Toisen maailmansodan jälkeisenä kautena – suunnilleen vuosina 1945-1990 – eurooppalaisia älymystöpiirejä dominoivat toisaalta marxistit ja toisaalta Yhdysvaltain mallin mukaisen liberaalidemokraattisen yhteiskunnan kannattajat. Monista keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta molemmat ryhmät pitivät yhtä lailla toivottavana ja viime kädessä myös väistämättömänä toteuttaa koko maapallon kattava universaali ykseys, ”yksi maailma”, johon kaikki yksittäiset kulttuurit ja kansat lopulta sulautuisivat.

Kaikki eurooppalaiset ajattelijat eivät kuitenkaan hyväksyneet tuota visiota.  Kuusikymmentäluvun loppupuolelta lähtien on pieni, mutta selkeästi erottuva piiri nuoria oppineita, intellektuelleja, poliittisia teoreetikkoja, kansalaisaktivisteja ja professoreita pyrkinyt kaikessa hiljaisuudessa, mutta yhä laajempaa vaikutusta saavuttaen, suunnittelemaan Euroopalle tulevaisuutta, joka hylkäisi niin marxismin kuin kapitalisminkin mallin mukaisen universalismin ja egalitarismin.

Tästä älymystöliikkeestä käytetään usein julkisuudessa harhaanjohtavaa määritelmää ”Eurooppalainen uusoikeisto”, ranskalaisittain Nouvelle Droite.  (Erityisen harhaanjohtavaksi tämän nimityksen tekee se, että ”uusoikeistolla” viitataan usein myös anglo-amerikkaisiin markkinaliberalismin kannattajiin, kuten amerikkalaisiin ”uuskonservatiiveihin”. ) Tämän ”eurooppalaisen uusoikeiston” näkemyksiä on tuotu esille lukuisissa kirjoissa, artikkeleissa, konferensseissa ja sellaisissa aikakausjulkaisuissa kuten Eléments, Scorpion ja Transgressioni.

Kukaan ei ole kuitenkaan näytellyt tässä liikkeessä yhtä tärkeää roolia kuin Alain de Benoist, vuonna 1943 syntynyt merkittävä ranskalainen kirjailija ja lehtimies. Nouvelle Droiten keskeisimpänä ajattelijana hän on eräänlainen nykyajan Diogenes Euroopan älymystöpiireissä. Jopa eräs de Benoist’in ajatuksiin vihamielisesti suhtautuva lähde kuvailee häntä laatusanoilla ”erinomainen tyylitaituri, kultivoitunut ja hyvin älykäs”.

Benoist_1Alain de Benoist on selvittänyt maailmankatsomustaan lukemattomissa esseissä ja artikkeleissa sekä monissa kirjoissa, joista mainittakoon erityisesti erinomainen teos vuodelta 1977, Vu de Droite (”Oikealta nähtynä”), jolle Académie Française myönsi tavoitellun Grand Prix de l’Essai -palkinnon. Hänen kirjojaan on käännetty italian, espanjan, portugalin, kreikan, saksan, hollannin ja arabian kielille, mutta ei ainakaan vielä – erikoista kyllä – englannin kielelle.

Työskenneltyään ensin joitakin vuosia ranskalaisen viikkolehden, Le Figaro Magazinen, vakituisena avustajana, de Benoist on sittemmin toiminut päätoimittajana sellaisissa julkaisuissa kuin Nouvelle Ecole, Eléments ja nyt viime vuosina Krisis -aikakauskirjassa. Useiden vuosien ajan hän oli myös keskeinen hahmo Pariisissa vaikuttavan GRECE -piirin (Groupement de recherche et d’études pour la civilisation européenne, ”Eurooppalaisen sivilisaation tutkimus- ja opintoryhmä”) toiminnassa. Suomessa de Benoist on vielä kovin tuntematon. Oheinen haastattelu on julkaistu aiemmin amerikkalaisessa The Journal of Historical Review -lehdessä vuonna 1994, mutta koska de Benoist on antanut haastatteluja melko harvoin, ja koska tämä ao. haastattelu on myös erinomaisen antoisa ja edelleen ajankohtainen, sen uudelleen julkaiseminen on hyvinkin perusteltua. Haastattelun julkaiseminen tässä lehdessä on perusteltua sikälikin, että tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun hänen ajatuksistaan kerrotaan suomen kielellä.

Saanen ensin kysyä teiltä, kuinka teistä tuli tosiasiassa uuden älymystöliikkeen perustaja? Miten tämä tarkkaan ottaen oikein tapahtui?
– En minä mitenkään suunnitellut mitään sellaista. Vuonna 1968, kun olin 25-vuotias, sain idean perustaa lehden, enemmän tai vähemmän akateemisen teoreettisen julkaisun, joka sai nimekseen Nouvelle Ecole (”Uusi koulukunta”). Alun perin sitä ei edes painettu, se levisi lähinnä hyvin alkeellisina valokopioina. Tästä huolimatta se saavutti tiettyä suosiota, ja jonkin ajan kuluttua eräät ystäväni halusivat yrittää organisoida lehden lukijakuntaa toimimaan kulttuurillisen yhdistyksen puitteissa. Siitä kaikki sitten alkoi. Tämä yhdistys otti myöhemmin nimekseen GRECE. Minä en itse asiassa ollut mukana sen perustamisessa, koska en ole sillä tavoin yhdistys- tai organisaatioihminen, en edes kulttuuri-sellaisten. Olen pikemminkin eräänlainen ”kaappi-intellektuelli”. Sen jälkeen, kun kaikki tämä alkoi yli 25-vuotta sitten, on sen puitteissa pidetty monia konferensseja ja keskustelutilaisuuksia, julkaistu monia kirjoja, artikkeleita, pamfletteja ja erilaisia lehtiä. Tämä liike ei ole koskaan ollut suoraan sidoksissa politiikkaan; se on ollut luonteeltaan lähinnä kulttuurillinen, filosofinen ja teoreettinen. Olemme kaikki tietenkin kiinnostuneita politiikasta, mutta kuten kaikki ne, jotka pitävät itseään intellektuelleina, vain ulkopuolisina tarkkailijoina.

Millaisena näette tämän liikkeen tulevaisuuden? Näettekö sillä olevan jonkin erityisen päämäärän?

– Minulla ei ole mitään aikomusta muuttaa itseäni tai sitä mitä teen joksikin muuksi. Mutta teidän kysymyksenne oli, mikä on ajatustemme päämäärä. No, toisinaan niillä ei ole mitään päämäärää, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sitä on mahdotonta tietää. Voi sen sijaan sanoa, että maailmanhistoria, erityisesti uusimman ajan maailmanhistoria todistaa mielestäni, ettei voida toteuttaa poliittista vallankumousta, tai edes keskeistä poliittista muutosta, ellei ihmisten mielissä ole jo sitä ennen tapahtunut jonkinlaista muutosta. Uskon näin ollen siihen, että kulttuurillinen vallankumous käy aina poliittisen vallankumouksen edellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kun tehdään jotakin kulttuurin saralla, niin se tehdään vain siksi, että tahdotaan viime kädessä saada aikaan jotakin poliittista. Näitä asioitahan eivät nimittäin tee samat ihmiset. Esimerkkinä voidaan ajatella vaikkapa Ranskan vallankumousta, joka ei luultavasti olisi ollut mahdollinen ilman valistusfilosofien esityötä. Kuitenkaan nuo filosofit eivät olleet tuon vallankumouksen toimeenpanijoita. On luultavaa, etteivät he tulleet edes ajatelleeksi sellaisen mahdollisuutta. Mutta se tapahtui. Näin ollen, on äärimmäisen vaikeaa tietää etukäteen, mihin itse kunkin oma toiminta johtaa. Minä teen sitä mitä teen siksi, että pidän siitä, ja koska olen kiinnostunut aatteista ja aatehistoriasta. En ole utilitaristi, joten minua ei kiinnosta, onko tekemäni työ hyödyllistä vai hyödytöntä; se ei ole minun päänsärkyni.

Kulttuurillinen vallankumous käy aina poliittisen vallankumouksen edellä.

Oletteko kokeneet aatteidenne muuttuneen vai ovatko ne pysyneet samoina?

– Ne ovat jatkuvassa muutostilassa. Kun me perustimme tämän aatteellisen koulukunnan tai suuntauksen, meillä ei ollut mitään kirjattua katekismusta. Siinä ei ollut taustalla mitään dogmeja, vaan jonkinlainen sekoitus vakaumuksellisuutta ja empirismiä. Niinpä olemmekin muuttuneet joiltakin osin. Jotkin niistä ajatuksista, joita olemme kehitelleet, eivät ole lopulta osoittautuneet riittävän hyviksi, tai voitaisiin ehkä sanoa, ovat osoittautuneet hedelmättömiksi.

Voitteko antaa tällaisesta jonkin esimerkin?

– Toki. Esimerkiksi 20 tai 25 vuotta sitten olin paljon enemmän positivisti kuin tänä päivänä. Muistan esimerkiksi omistaneeni kokonaisen Nouvelle Ecolen numeron Bertrand Russellin filosofialle. Ja siinä lehdessä myös esitettiin huomautuksia sellaisia hahmoja kuin Martin Heideggeriä vastaan ja niin edelleen. Kuitenkin 20 vuotta myöhemmin omistin erään Nouvelle Ecolen numeron Heideggerille, ja siinä suhtauduttiin puolestaan erittäin suopeasti hänen filosofiaansa.

Kuinka arvioisitte Nouvelle Droiten merkittävyyttä?

–Aivan aluksi minun on ilmaistava huoleni eräiden sanojen käytöstä – tarkoitan tuota nimikettä: Uusi oikeisto. Monestakin syystä en pidä siitä. Ensinnäkin, teidän on syytä tietää, että me emme tuota nimeä ole keksineet. Se annettiin meille. Suunnilleen kymmenen vuotta Nouvelle Ecolen ja Elémentsin ensimmäisten numeroiden ilmestymisen jälkeen valtamedioissa käytiin laajaa kampanjaa, jossa nimityksen ”uusi oikeisto” keksivät sellaiset henkilöt, jotka olivat täysin liikkeemme ulkopuolisia. Me yritimme muuttaa sitä. Me yritimme kertoa, ettei kysymys ollut ”uudesta oikeistosta” vaan ”uudesta kulttuurista”. Tosin ”uusi kulttuuri” ei ollut kovinkaan selkeä käsite. Ja kun meidän modernissa yhteiskunnassamme, jokin kerran leimataan joksikin, niin sellaisesta leimasta ei hevin pääse eroon.

– Minä en pidä tästä nimityksestä siksi, että se ensinnäkin antaa meille hyvin poliittisen imagon, koska ”oikeisto” on poliittinen käsite. Tästä syystä, aina kun puhutaan ”uudesta oikeistosta”, ihmiset jotka eivät tiedä siitä mitään, kuvittelevat muitta mutkitta, että kyseessä on jonkinlainen poliittinen puolue. Tietenkään mistään sellaisesta ei ole kysymys. Me olemme teoreettinen ja kulttuurillinen liike.

– Samanaikaisesti tätä nimikettä ”uusi oikeisto” käytetään eräistä selvästi poliittisista tahoista – erityisesti Amerikassa. Vaikka kysymyksessä ovat eri maat, ihmiset alkavat näin uskoa, että kysymys on samasta asiasta. Kaiken sen perusteella mitä tiedän siitä, Amerikan ns. uusi oikeisto on täysin eri asia, jos sitä verrataan meihin. En näe edes yhtä ainutta kohtaa, josta voisimme olla yhtä mieltä tämän ns. uuden oikeiston kanssa. Valitettavasti vain nimi joka meillä nyt on, aiheuttaa monenlaisia väärinkäsityksiä.

– Vaikkakaan en voi väittää, että (eurooppalainen) uusi oikeisto olisi hyväksytty kaikkialla – sehän on päivänselvää – voin todeta, että Ranskassa yhä laajemmissa piireissä se hyväksytään osana kulttuurillis-poliittista maisemaa. Debattia ja keskustelua, jota täällä on käyty viimeisen kahden vuosikymmenen ajan, ei voisi ajatella esiintyvän ilman uuden oikeiston myötävaikutusta. Sitä paitsi tiettyjä debatteja on ollut mahdollista käydä vain siksi, että uusi oikeisto on nostanut esille tiettyjä teemoja. Viittaan esimerkiksi keskusteluihin indoeurooppalaisen perinnön merkityksestä Euroopalle, Saksan konservatiivisesta vallankumouksesta, polyteismistä ja monoteismistä, tai älykkyys – perimän vai ympäristön tulos (mikä tosin on melko virheellinen vastakkainasettelu), osallistuva demokratia, federalismi ja kommunitaristiset ideat, markkinaideologian kritiikki ja niin edelleen. No, me olimme osallisina kaikissa näissä keskusteluissa. Luulen, että niiden tuloksena tilanne Ranskassa on nyttemmin hieman erilainen.

– Kun uusi oikeisto ensimmäisen kerran esiintyi Ranskassa vuonna 1968, elettiin aivan toisenlaista aikaa. Minulle äärimmäisen vasemmiston ideologia oli jonkinlainen esikuva tai malli. Marxismi, freudilaisuus ja niin edelleen; ne näkyivät kaikkialla. Nyt vuosia myöhemmin, kaikki nuo ”ideologiset kirkot” ovat kaatuneet. Nykyään vain hyvin harvat ihmiset Ranskassa määrittelevät itsensä marxilaisiksi. Jean-Paul Sartre, hyvin kuuluisa filosofi, kuoli vuonna 1980 jättämättä mitään erityistä ideologista perintöä. Olosuhteet olivat jo ehtineet muuttua täysin. Sanoisin, että enää ei ole olemassa mitään valmiina annettuja ideologioita. Kaikki suuret ideologiat ja ideologiset hahmot ovat suurin piirtein kadonneet. Yhä enenevässä määrin intellektuellien on etsittävä jotakin uutta; jotakin omaperäistä ja menneiden aikojen valmiina annetut ratkaisut ylittävää.

– Meidän täytyy hyväksyä ensinnäkin se seikka, että me olemme jo ohittaneet toisen maailmansodan jälkeisen ajan, ja että me olemme astuneet uuteen maailmanaikaan. Meidän on hyväksyttävä myös se, että raja-aidat kulkevat nykyään eri tavoin kuin ennen sekä poliittisessa että ideologisessa mielessä. Emmekä me halua kyseenalaistaa ihmisiä pelkästään siksi, että heidän taustansa ovat erilaisissa ideologisissa lähtökohdissa. On siis selvää, että ajat ovat muuttuneet. Ja aina kun ajat ovat muuttumassa, on olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat pitää kaiken entisellään. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että vasemmistopiireissä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita keskustelemaan kanssani tai julkaisemaan kirjoituksiaan Krisis-lehdessä, jonka perustin vuonna 1988. Ja vastaavasti on toisia vasemmistolaisia, jotka ehdottomasti kieltäytyvät sellaisesta.

Benoist2– Viime vuosina uusi oikeisto on julkaissut lukuisia artikkeleita, joissa torjutaan ihannekuva taloudesta yhteiskunnan kohtalona, ja joissa kritisoidaan yhtäläisesti niin konservatismia, liberalismia, sosialismia kuin marxismiakin – sanalla sanoen kaikkia ”produktivistisia” ideologioita, jotka näkevät rahan ansaitsemisen ja varallisuuden hallinnan avaimena ihmisen tarkoitukselle ja onnellisuudelle. Mikään näistä ideologioista ei ole kyennyt vastaamaan yksilöllisen ja kollektiivisen olemassaolomme pääkysymykseen: Mitä me teemme täällä maan päällä? Niinpä me olemme julkaisseet lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joissa vastustetaan konsumerismia, hyödykekeskeistä elämäntapaa eli kauppamiehen ideologiaa. Tällaiset teemat toimivat eräänlaisena siltana oikealta ja vasemmalta tulevien ihmisten välillä. Sitten on olemassa myös suhteellisen uusi poliittinen ilmiö, ns. ”vihreät”, joka jälleen on hieman eri asia Ranskassa kuin Yhdysvalloissa. Esimerkiksi meillä Ranskassa on ”vihreä” ekologinen liike – poliittinen puolue itse asiassa – joka kieltää lukeutuvansa sen enempää oikeistoon kuin vasemmistoonkaan.

– Meillä on siis tänä päivänä Euroopassa lukuisia uusia poliittisia puolueita – ekologisia, kulttuuri-identiteettiin perustuvia ja alueellisia puolueita. Vaikkakin nämä kaikki tietenkin ovat erilaisia vaihtoehtoja, olennaista on, ettei niitä voi sijoittaa poliittisesti oikeisto-vasemmisto-akselille. Ne ovat kaikki heijastumia perinteisen kansallisvaltion rapautumisesta. Ne kaikki yrittävät löytää jonkinlaisen individualismin ylittävän yhteisöllisyyden. Kaikilla näillä on erilaiset lähtökohdat, tottakai, mutta niitä kuitenkin yhdistää ajatus siitä, ettemme voi enää jatkaa elämistä narsismin, konsumerismin, individualismin ja utilitarismin aikakaudella.

Miten kuvailisitte niin sanotun uuden oikeiston poliittista merkittävyyttä nykypäivänä? Onko sillä mitään suorasanaista tai konkreettista poliittista merkitystä?

– Ei, en voi sanoa, että olisi. Tunnen ihmisiä luultavasti kaikista Ranskan poliittisista puolueista aina Kansallisrintamasta kommunisteihin. Uudella oikeistolla ei ole suoraa merkitystä. Se vaikutus, mikä uudella oikeistolla on ollut, on laadultaan teoreettinen ja kulttuurillinen. Keskusteluilla, jotka me olemme saaneet aikaan, on ollut vaikutusta uusiin yhteiskunnallis-poliittisiin liikkeisiin. Mutta tiedättehän, on hyvin hankalaa edes yrittää erotella näitä vaikutteita kaikista muista. Enimmän aikaa, luulen, nämä ideat liikkuvat pinnan alla. Nietzsche sanoi kerran, että ideat tulevat ”kyyhkysen jaloissa”.

– Joka tapauksessa voidaan sanoa, että meillä on tällä hetkellä tietynlaista vaikutusta Euroopan uusiin yhteiskunnallisiin tai poliittisiin liikkeisiin, sellaisiin kuten identiteettipuolueet, alueelliset puolueet ja vihreät puolueet. Monet näistä ihmisistä lukevat meidän kirjoituksiamme, mutta on vaikea sanoa, mihin tarkoituksiin he niitä käyttävät. Koskaanhan ei voi tietää, mikä vaikutus omilla ideoilla saattaa olla. Yhtä vaikeaa on sanoa, mitä ideoille tapahtuu niiden synnyn ja käytännön toteutuksen välillä; miltei aina ne vääristyvät jollakin tavalla. Silloinkin, kun tapaat ihmisiä, jotka sanovat ”Olen samaa mieltä kanssanne, pidän siitä mitä teette”, ei se mihin he sinun ideoitasi käyttävät, useinkaan ole aivan sitä mitä sinulla oli mielessä.

Voisitteko antaa esimerkin siitä, missä teidän liikkeenne ajatuksia on käytetty väärin? Vaivaako sellainen teitä?

– Tavallaan. Voisin mainita Le Penin liikkeen (Ranskan Kansallisrintama). Tällä en tarkoita sitä, että Le Penin liike olisi kasvanut pääasiassa uuden oikeiston ajatusten pohjalta, mutta on selvää, että kun uusi oikeisto puhui esimerkiksi kollektiivisen identiteetin ylläpitämisen välttämättömyydestä, tällä oli vaikutusta. Niinpä se saatetaan jonkin verran sekoittaa aivan erilaiseen filosofiaan, joka on paljon ksenofobisempi maahanmuuttajia kohtaan ja niin edelleen. Mutta tämä ei ole uuden oikeiston kanta. Oma kansallinen identiteettimme ei ole vaarassa joidenkin muiden identiteettien takia. Me sanomme sen sijaan: ”Meidän on taisteltava yhdessä niitä ihmisiä vastaan, jotka ovat kaikenlaisia identiteettejä vastaan”. Ymmärrättehän, mitä tarkoitan? Hallitsemattoman maahanmuuton arvostelu ei tarkoita maahanmuuttajien arvostelua.

Me olemme jo menettäneet identiteettimme, ja juuri siitä johtuen me emme kykene kohtaamaan maahanmuuttajien muodostamaa ongelmaa.

Kyse ei siis ole siitä, että jokin identiteetti olisi konfliktissa jonkin toisen identiteetin kanssa, vaan huomattavasti perustavampaa laatua olevasta kysymyksestä, nimittäin siitä, onko ylipäänsä mahdollista omata minkäänlaista identiteettiä?

– Aivan. Mielestäni on mahdollista muodostaa koalitio kaikenlaisista ihmisistä, jotka haluavat säilyttää identiteettinsä vastoin sitä maailmanlaajuista suuntausta, joka hajottaa kaikkia identiteetin muotoja teknologian, talouden, yhdenmukaistuvien elämätapojen ja konsumerismin kautta kaikkialla maailmassa. Le Penin kaltaiset ihmiset sanovat, että me olemme menettämässä identiteettimme maahanmuuttajien vuoksi. Minä en usko, että me olisimme menettämässä identiteettiämme maahanmuuttajien takia. Me olemme jo menettäneet identiteettimme, ja juuri siitä johtuen me emme kykene kohtaamaan maahanmuuttajien muodostamaa ongelmaa. Huomaattehan, että kysymys on suuresta näkökulmien eroavaisuudesta.

Eikö tämä ajatus tällaisen koalition muodostamisesta ole lähinnä filosofinen? Todellisuudessa, eikö kansallisvaltio edellytä, että ihmisellä on kansalaisuus, jonka kautta tälle myönnetään identiteetti? Jos kansallisvaltioita ei olisi, ajatuksenne olisi mahdollinen, mutta onko se mahdollinen kansallisvaltion puitteissa? Eikö kansallisvaltio edellytä identiteettien välistä kilpailua tai konfliktia?

– Luulen, että kansallisvaltiot ovat vähitellen katoamassa. Ne ovat tietenkin olemassa, muodollisesti – enkä väitä, että Ranska tai Saksa tai Espanja olisivat katoamassa. Mutta ne eivät enää ole samanlaisia yhteiskuntia. Ensiksikin, on helppo havaita, että kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa eletään jokseenkin samalla tavalla, riippumatta siitä onko kyseessä tasavalta, demokratia, perustuslaillinen monarkia jne. Toiseksi, olemme yhdentyneet median, television ja konsumerismin kautta; mikä selittää samanlaiset elämäntapamme. Sen lisäksi meillä tämä Euroopan Unioniksi kutsuttu rakennelma. Näin ollen, kansallisvaltio on siis hitaasti katoamassa. Tämä prosessi on tietenkin hyvin monimutkainen, koska kansallisvaltiolla on yhä määräysvaltaa monilla alueilla. Ja toisinaan on hyväkin, että sillä yhä on jotakin määräysvaltaa. Silti, meille on selvää, käyttääkseni yleistä sanontaa, että kansallisvaltio on liian iso hoitamaan pieniä asioita ja liian pieni hoitamaan isoja asioita.

Onko väitteenne siis se, että kansallisvaltio on vanhanaikainen lähtökohta ongelmien ratkaisuun tai identiteetin luomiseen? Sanotteko siis, että se ei voi olla olemassa terveessä muodossa?

– Vanhentunutta tai vulgaaria asennetta ei voida säilyttää. Identiteettiä ei voida ylläpitää pelkällä paperilla. On välttämätöntä todella elää orgaanisesti, eikä jossakin teatterissa. Näin ollen, tämän päivän Ranskassa tarvitaan pieniä orgaanisia yksiköitä ja alueita. Historiallisesti, kuten muistetaan, Ranska on kansallisvaltion malliesimerkki. Ja Ranskan kansallisvaltion organisoivat ensin kuninkaat ja sitten vallankumous (1789-1792) eli jakobinismi. (Tietenkin tämä prosessi oli jo käynnissä ennen vallankumousta; de Toqueville havaitsi tämän hyvin selvästi.)

– Ranskan yhtenäisyys luotiin paikalliskielten ja paikallisten perinteiden raunioille. Tänä päivänä Ranskassa on ainoastaan yksi virallinen kieli: ranska. Tosiasiassa kuitenkin maassamme puhutaan yhä kahdeksaa eri kieltä, vaikkakin niiden puhujat alkavat olla harvassa. Näitä kieliä ovat mm. korsika, flaami, saksa, baski ja bretoni.

Väitättekö siis, että kansallisvaltio on nykypäivänä ajatuksena rappeutunut? Missä on sitten syy tähän rappeutumiseen? Onko se kansallisvaltiossa itsessään?

– Ei. Mielestäni kansallisvaltio on vain sivutuote. Sama rappeutuminen on havaittavissa myös sellaisissa maissa, jotka ovat rakenteeltaan federalistisempia, kuten Yhdysvallat. Kyse ei ole vain Ranskan mallin mukaisesta kansallisvaltiosta. Luulenpa, että tämä rappeutumiskehitys alkoi jo hyvin varhain, todennäköisesti jo keskiajan lopulla, ellei jo aiemmin. Tietenkin on aina mahdollista palata joihinkin varhaisempiinkin alkusyihin. Mutta perussyynä on modernismin synty. Modernismi merkitsi myös alkua individualismille; perinteiden hylkäämiselle; edistysuskolle; ajatukselle, jonka mukaan huominen on aina eilistä parempi vain siksi, että se on huominen; ts. käsitykselle, että jokin uusi on parempi vain siksi, että se on uusi. Modernismin myötä syntyi myös lineaarinen historiankäsitys, ts. käsitys siitä, että koko ihmiskunnan kohtalona on kehittyä samaan suuntaan.

– Tähän liittyy teoria ”portaista”; toisin sanoen, toiset kansat ovat hieman edistyneempiä, kun taas toiset ovat hieman jäljessä, ja näin ollen edistyneempien kansojen on autettava toisia, vähemmän edistyneitä kansoja. ”Takapajuiset” kansat on tarkoitus ”nostaa”, jotta ne saavuttaisivat saman askelman kehityksen portailla. Tämä on Rostowin teoria ”kehityksestä”.

– Tähän taas liittyy vielä materialistisempi asenne, jonka mukaan kaikkien kansojen päämääränä on vaurastuminen. Tämä puolestaan merkitsee epäonnistumista sosiaalisesti orgaanisten suhteiden rakentamisessa, nimettömiä ihmismassoja, kaikkien sulloutumista suurkaupunkeihin, joissa kukaan ei auta ketään. Se merkitsee myös sitä, että ihmisten on mentävä koteihinsa tietääkseen mitä maailmassa tapahtuu, koska maailma koetaan tv:n kautta. Tällainen on siis rappeutumisen tila. Poliittiset, taloudelliset ja teknologiset voimat yrittävät nykyään rakentaa ”yhtä maailmaa”, paljolti samaan tapaan kuin Ranskan valtiokin rakennettiin paikallisten alueellisten kulttuurien raunioille. Tätä ”yhtä maailmaa” ollaan rakentamassa paikallisten kansojen kulttuurien raunioille. Niinpä käykin, että kommunismin romahduksen vanavedessä ns. ”vapaa maailma” huomaa tämän, samoin kuin sen, ettei se lopulta olekaan niin ”vapaa”. Me näytimme vapailta vain kommunistiseen järjestelmään verrattuna, mutta tuon systeemin kadottua kuvasta, meillä ei ole enää vertailukohtaa itsellemme.

– Lisäksi, olla ”vapaa” voi merkitä erilaisia asioita: Olla vapaa tekemään jotakin on esimerkiksi eri asia kuin olla vapaa olemaan tekemättä jotakin.

Kirjoituksissanne olette maininneet, että on tärkeää omata vihollinen. Viittasitteko te tällä siihen, että koska kommunismin romahdettua ei ole enää olemassa selkeää vihollista, ei voi myöskään olla olemassa selkeää identiteettiä?

– En aivan. On selvää, että voit omata identiteetin ilman vihollista; mutta sinulla ei voi olla identiteettiä ilman, että jollakin toisella ihmisellä on toisenlainen identiteetti. Tämä ei tarkoita sitä, että ne toiset olisivat sinun vihollisiasi, vaan sitä tosiasiaa, että toiseudesta voi tietyissä tilanteissa tulla joko vihollinen tai liittolainen. Tarkoitan sitä, että jos me kaikki olisimme samanlaisia – jota me olisimme, jos olisi olemassa vain ”yksi maailma” – meillä ei enää olisi minkäänlaista identiteettiä, koska me emme enää kykenisi tekemään eroa itsemme ja muiden välillä. Identiteetin käsite ei siis ole suoranaisesti kytkeytynyt vihollisen käsitteeseen; vihollinen käsitteenä kytkeytyy kollektiiviseen riippumattomuuteen, ts. kollektiiviseen vapauteen.

– On tietenkin monta eri tapaa määritellä ”vihollinen” . Perinteisesti viholliseksi on käsitetty kansa, joka käy sotaa sinua vastaan. Mutta tämän päivän sodat eivät aina ole aseellisia konflikteja. On olemassa kulttuurillisia sotia ja taloudellisia sotia, joita käyvät ihmiset, jotka sanovat olevansa sinun ystäviäsi. Voisi sanoa, että perusmääritelmä vihollisesta on: mikä tahansa voima, joka uhkaa tai rajoittaa vapauttasi. Jokaisen kansan on määriteltävä tämä itse itselleen. Mikä sitten olisi hyvä lähtökohta tämän määrittelemiseksi nykypäivänä? Minä olen sitä mieltä, että tämä olisi tehtävä koko Euroopan tasolla, koska kansallisvaltiot ovat liian pieniä siihen tarkoitukseen. Kun neuvostokommunismi katosi kuvasta, se näytti avaavan tietä maailmanlaajuiselle liberalismin aallolle. Joidenkin näkemyksen mukaan se merkitsee ”historian loppua”. Itse en usko, että historia olisi päättynyt. Uskon sen sijaan, että historia on juuri uuden alun kynnyksellä.

– Meidän tulisi järjestää maailma, ei ”yhden maailman” logiikan pohjalle, vaan laajoiksi vyöhykkeiksi tai alueiksi, jotka kaikki olisivat enemmän tai vähemmän ”itsekeskeisiä” tai itseriittoisia. Minusta näyttää siltä, että Yhdysvallat on jo ymmärtänyt tämän luomalla Kanadan ja Meksikon kattavan vapaakauppa-alueen. Japanilla on jo omat vaikutuspiirinsä Kaakkois-Aasiassa. Meillä täällä Euroopassa on oltava oma elämäntapa, joka ei ole japanilaisten tai amerikkalaisten elämäntapa, vaan oma eurooppalainen elämäntapamme. Mielestäni näiden elämäntapojen ei tarvitse olla vihamielisiä toisiaan kohtaan. Toivottavasti ei. Mutta sen on oltava aggressiivinen niitä kohtaan, joiden aikomuksena on estää eurooppalaisia elämästä heidän oman elämäntapansa mukaisesti.

Onko Euroopalla voimaa tai kykyä vastustaa sellaisia voimia?

– Kykyä on. Mutta onko tahtoa? Tämän päivän maailmassa vastarinnassa on ennen kaikkea huomioitava sekä taloudellinen että kulttuurillinen näkökulma. Kulttuurisella tarkoitan massamediaa ja sen valtaa. Tänään, jos avaat radion Ranskassa, yhdeksän kertaa kymmenestä kuulet amerikkalaista musiikkia. Jos avaat radion Amerikassa, kuulet ainoastaan amerikkalaista musiikkia. Tämä ongelma, joka koskee myös elokuvaa, on eräänlainen monopoli; kulttuuri tulee aina samasta lähteestä ja yhdenmukaisena. Voi kysyä, onko mahdollista vastustaa tällaista invaasiota. Ottaen huomioon amerikkalaisten elokuvien suunnattomat budjetit, meidän olisi toimittava yhdessä vastataksemme tähän; yksittäisillä valtioilla ei ole tähän resursseja.

– Nyt en tarkoita tällä sitä, että Ranskassa meidän tulisi kuulla ainoastaan ranskalaista musiikkia. Tämähän olisi naurettavaa. Meidän on oltava avoimia ulospäin. Ongelma on siinä, että maailmassa on muitakin maita kuin Ranska ja Amerikka; nauttisin siitä, että saisin kuulla muitakin variaatioita. En kannata suljettua yhteiskuntaa. Olisin hyvin onneton, jos saisin katsottavakseni vain ranskalaisia filmejä, ranskalaisia ääniä. Haluaisin nauttia muidenkin maiden tuotannosta. Ihmettelenkin, miksi me emme näe Ranskassa tanskalaisen, espanjalaisen, venäläisen tai hollantilaisen kulttuurin tuotoksia, vaikka nämä maat ovat aivan vieressämme. Sen sijaan meille aina tuputetaan samaa amerikkalaista tuontitavaraa. Toisinaan ne ovat hyviäkin, mutta useimmiten, väittäisin, että näin ei ole. Mitä tapahtuu, kun esimerkiksi japanilaiset ja ranskalaiset, eteläafrikkalaiset ihmiset ja Kansasin maaseudun asukkaat kaikki saavat saman Rambo-viestin? Onko se hyväksi sivilisaatiolle vai ei? Tästä on kysymys: Tuotteen laadusta.

Olen kuullut, että Ranskassa vietetään kerran vuodessa viikkoa, jolloin amerikkalaisia filmejä ei saa esittää. Pitääkö tämä paikkansa?

– Ei, te viittaatte aivan eri asiaan: Ranskassa on laki, jonka mukaan tv-kanavat eivät saa lähettää liian monia elokuvia lauantai-iltaisin. Tämän lain tarkoituksena oletetaan olevan auttaa ranskalaista elokuvatuotantoa, vaikkakaan sillä ei ole mitään tekemistä filmien alkuperän kanssa. Tämä on ranskalainen erityispiirre, vaikkakin meillä on yhä hyvä ranskalainen filmiteollisuus, jota hyvin paljon arvostetaan muissa Euroopan maissa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei televisio ole täysin tuhonnut ranskalaista elokuvaa. Tilanne on aivan erilainen Italiassa ja Saksassa, mikä on hyvin dramaattista, kun otetaan huomioon italialaisten ja saksalaisten elokuvien aiempi korkea laatu.

– Toisaalta olen sitä mieltä, että ”populaarikulttuuri” Ranskassa on luultavasti huonompaa kuin Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja muissa maissa. Matkustelen melko paljon. Minun mielestäni on olemassa jotakin sellaista kuin Italian kansa ja Saksan kansa, ja vaikka niissä maissa katsotaan paljon ulkomaisia elokuvia, se seikka ei ole vaikuttanut niihin samalla tavalla kuin ranskalaisiin. Saksa, Italia, Espanja tai Englanti; kaikissa näissä maissa eletään hieman eri tavalla.

– Tämä ei mielestäni pidä samalla tavalla paikkaansa Ranskan kohdalla. Pääsyy tähän on se, että täällä asuu niin paljon enemmän ihmisiä suurkaupungeissa. Ranskalaisista 85 prosenttia asuu nykyisin suurissa kaupungeissa. Niinpä Ranskan maaseutu on autiomaata, sosiaalista autiomaata.

Sanotteko siis, että Ranska on haavoittuvampi amerikkalaiselle kulttuuri-invaasiolle kuin esimerkiksi Italia tai Saksa?

– Ymmärrän oikein hyvin Disney-yhtiön päätöstä sijoittaa ”Eurodisney” Ranskaan. Uhkana on, että tänään jokainen päätös on markkinoiden tekemä päätös. Tätä on amerikanismi. Maalla pitää olla oikeus tehdä päätös, joka ei ole markkinoiden tekemä päätös, tai joka on jopa vastoin markkinoiden tahtoa, koska markkinoiden lait eivät ole elämän lakeja.

Vaikkakin te olette aiemmin antaneet ymmärtää, että tämä ei ole pääasiallinen kiinnostuksen kohteenne, sallikaa minun nyt palata hetkeksi kysymykseen käytännön politiikasta. Haluaisin tietää, onko teillä ajatuksia siitä, miten voisimme lujittaa vastarintaa kulttuurillisessa sodankäynnissä. Mitä sellaista voitaisiin tehdä, mitä tällä hetkellä ei tehdä?

– Historiassa on aina kahdenlaisia tekijöitä. Ensimmäinen on ihmisten tietoinen tahto tehdä jotakin. Minun on sanottava, että Euroopassa tämä tahto on tänään hyvin heikko ja vailla intensiteettiä. Toinen tekijä on se, että asioita tapahtuu ilman, että kukaan sellaista tahtoo. Ajatellaanpa vaikka Berliinin muurin purkamista. Tietenkin, venäläisillä oli tahtoa sanoa: ”Okei, voitte repiä sen alas nyt.” Mutta Saksassa, ennen tuota hetkeä, ei kukaan todella ollut halukas repimään alas sitä muuria. Osa saksalaisista oli toivonut sen purkamista, ja toiset sanoivat, että ehkä viiden, kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua saattaisi syntyä Itä- ja Länsi-Saksan yhdistävä valtioliitto. Koko Euroopassa vallitsee enemmän tai vähemmän samanlainen trendi: Ihmiset ja hallitukset puhuvat ja puhuvat, eivätkä tee mitään! Sota entisessä Jugoslaviassa on mielestäni tästä paras esimerkki.

– Tässä on myös kysymys eturistiriidan periaatteesta. Useimmat eurooppalaiset hallitukset haluaisivat solmia vapaakauppasopimuksen Yhdysvaltain mallin pohjalta. Tosiasia tietenkin on, että Euroopan, Amerikan ja Japanin intressit eivät ole enää samansuuntaisia. Mutta kaikilla näillä on silti yhteisiä etuja suhteessa kolmannen maailman maihin, joissa ihmisille maksetaan työstä niin vähän, että ne (maat) voivat tuottaa kaikenlaisia tavaroita melkein ilmaiseksi. Jos on mahdollista tuottaa kenkäpari kolmannessa maailmassa yhden frangin kappalehintaan, niin näin tehdään. Tuloksena tästä meillä on nyt kaikki työttömyydestä johtuvat ongelmat keskuudessamme. Asiantuntijat ennustavat, että kahden vuoden sisällä Euroopan Unionin jäsenmaissa on 24 miljoonaa työtöntä. Koskaan koko kapitalismin historiassa emme ole kokeneet vastaavaa. Sellaisessa tilanteessa ei voida istua vain tuoleilla kaikessa rauhassa ja sanoa ”No, odotetaan vielä vähän”. Silloin on toimittava, koska tarve puuttua sellaiseen tilanteeseen kasvaa niin suureksi. Jokaisen kansakunnan on suojeltava omia etujaan. Vapaakauppasopimusten on oltava rajoitettuja. Samaa koskee tietysti myös Amerikkaa, joka suojeleekin omaa teollisuuttaan samalla kun se kieltää tämän saman oikeuden Euroopalta.

– Luulenpa, että nämä voimat tuottavat todennäköisemmin suurikokoisista kilpailuyksiköistä koostuvan maailman kuin sellaisen, jossa kaikki kansakunnat säilytetään. En usko, että tämä trendi heijastaisi ihmisten tahtoa. Tarkoitan, että meneillään oleva prosessi näyttää johtuvan tietyistä tekijöistä, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ihmiset tahtovat.

Tämä uusia ja suurempia kokonaisuuksia muodostava prosessi ei ole vain luonnollinen historiallinen tapahtuma. Eikö sellainen edellytä jonkinlaista tietoista suunnittelua? Vai oletteko sitä mieltä, että kyseessä on vain luonnollinen historiallinen kehitys?

– En usko, että historiassa tapahtuu paljoakaan luonnollista kehitystä. Tarvitaan tahtoa, ja kuitenkaan tahto yksin ei tietenkään riitä. Tarvitaan tiettyjen ennakkoehtojen täyttymistä; kyseessä on siis tasapainottelu sen välillä mitä halutaan ja mikä on mahdollista. Politiikka on, kuten sanonta kuuluu, ”mahdollisuuksien taidetta”, ts. kykyä tehdä ero tarpeellisen ja mahdollisen välillä. Näin ollen, kyseessä ei ole luonnollinen kehitys. Mutta tietenkin, tällaisessa tilanteessa kuin meillä tänä päivänä, on mahdollista ennustaa, että asiat tulevat todennäköisemmin kehittymään tähän tai tuohon suuntaan. Muutos voi tietenkin myös muuttaa suuntaansa.

– Esimerkiksi yksi keskeinen piirre nykyisessä maailmantilanteessa on se, että useimpien poliitikkojen mielissä Berliinin muuri seisoo yhä paikallaan. He analysoivat yhä maailmaa aiempien käsitteiden, aikaisempien ajatusten pohjalta, koska se näkemys on aiemmin toiminut. Maailmantilanne on nyt täysin uusi, muuta me emme ole vielä sopeutuneet siihen. Niinpä me jatkamme päättelyä vuonna 1945 luodun maailmanjärjestyksen pohjalta – ikään kuin tuo poliittinen, taloudellinen ja kulttuurillinen järjestys säilyisi ikuisesti. Mielestäni on siis käynyt niin, että vaikkakin maailman realiteetit ovat alkaneet muuttua, meidän asenteemme ja käsityksemme eivät ole muuttuneet.

Eräät politiikan tarkkailijat ennustavat vanhentuneen ”poliittisen luokan” syrjäyttämistä. Näettekö te tällaista uutta tiedostamista, johon liittyisi tarve korvata hallitseva luokka?

– Yksi asia, joka on aivan uutta nykyisellä ajanjaksolla, on tämä: Menneinä aikoina, kun ihmiset olivat tyytymättömiä hallitukseensa, he syöksivät sen vallasta, ja tapahtui yhteiskunnallinen räjähdys. Nykyään läntisessä maailmassa ei kuitenkaan eletä sosiaalisen tai poliittisen räjähdyksen aikakautta, vaan lähinnä kokoon vetäytymisen aikaa. Ihmiset vastustavat poliittista luokkaa, mutta he eivät yritä syrjäyttää sitä; he eivät yritä muuttaa järjestelmää. He ennemminkin kääntyvät poispäin.

– Tämä on siis vetäytymisen, pakenemisen ja luovuttamisen aikaa. Ihmiset yrittävät elää ja saada oman elämänsä järjestykseen. He eivät osallistu vaaleihin. Tästä syystä meillä on niin monia uusia itsetietoisia yhteiskunnallisia liikkeitä, joita me Ranskassa toisinaan kutsumme ”uusiksi heimoiksi”. Tällä käsitteellä on hieman halventava merkitys, mutta yleisesti ottaen ilmiössä on jotakin positiivista.

– Ennen kansallisvaltion ilmaantumista ihmiset olivat tietenkin organisoituneet heimoiksi. Heimot ovat nyt tekemässä paluuta yhteisöjen yms. muodossa. Ranskassa meillä ei ole tätä ilmiötä poliittisella tasolla samassa määrin kuin Italiassa, jossa huomattavin edustaja on alueellinen Lega Nord. Täällä Ranskassa huomaa, että yhä harvemmat ihmiset äänestävät. Nyt jo enemmän kuin kolmannes äänioikeutetuista on lakannut käymästä äänestyspaikoilla. (Poikkeuksena ovat presidentinvaalit, koska niissä on enemmän kysymys henkilöistä.) Ja toinen kolmannes äänestäjäkunnasta äänestää nonkonformistisia puolueita – ekologisia ja alueellisia puolueita, Kansallisrintamaa jne. – samalla kun vain yksi kolmasosa yhä äänestää vanhoja, vakiintuneita puolueita.

– Ranskassa on se ongelma, että meidän edustuksellinen järjestelmämme ei takaa mitään laillista asemaa oppositiossa oleville poliittisille voimille. Nykyään meillä on enemmän tai vähemmän konservatiivinen enemmistö, joka sai 40 prosenttia äänistä parlamenttivaaleissa. Mutta 40 prosentin ääniosuudellaan he saivat yli 80 prosenttia parlamenttipaikoista. Kansallisrintama, joka sai kolme miljoonaa ääntä, ei saanut yhtään paikkaa, ja vihreät, jotka saivat kaksi miljoonaa ääntä, eivät myöskään saaneet yhtään paikkaa. Kun vääristymät ovat näin vakavia, on selvää, että poliittinen järjestelmä ei enää toimi. Tämä tietenkin on yksi keskeinen syy siihen, että ihmiset eivät vaivaudu enää äänestämään. Miksi mennä äänestämään, kun voit olla varma, ettei sinulla ole kuitenkaan mitään sanomista asioihin?

Teksti: Ian B. Warren/ The Journal of Historical Review, Number 2, Vol. 14, March/April 1994.
Suomennos: Tapio Linna