hyvin laaja-alaisia vallankumousteoreettisia pohdintoja, joiden käsittely tämän haastattelun puitteissa ei liene tarkoituksenmukaista.

Katsellessanne taaksepäin elämässämme, kuinka suhtaudutte menneisyytenne tänään?
– Ne olivat oppivuosia ja käännettä merkitsevien muutosten aikaa. Vaikutukset ovat tänään vain välillisesti näkyvissä. Noiden vuosien kokemukset auttavat kuitenkin tarkentamaan näkemystä siitä, mitä tässä ajassa tapahtuu.

vanityfair-mahler2007

Entä mitä teille kuuluu tänään? Mitkä asiat te koette tärkeimmiksi näinä aikoina?
– Se akuutti poliittinen konflikti, jossa olen osallisena, koskee Yhdysvaltojen itärannikolta johdettua eurooppalaisten kansojen etnistä kaotisaatiota (ethnische Chaotisierung). Historioitsija Ernst Nolte pelkää jopa, että Euroopasta ja Yhdysvalloista tulee seuraavan 150 vuoden kuluessa pelkkä Aasian ja Afrikan jatke. Tätä kehitystä viedään eteenpäin ulkokultaisten klišeiden ja umpikierojen historiallisten valheiden muodostaman verhon suojassa.
– Jo yli sadan vuoden ajan ovat länsivallat halunneet tuhota Saksan. Siinä ne ovatkin onnistuneet melko hyvin. Suurimman menestyksensä ne ovat saavuttaneet siinä, että käyttämällä nykyaikaisia manipulointitekniikoita, he ovat saaneet Saksan kansan ja koko muun maailman uskomaan levittämiinsä valheisiin.
– Tosiasia on, että tämän vuosisadan molemmat maailmansodat olivat länsivaltojen tietoisesti aiheuttamia. Nyt varttumassa oleva nuorempien saksalaisten sukupolvi ei enää usko näihin sotasyyllisyysvalheisiin. Tällä seikalla tulee olemaan laajakantoiset seuraamukset.
– Tiedän tänään, että meille on valehdeltu. Elän kuitenkin ihmisten keskellä, jotka itse ylläpitävät tuota valhetta. He tietävät vaistomaisesti ajautuvansa kuolettavaan vaaraan, jos he uskaltavat yrittää rikkoa tuon valheiden kehän. He muuntavat siitä kumpuavan elämää kohtaan tuntemansa pelon vihaksi ja aggressioksi kaikkia niitä kohtaan, jotka haluaisivat herättää heidät epäilemään. Tämä vihamielisyys on minulle valtava haaste.
– Olen vakuuttunut, että tämä Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys on torjuttavissa vain sellaisen henkisen muutoksen myötä, joka tekee näistä klišeistä ja valheista tehottomia. Strategisena päämääränämme pyrkimyksessämme säilyttää Eurooppa ’valkoisen miehen’ maaperänä tulee olla juutalaisuuden ja sen jokapäiväisten kulttimuotojen, materialismin ja konsumerismin, voittaminen. Tässä yhteydessä lainaisin mielelläni rabbin pojanpojan Karl Marxin näkemyksiä juutalaiskysymyksestä vuodelta 1843. ”Ihmiskunnan”, näin hän kirjoitti, ”on vapautettava itsensä juutalaisuudesta”. Tämä tarkoittaa vapautumista myös juutalaisille, paluuta inhimilliseen lajiolemukseensa.

Te puhutte ”Yhdysvaltojen itärannikolta johdetusta Eurooppalaisten kansojen etnisestä kaotisaatiosta”. Olen myös lukenut lehtijuttuja ja teidän omilla webbi-sivuillanne julkaisemianne tekstejä, joissa te kritisoitte Saksan siirtolaispolitiikkaa nationalistisesta näkökulmasta. Muistaakseni olette myös sanoneet, että ”on tärkeää pitää Saksa saksalaisena”. Mitä tässä välillä on oikein tapahtunut? Milloin teistä on tullut nationalisti?
– Jokainen mieleltään terve yksilö välittää kansastaan ja haluaa sen parasta. Onko se nationalismia? Siinä tapauksessa minä varmastikin olen nationalisti – ja olen aina ollut.
– Kuka muuten on keksinyt sen röyhkeän valheen, ettei vuoden ’68 sukupolvi muka halunnut myös Saksan kansan parasta? ”Palvele kansaa”, oli eräs tunnuslauseistamme. Muukalaistuminen ei ollut tuohon aikaan vielä ajankohtainen asia. SDS, Saksan sosialistinen opiskelijaliitto, sen sijaan vastusti siirtotyöläisten rekrytoimista. Se näki siinä – Saksan ammattiliittojen tavoin – strategian saksalaisten työläisten palkkatason alentamiseksi. SDS kannatti myös sitä, että siirtotyöläiset ja saksalaisten korkeakoulujen ulkomaiset opiskelijat palaisivat mahdollisimman pian kotimaahansa, jossa he voisivat soveltaa täällä oppimiaan tietoja ja taitoja omassa maassaan, omien kansojensa hyväksi. Mikäli kysymys oli ns. kehitysmaiden ihmisistä, me pidimme suoranaisena petturuutena, jos niiden kansojen ”kaaderit” olisivat olleet uskottomia kotimaalleen, ja valinneet paluun sijasta jäämisen Saksaan helpon elämän toivossa.

Saksassa teitä syytetään ideologisesta takin kääntämisestä…
– En oikein ymmärrä miten minua voidaan syyttää takin kääntämisestä. Eikö Vietnamin kansan voitto USA:sta vuonna 1975 muuttanut kaiken? Vuoden ’68 opiskelijaliikkeen ideologiset peruserimielisyydet tulivat sen jälkeen esiin ja koko liike hajosi. Sen jälkeen ei kukaan ole osannut enää sanoa, mikä on ’vasemmistoa’ ja mikä ’oikeistoa’. 1980-luku koki Khomeinin islamilaisen vallankumouksen, jonka seurauksena me olemme joutuneet kohtaamaan uskonnollis-poliittisen haasteen. Samoin 80-luvulla alkoi USA toteuttaa maailmanlaajuista aggressiivista liberalismia (globalismia). Vuoden 1989 loppu merkitsi loppua myös Saksan ulkoiselle jaolle.
– 1990-luvun alussa koimme Neuvostoliiton romahduksen. Ja saman vuosikymmenen alussa räjähti entisen Jugoslavian etninen ruutitynnyri. 1990-luvun puolivälissä – näennäisesti Persianlahden sodan seurauksena – Yhdysvallat asettui hypervallan asemaan ja julisti yksipuolisesti ”uuden maailmanjärjestyksen”, jossa koko maailma on isänmaattoman keinottelupääoman vapaata laidunmaata. Moni asia on siis muuttunut.
– Saksan kansa on paljon suuremmassa määrin kuin muut kansat – myös henkisesti – sotanäyttämönä ”eurooppalaisessa sisällissodassa”, ja sitä myöten myös ”maailmanlaajuisessa sisällissodassa (Weltbürgerkrieg)”. Viittaan tässä yhteydessä erityisesti historioitsija Ernst Nolten kirjoituksiin. Tätä asiaa kannattaa ajatella. Siksi olen pyrkinyt välttämään sitä virhettä, että vähättelisin sen henkisen taistelun merkitystä, jota käydään totuuden puolesta kansamme syyllisyyttä koskevia väitteitä vastaan. Minulla on ollut onni myötä siinä, että olen saanut johdatuksen historiaan vanhemman polven historian opettajilta. Heiltä opin, että historialliset henkilöt olivat enimmäkseen myös suuria rikollisia. Mutta sen, että on epäkypsää nähdä historia moraalisena toimintana, opin vasta myöhemmin – vankeusaikanani – Hegeliltä. Nykyään muodikasta tapaa vetää vastuunalaisia historian henkilöitä vastaamaan oikeuden eteen teoistaan, pidän tänä päivänä vain oireena yleisesti havaittavissa olevasta henkisestä rappiotilasta.
– Tässä mielessä minussa on tapahtunut muutos: Olin aikoinaan politisoitunut moraalisen suuttumuksen johdosta. Olin äärimmäisen suuttunut kaiken sen johdosta, mitä olin koulussa kuullut vuosista 1933-1945. Palava halu poistaa itsestäni tämä ”Saksan perinnöllinen taakka” niin suuressa määrin kuin mahdollista, teki minusta moralistin. Moralistina tein sitten rikoksia. Hegeliltä opin, että minun ”Ihmiskunnan hyvinvoinnin puolesta lyövä sydämeni oli muuttunut nyrjähtäneen omahyväisyyden raivoamiseksi”. Se on auttanut minua paljon. Mutta onko tämän tajuaminen sitten tehnyt minusta takinkääntäjän?

Vuoden 1968 opiskelijaliikettä pidetään yleisesti kuitenkin individualismin airuena. Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä te olette edellä sanoneet?
– Vuoden ’68-liike nähdään nykyään merkillisen yksiulotteisesti. Siitä huomataan vain se, mikä on ’jäänyt jäljelle’. On toki selvää, että tämän liikkeen panos atomistisessa vallankumouksessa (Nietzsche) on historiallisesti kiistämätön. Näiden ihmisten näkemys itsestään rajoittui heidän yksilöllisyyteensä. Heidän mielestään kaikkialle tunkeutuva ja ankara yhteiskunta tuli ’unohtaa’. Näille ihmisille kaikki ovat vain yksilöitä. Sellaisina kaikki ovat siten samanlaisia. Yhteiskunta, kansa ja kansakunta ovat tässä ajattelussa vain ”harhakuvia”. Ihmiset, jotka ajattelevat tällä tavalla ovat ”valmiita” globalisaatioon – ja helvettiin.
– Tämä liike, joka hajosi, halusi tuhota kapitalismin – fasismin oletetun alkujuuren. Nykyään nuo samat ”yhteiskunnalliset atomit” ovat auttamassa tuota rahanahnetta Moolokia kaikin tavoin.
– Mutta tässä puhutaan nyt vain siitä liikkeen puolesta, joka sai oppinsa ”Kommune I:ltä” ja Frankfurtin koulukunnalta.
– Liikkeen toinen komponentti ammensi puolestaan marxismi-leninismin henkisestä arsenaalista, ja tämä johti opiskelijaliikkeen rappeutumisvaiheessa opiskelijaliikkeen hajoamiseen kahteen eri puolueeseen sekä RAF:n syntyyn. Tämän suuntauksen kannattajat halusivat palvella ”kansaa”. Heille yhteisö oli kaikki; yksilö ei merkinnyt mitään. He olivat siten lähempänä kansanyhteisöajattelua kuin individualistit, jotka aina ovat taipuvaisia kosmopoliittiseen ajatteluun, ja näin ollen myös globalismiin, joka todellisuudessa on keinottelijoiden despotiaa.
– Minä olen aina – en vain RAF:aan kuuluessani – säilyttänyt marxilais-leniniläisen ajattelutavan. Olen aina asettanut yhteisön arvossa yksilön edelle. Mutta tuota yhteisöä ei tulisi käsittää liian yksipuolisesti.
– Jos asiaa katsotaan tarkemmin, niin tunnustetaan, että myös kansallissosialismi oli eräänlaista kollektivismia. Siinä mielessä se oli kommunismin kaltaista. Minulle yhteisö on todellinen, henkinen kokonaisuus, jonka jokainen osa on samalla tavoin kokonaisuus. Siksi jokainen osa on yhtä tärkeä kuin kokonaisuus. Yksilö uhraa itsensä vapaaehtoisesti tuon kokonaisuuden hyväksi, jos – kuten sodassa on laita – hänen uhrinsa palvelee tuon kokonaisuuden elämää. Näin siksi, että yksilön kannalta olisi järjetöntä kieltäytyä – itsesuojeluvaiston ohjaamana – tästä uhrista, jos kokonaisuus sen johdosta kuolisi. Silloin kuolisivat myös kaikki tämän kokonaisuuden osat. Ajatus kokonaisuuden osan, yksilön merkityksestä, sisältyi piilevänä myös kansallissosialismiin, mutta se ei päässyt siinä vielä esille, eikä sitä siksi kunnioitettu; sillä jotta jotakin periaatetta voidaan kunnioittaa, sen olemassaolo täytyy ensin edes tunnistaa. Edellä esitetty selventää, mikä minut erottaa toisaalta vuoden 1968 opiskelijaliikkeestä ja toisaalta kansallissosialismista.

Valtaeliitti ja poliittinen vasemmisto pitää nationalismia ja maahanmuuttoa vastustavia mielipiteitä tuomittavina. Ymmärtääkseni teitä on Saksassa näkemystenne vuoksi kritisoitu voimakkaasti. Miten te vastaatte arvostelijoillenne?
– Todellakin! Samaiset ”valtaeliitti ja poliittinen vasemmisto”, jotka ihmisyyden nimissä antavat pommien ja rakettien sataa Belgradiin, kritisoivat minua mielipiteitteni vuoksi.
– Mutta: Missä on sanottu, mitkä mielipiteet ovat ”hyviä” ja mitkä ”pahoja”? Kuka siitä päättää? Ovatko länsimaat unohtaneet Sokrateksen? Eikö hän osoittanut, että ”hyvä” ei ole hyvää ja ”paha” pahaa, jollei ole olemassa ketään, jolla olisi käsitys kaikesta sinänsä?
– Olemme tähän asti keskustelleet vain pinnallisista ilmiöistä. Se, mitä meidän maassamme ja maailmassa ylipäänsä tapahtuu, on kuitenkin ymmärrettävissä vain, mikäli omaa käsityksen siitä, mitä historia on. Jokainen luulee tietävänsä, mistä siinä on kysymys. Tosin yritys pukea tämä käsitys sanoiksi tuottaa vain pelkkää hölynpölyä. Tämä liittyy siihen tosiasiaan, että historia on absoluuttisen hengen (Jumalan) toimintaa; ajan henki ei kuitenkaan tahdo tietää tuosta hengestä mitään (Jumala on kuollut).

Mitä te ajattelette niistä vasemmistolaisista, jotka kannattavat maahanmuuttoa ja puhuvat ”ihmisten oikeudesta valita itse oma asuinpaikkansa”?
– Kansat, valtiot ja kansakunnat ovat henkisiä olemassaolon muotoja, ts. henkimuotoja, sellaisenaan kuolemattomia organismeja, jotka poissulkevat muut – toisten kansojen – henkimuodot, mutta tietyllä tasolla muodostavat myös yhdyssiteen toisiin henkimuotoihin. Vain se kulissien takaisten vaikuttajien tarkoituksellisesti aiheuttama järjettömyys, joka on saanut otteen kansastamme – ja vähäisemmässä määrin myös muista kansoista – vuoden 1945 jälkeen, on saanut aikaan sen, että ei-juutalaiset intellektuellit pitävät kansan (eivät kuitenkaan valitun kansan) itsesäilytyspyrkimyksiä moraalisesti tuomittavina. Muutoin nämä samat intellektuellit olivat kyllä valmiita puolustamaan vaikka viimeiseen hengenvetoonsa juutalaiskansan elinoikeutta, ja Israelin ryöstetyllä maaperällään noudattamaa periaatetta juutalaisvaltion etnisestä puhtaudesta.

Olemme nähneet uutisia joiden mukaan Saksan viranomaiset harkitsevat Saksan Kansallisdemokraattisen puolueen (NPD) lakkauttamista. Te olette julkisesti puolustaneet NPD:n poliittisia oikeuksia. Miten ja miksi te tulitte sekaantuneeksi tähän asiaan?
– Koska yhä useammat saksalaiset – erityisesti nuoret – ovat tulleet immuuneiksi vihollisen propagandalle ja ovat jälleen ylpeitä omasta kansastaan, kansallinen nousu on yhä todennäköisempää. Vasallihallituksen päivät ovat siten luetut. Koska kansallisen itsetunnon tuhoaminen ei enää toimi, turvautuu heikkenevä systeemi nyt vielä hetken aikaa avoimeen sortopolitiikkaan. Vaikka saksalaisvastaisen kampanjan päävoimat on suunnattu NPD:tä vastaan, tähtäimessä on kuitenkin itsetuntoinen osa Saksan kansasta kokonaisuudessaan. Tällaisessa tilanteessa NPD:tä on puolustettava yhteisen vihollisen hyökkäyksiä vastaan, koska siten me puolustamme myös meitä muita.

Poliittinen vaino maahanmuuton vastustajia, historiallisia revisionisteja ym. kohtaan, tuo mieliin McCarthyn kommunistivainot 1950-luvun Yhdysvalloissa. Uskotteko, että tällä vainoamisella onnistutaan pitämään nationalistiset ja systeemiin vastaiset mielenilmaukset kurissa?
– USA:n kommunistijahdilla oli toiset syyt. Se oli suuntautunut lähinnä niitä anti-kansallisia voimia vastaan, joille F. D. Roosevelt oli antanut liian paljon liikkumatilaa. Tämä asiantila vaati korjausta. Keinot eivät vain olleet oikeita. Mutta USA ei ole koskaan ollut, kun kysymys on ollut pankkien ja teollisuusjättien eduista, vapaa yhteiskunta. Näiden mahtien edessä ei kansalaisten oikeuksilla ole, eikä ole koskaan ollut, painoarvoa. Hyvällä syyllä ja oikeutetusti voidaan Yhdysvaltoja kutsua suurten rosvojen oligarkiaksi. Jankuttaminen McCarthysta palvelee vain näiden olosuhteiden peittelyä. Kansallisiin voimiin Saksassa nykyään kohdistuva sorto on luonteeltaan toisenlaista. Se on suunnattu saksalaisten normaalia ajattelua vastaan – tai jos niin halutaan sanoa: tervettä kansallistuntoa vastaan. Sorto sen sijaan, että se heikentäisi, on omiaan vain vahvistamaan tätä ajattelua. Poliittinen luokka on siten vain kiihdyttämässä omaa sortumistaan.

Mitkä ovat mielestänne suurimmat ongelmat Saksan kohdalla nykypäivänä? Ovatko nämä samat ongelmat myös globaaleja?
– Vaikeimpana ongelmana näen sen saavuttamisen, että ei-valitut kansat näkisivät juutalaisen maailmanvallan eloonjäämiskysymyksenä, jollainen se on. Tarkoitan tällä erityisesti sitä, että ihmiset – luultavasti enemmistö tämänkin lehden lukijoista – eivät asioita huolellisesti tutkimatta sokaisisi mieltään sellaisilla epäkäsitteillä kuten ”salaliittoteoria” ja ”antisemitismi”. Ihmiset näin menetellessään nimittäin ohittavat asian ytimen: Pitäisin jopa juutalaisten halventamisena sitä, että joku pitää heidän organisoitua itsetietoisuuttaan – heidän maailmanlaajuisesti operoivia komiteoitaan ja korporaatioitaan – kykenemättöminä tai haluttomina hankkimaan ja käyttämään valtaa.

Olen ymmärtänyt, että te olette perustaneet järjestön nimeltä ”Meidän maamme” (Unser Land). Voisitteko kertoa hieman siitä?
– Sen johdosta, mitä olen edellä sanonut seuraa, että Saksan kansassa elää ajatus vapaudesta, joka on pyrkimässä pinnalle. Näin ollen, saksan kansan säilyttäminen leimallisesti germaanisena kansana perinteisten rajojensa puitteissa on poliittisessa taistelussa etualalla. Määrätietoisuus ja voima, joita tarvitsemme tämän taistelun menestykselliseen käymiseen, kumpuavat suuttumuksesta niiden historiallisten valheiden johdosta, joita kansamme keskuuteen on levitetty. Saksalaiset ovat tulossa tietoisiksi siitä, että molemmat maailmansodat olivat länsimaiden yksipuolisia sotaretkiä Saksan valtakunnan tuhoamiseksi. He huomaavat, että nämä sodat eivät tosiasiassa ole koskaan päättyneet, vaan jatkuvat yhä Yhdysvaltain itärannikon sotana Saksan kansaa vastaan. Vihollisvaltojen päämääränä on tehdä Euroopasta maailmanherruutensa sillanpääasema. Kansalaisliike ”Meidän maamme” haluaa tehdä ne saksalaiset, jotka yhä haluavat olla saksalaisia, tietoisiksi tästä kaikesta. Enempää ei tarvita. Tämä tietoisuus palauttaa meidät jälleen historiaan. Suurta kansaa Euroopan sydämessä ei voi enää pitää kahlittuna. Sen kapina tulee muuttamaan maailman.

Liberaali hegemonia länsimaisissa yhteiskunnissa on niin vahva, että sellaiset mielipiteet, joita tekin esitätte (ja oikeastaan kaikki muutkin mielipiteet, jotka avoimesti uhmaavat liberaalia ideologiaa) usein tukahdutetaan ja marginalisoidaan julkisessa keskustelussa. Eikö tämä aseta melkoisen esteen kaikille muutospyrkimyksille?
– ”Länsimaiset yhteiskunnat” ovat onttoja. Ne tulevat romahtamaan kasaan aivan kuten Neuvostoimperiumikin.

Tapio Linna