Haastattelu on tehty vuonna 2002 Näköpiiri-lehden julkaisematta jäänyttä neljättä numeroa varten.

Amerikkalainen Laird Wilcox on Kansasin yliopiston Spencerin tutkijakirjaston yhteydessä toimivan nykyajan poliittisia liikkeitä käsittelevän Wilcox-kokoelman perustaja. Sitä pidetään laajimpana ja parhaiten hoidettuna radikaaleja oikeistolaisia ja vasemmistolaisia poliittisia liikkeitä koskevana aineistokokoelmana Yhdysvalloissa. Wilcox työskentelee riippumattomana tutkijana ja luennoitsijana. Hän on kirjoittanut paljastavia raportteja myös antirasististen viharyhmien toiminnasta sekä ns. viharikoshuijauksista.

Wilcox

Laird Wilcox

Euroopan Unioni on äskettäin antanut jäsenmailleen suosituksen säätää erityisiä lakeja, jotka tekisivät rasismin tai muukalaisvihan lietsomisesta laitonta niin puhutussa kuin kirjoitetussakin sanassa. Joissakin EU-maissa sellaiset lait ovat jo olemassa. Näiden lakien puolestapuhujien mukaan tiukemmat lait vähentäisivät “viharikoksia” ja lisäisivät suvaitsevaisuutta. Luuletteko, että tällainen lainsäädäntö auttaisi näiden tavoitteiden saavuttamisessa?
– Epäilen vahvasti, että sillä saavutettaisiin esitettyjä tavoitteita, ja se saattaisi johtaa siihen, että sananvapautta harjoitettaisiin sitten “maan alla”. Mielestäni sellaiset lait vain lisäisivät yhteiskunnallisia jännitteitä luomalla vaikutelman, että “tietyt ihmisryhmät” ovat kritiikin yläpuolella. Filosofiselta kannalta katsoen ilmaisuvapauden rajoittaminen on mielestäni aina ja kaikissa tapauksissa väärin. Vain kuuntelemalla kansan mielipidettä voivat valtiot päättää, minkälaista politiikkaa halutaan ja tarvitaan, ja vain avoimesti keskustelemalla voidaan yhteiskunnallisiin ongelmiin löytää ratkaisuja.

Rasismilakien kannattajien mukaan rasistisiin rikoksiin syyllistyneet kuuluvat usein ns. viharyhmiin. Mikä on käsityksenne mukaan totuus tässä asiassa?
– Rodullisissa välikohtauksissa aloitteentekijöinä voivat olla molemmat osapuolet. Viha on aina kaksisuuntaista. Yhdysvalloissa saatu kokemus osoittaa, että suuri enemmistö rodullisiin välikohtauksiin osallistuneista henkilöistä on ollut aivan tavallisia kansalaisia, jotka eivät ole kuuluneet mihinkään “viharyhmiin”.

Kuinka suuri ongelma ns. viharikokset ovat Yhdysvalloissa? Te olette sanoneet “viharikoksia” koskevien tilastojen olevan harhaanjohtavia ja epäluotettavia. Miksi?
– “Viharikokset” saavat suhteettoman suuren määrän julkisuutta amerikkalaisessa mediassa. Objektiivisesti katsoen, ottaen huomioon, että elämme lähes 300 miljoonan asukkaan maassa, jossa on lukemattomia toisistaan poikkeavia etnisiä, uskonnollisia ja rodullisia identiteettejä, tapausten kokonaismäärä on pieni. Lisäksi on esitetty oikeutettua kritiikkiä siitä, että lakeja ei sovelleta tasapuolisesti. Tiedossa on useita merkittäviä tapauksia, joissa ei-valkoisia rodullisista syistä tehdyn rikoksen tekijöitä ei ole syytetty “viharikospykälien” mukaisesti, kuten valkoista henkilöä olisi samanlaisessa tilanteessa syytetty.
– Viranomaiset ovat olleet haluttomia ajamaan syytteitä vähemmistöryhmiin kuuluvia vastaan yhtä tarmokkaasti kuin he ovat tehneet valkoisen enemmistön kohdalla. Tilastot ovat siis harhaanjohtavia, koska lakia ei sovelleta tasapuolisesti.

Te ette käsitykseni mukaan pidä käsitteitä “viharikos” ja “rodullisista syitä tehty” poliittisesti neutraaleina termeinä?
– Ne kuulostavat neutraaleilta. “Viha” on vihaa riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy. Käytännössä kuitenkin “viharikoksia” koskevia lakeja sovelletaan epätasapuolisesti. Erästä äskettäin omassa osavaltiossani sattunutta rikosta, jossa kaksi mustaa miestä murhasi neljä valkoista ihmistä ja raiskasi näiden joukossa olleen naisen sekä lisäksi erään toisenkin, ei ole käsitelty “viharikoksena”, vaikka todistusaineisto selvästi viittaakin sellaiseen. Samanlaista tapausta, jossa tekijöinä olisivat olleet valkoiset miehet, olisi rummutettu esimerkkinä amerikkalaisen rasismin hirvittävyydestä. Valitettavasti vallalla on käsitys, että vain valkoiset voivat olla rasisteja, ja tarvitaan poikkeuksellisen vahvaa näyttöä, jotta mustia tai muita vähemmistöryhmiä voidaan syyttää vastaanvanlaisista rikoksista.

Teidän toimittamanne Hoaxer Project Reportin mukaan osa “rodullisista syistä tehdyistä” rikoksista ovatkin rikoksen kohderyhmänä olleen vähemmistöryhmään kuuluvan henkilön tai jopa uhrin itsensä tekemiä eli siis todellisuudessa huijauksia. Onko tällaisia tapauksia tilastoitu?
– Ilmenneiden viharikoshuijausten lukumäärää on vaikea arvioida pääasiassa siitä syystä, että huijauksista raportoidaan yleensä vain paikallisesti, tai että alkuperäisestä väitetystä “viharikoksesta” raportoidaan, mutta sitä, että se onkin jälkeenpäin paljastunut huijaukseksi, ei raportoida. Kolmen vuoden aikana onnistuin itse löytämään 300 tapausta. Muutamat niistä saivat osakseen runsaasti julkisuutta – kuten Tawana Brawleyn tapaus, jossa nuori musta nainen väitti valkoisten miesten kidnapanneen ja raiskanneen hänet – mutta useimmat eivät.

Mikä saa ihmiset tekemään “viharikoshuijauksia”, lavastamaan rasistisia rikoksia?
– Syitä siihen, miksi ihmiset tekevät näitä huijauksia, aina harkituista poliittisista petosyrityksistä ilkivaltaan ja graffiteihin, on lukuisia. Eräs ei-poliittinen syy, johon olen törmännyt, on yritys peittää vakuutuspetos, kuten eräässä lähialueella sattuneessa tapauksessa, jossa muuan nainen poltatti kauppaliikkeensä saadakseen vakuutusrahoja, ja oli käskenyt tuhopolton toteuttanutta henkilöä maalaamaan rasistisia seinäkirjoituksia rikospaikalle saadakseen tapauksen näyttämään rasistiselta rikokselta. Yleisimmät poliittiset syyt viharikoshuijauksiin ovat rasistisia rikoksia koskevien lakien säätämisen edistäminen, paikallisten anti-rasististen ryhmien aktivointi, rahallisen tuen ja julkisuuden hankkiminen anti-rasistisille ryhmille, myönnytysten ja etuisuuksien kiristäminen yliopistojen hallintoelimiltä (kun oletettu rikos on tapahtunut yliopiston kampuksella. toim. huom.) sekä kriitikkojen ja vastustajien mustamaalaaminen.
– Käsitykseni on, että ehkä 20 prosenttia raportoiduista viharikoksista on huijauksia, ja luulenpa, että yliopistojen kampuksilla huijausten osuus on todennäköisimmin jopa 50 prosenttia. Joissakin huijaustapauksissa on ollut kysymys myös harmittomasta pilanteosta ystävien kesken, joka on sittemmin ryöstäytynyt käsistä, ja näin tapaus on päätynyt viharikostilastoihin. Rasistit ovat usein siteeranneet minua väärin väittämällä minun sanoneen, että suurin osa viharikoksista on huijauksia. Tämä ei pidä paikkaansa. Suurin osa viharikoksista ovat juuri sitä miltä ne näyttävätkin. Huijaukset ovat kuitenkin kasvava ongelma.

Mitä tapahtuu, kun rasistinen rikos myöhemmin osoittautuukin huijaukseksi? Miten sellaiseen reagoidaan?
– Tämä onkin mielenkiintoista. Eräässä tapauksessa, jossa nuori juutalainen mies oli syyllistynyt useisiin toisiin juutalaisiin kohdistuneisiin tuhopolttoihin käsiteltiin aluksi viharikoksena, kunnes tutkinnan aikana vahvistui käsitys, että epäilty oli henkisesti sairas. Jos tekijä olisikin ollut antisemitistinen ei-juutalainen henkilö, ei tuollaista selitystä olisi lainkaan hyväksytty. Useita vuosia sitten, kun eräs nuori musta nainen oli syyllistynyt hyvin amatöörimäiseen viharikoshuijaukseen erään yliopiston opiskelija-asuntolassa, kansalaisoikeusaktivistit, jotka olivat alunperin puolustaneet tätä naista sanoivat, että sillä ei ollut mitään merkitystä, oliko kyseinen tapaus huijaus vai ei, koska rasismia on kuitenkin joka puolella. Huijaukset, kun ne paljastuvat sellaisiksi, ovat aina kiusallisia, ja niinpä ne pyritäänkin eri tavoin selittämään parhain päin.

Olette kirjoittaneet, että nämä viharikoshuijaukset seuraavat yleensä tiettyä kaavaa. Mitä tarkoitatte tällä?
– On tiettyjä tunnusmerkkejä, jotka antavat aiheen epäillä viharikoshuijausta. Näihin lukeutuvat usein tapaukset, jotka ovat sattuneet epätodennäköisissä olosuhteissa, kuten mustia halventava seinäkirjoitus kokonaan mustien asuttamassa opiskelija-asuntolassa. Tapaukset, joissa on ollut kysymys sarjasta tekoja, jotka ovat nostattaneet ylitsepursuavaa sympatiaa yksittäistä uhria tai uhriksi joutunutta perhettä kohtaan, ovat usein huijauksia. Tapaukset, joissa uhri väittää, että hänen päälleen on kirjoitettu, tai että häntä on henkilökohtaisesti tuhrittu rasistisilla symboleilla, melkein aina osoittautuvat huijauksiksi. Tapaukset, joita hyödynnetään taitavasti, tai joissa uhrit vaativat instituutioilta suuria rahallisia korvauksia, ovat myös hyvin epäilyttäviä. Ihmiset, joilla on taustallaan huomionhakuista käyttäytymistä, ovat erityisen taipuvaisia syyllistymään kaikenlaisiin huijauksiin.

Te olette julkaisseet tutkimusraportin antirasistisista toimintaryhmistä (ns. watchdogs-ryhmät), joita te kritisoitte kovin. Mitkä ovat kritiikkinne pääkohdat?
– Olen kritisoinut “watchdog”-ryhmiä siitä, että ne käyttävät autoritaarisia ja epädemokraattisia menetelmiä, kannattavat poliittisten vastustajiensa sortoa ja valikoivaa lain käyttöä näitä vastaan, ajavat erikoisasemaa omille kannattajilleen, suhtautuvat vihamielisesti ilmaisuvapauteen ja avoimeen keskusteluun kiistanalaisista kysymyksistä, ja pyrkivät lisäksi usein salaamaan omat yhteytensä ääriliikkeisiin, jotka ovat useimmiten marxisti-leniniläistä tai anarkistista vasemmistoa. Monilla antirasistisilla ryhmillä on tosiasiassa paljon laajempi agenda kuin mitä ne ovat valmiita myöntämään.
– Toisaalta, kyllä niissäkin jotain hyvää on. Vilpittömät rotujen, kansallisuuksien ja uskontojen välisen jännityksen lieventämiseen pyrkivät ohjelmat ovat mielestäni kannatettavia. Väkivalta ja rikollinen toiminta ovat mielestäni aina väärin riippumatta siitä, kuka niihin syyllistyy. Myönnän, että rodulliset vähemmistöt ovat joutuneet kokemaan syrjintää, ja että jokainen on oikeutettu saamaan yhtäläiset mahdollisuudet. Mielestäni kuitenkin tasapuolisuus, reiluus ja kansalaisvapaudet ovat tärkeimmät arvomme, ja siksi vastustan sitä mitä kutsutaan “käänteiseksi syrjinnäksi” eli toisinsanoen väestön enemmistön syrjimistä vähemmistöjen aseman parantamiseksi.

Olette luoneet käsitteen “rituaalinen häpäisy” (Ritual Defamation). Mitä tarkoitatte sillä?
– “Rituaalinen häpäisy” on taitava ja tahallinen yritys marginalisoida ja mustamaalata ihmisiä heidän asenteidensa, mielipiteidensä tai ajatustensa takia ilman että edes pyritään rehellisesti perehtymään näihin ajatuksiin tai niiden puolesta esitettyihin todisteisiin. Tämä käytäntö ei ole minkään poliittisen, uskonnollisen, etnisen tai rodullisen ryhmän yksinoikeus; kaikki ne harjoittavat sitä jossakin määrin. Erityisen turmiollista se on mielestäni kuitenkin silloin, kun kysymys on avoimesta yhteiskunnallisesta keskustelusta ja väittelystä. Keskustelu ja väittely ovat oikeat tavat ratkaista asioita demokraattisessa yhteiskunnassa. Rituaalinen häpäisy astuu kuvaan pääasiassa nimittelyn muodossa, ja vakavimpia tapauksia ovat ne, joissa tähän syyllistyvät ryhmät tai instituutiot ovat niitä, jotka esiintyvät virallisesti “suvaitsevaisuuden” ja “demokratian” puolustajina. Rituaalinen häpäisy ja nimittely kuuluvat normaalisti äärioikeistolaisten tai -vasemmistolaisten keinovalikoimaan. Nämä käytännöthän ovat nimenomaan extremismin tuntomerkki.
– Rituaalisen häpäisyn tärkein ominaispiirre on sen ad hominem –luonne. Henkilöön kohdistuvat hyökkäykset luonnetta, persoonallisuutta, motiiveja, “legitiimiyttä” jne. vastaan ovat tyypillisiä. Rituaalisessa häpäisyssä uhri epäinhimillistetään ja stigmatisoidaan siten, että uhrin toiminta esitetään äärimmäisessä tai kärjistetyssä muodossa. Homoseksuaali esimerkiksi pyritään kytkemään lapsiin sekaantumiseen; oikeistolainen natsismiin; vasemmistolainen stalinismiin, vaikka asianosaisilla ei olisi minkäänlaisia sympatioita esitettyjä asioita kohtaan. Taktiikan perustana on kieltäytyä keskustelemasta asiasta, estää asiaan liittyvien asenteiden, mielipiteiden ja käsitysten rehti käsittely sekä pelotella ja vaientaa uhri. Valtiollisella tasolla rasististen mielipiteiden levittämisen ehkäisyyn tähtäävät lait ovat tällaisesta hyvä esimerkki. Tässä tapauksessa rikoksentekijää ei ainoastaan epäinhimillistetä ja stigmatisoida, vaan hän saattaa myös joutua kohtaamaan vakavia laillisia seuraamuksia.

Te olette American Civil Liberties Unionin (ACLU) veteraanijäsen. Viitaten ensimmäiseen kysymykseeni, olisiko meidän eurooppalaisten syytä olla huolissamme sananvapaudestamme? Entä mitä sanoisitte niille ihmisille, jotka haluvat rajoittaa sananvapautta jonkin yhteisen hyvän nimissä?
– Kenties suuremmassa määrin kuin mitkään muut seikat, koska kaikki muut asiat ovat suoraan niistä riippuvaisia, ovat ilmaisunvapaus, oikeusjärjestelmän prosessien oikeudenmukaisuus ja reiluus, rehti ja tasapuolinen oikeudenjako sekä uskonnollinen ja poliittinen vapaus, vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan kulmakivet. Jos mikä tahansa näistä elementeistä puuttuu tai on uhattuna, on kysymys hyvin vakavasta asiasta. Pyrkimys näiden oikeuksien rajoittamiseen on mielestäni merkki jonkinasteisesta diktatuurista ja sortovallasta. Koko sivilisaatiomme kehitys on ollut riippuvainen yksilöiden vapaudesta, ja siellä missä on eniten sivistystä, ovat yksilötkin kaikkein vapaimpia.

Tapio Linna